Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius syö aamupuuron keittämättä, ettei tuhlaisi sähköä. Läheistensä mielestä hän on Gandhi, fanaatikko ja mielettömän kultainen.

Hiljaiseksi vetää.

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius, 38, istuu keittiön pöydän ääressä rauhallisena ja hymyilevänä ja kertoo aivan tavallisesta päivästään. Hän on päässyt tuskin alkuun, kun tiedän sen jo. Jos joku minun läheisistäni eläisi yhtä eettisesti ja luonnonmukaisesti kuin Leo, tukehtuisin syyllisyyden tunteisiini.

Näin Leon päivä alkaa:

Kello 5.00 hän vaientaa herätyskellon ja kierähtää pois perhepedistä. Perheen reilun vuoden vanha vauva saattaa nostaa vähän päätään, kun isä lähtee, mutta nukahtaa uudelleen äitinsä Annukka Bergin kyljen lämpöön.

Veden luomuteehensä Leo kuumentaa vedenkeittimessä. Se kuluttaa vähemmän sähköä kuin kattila. Ennen 10–15 kilometrin juoksulenkkiään hän juo vielä lasillisen vettä.

Useimmiten Leo ei käy suihkussa lenkin jälkeen. Lyhyt huuhtaisu säästää vettä. Kemikaalejakaan Leo ei juuri käytä. Sampoosta hän luopui puolitoista vuotta sitten ja hajusteita inhoaa, mutta hampaat eivät puhdistu ilman tahnaa.

Aamupala on vegaaninen, eli siihen ei kuulu mitään, minkä tuotannossa olisi käytetty eläimiä. Ei juustoa leivällä eikä hunajaa teessä, vaan raakapuuroa: kylmään luomusoijamaitoon sekoitettuja neljän viljan luomuhiutaleita, auringonkukansiemeniä, luomukaakaorouhetta ja mustaherukoita. Kypsentämätön puuro pitää nälän pitkään, eikä sen valmistaminen vie sähköä.

Kun vauva havahtuu yöuniltaan, Leo kantaa hänet pissalle vessan lavuaarin ylle. Lapsi käyttää kyllä kestovaippoja, mutta Leo suosii mahdollisimman paljon vaipattomuutta.

Leolta on turha kysyä, onko hänen lapsensa tyttö vai poika, sillä hän ei suostu sitä sanomaan. Hänen mielestään yksivuotiaan ei vielä tarvitse olla ympäristön silmissä kiltti pikkuneiti tai reipas miehenalku. Hän saa olla rauhassa juuri sellainen lapsi kuin on. Sukupuolta ei voi päätellä hänen nimestäänkään, eivätkä vanhemmat halua, että nimeä edes mainitaan tässä lehtijutussa.

Kello 8.30 Leo klikkaa pyöräilykypärän päähänsä ja lähtee polkemaan töihin Luonto-Liittoon. Työmatka kotoa Helsingin Käpylästä keskustaan vie parikymmentä minuuttia, mutta se on pientä. Pääkaupunkiseudulla Leo taittaa kaikki matkat pyörällä, kaikilla keleillä, ympäri vuoden.

Ja siinä siis oli vasta aamu.

Mielessäni pyörivät Leon puoliso, ystävät ja vanhemmat. Miten noin periaatteellisen ihmisen kanssa oikein pystyy elämään?

Opettaja luopui turkistaan

Aloitetaan siitä, millä tavoin periaatteelliseksi ihmiseksi tullaan.

Leo itse laskee, että hänen ympäristöaktivisminsa alkoi yläasteen äidinkielen luokassa. Joku oli nastannut seinälle julisteen, jossa oli söpön turkiseläimen kuva ja teksti: Minä en voi elää ilman turkkia. Sinä voit!

"Se vetosi minuun. Painostimme meidän matematiikan opettajaa luopumaan turkistaan, muistaakseni menestyksekkäästi", Leo kertoo.

Varsinainen herääminen tapahtui pari vuotta myöhemmin Vallilan ammattikoulussa, jossa Leo opiskeli tietotekniikan mekaanikoksi. Saksan opettajalla oli hyllyssään Worldwatch-instituutin kirja Maailman tila. 17-vuotias Leo kiinnostui siitä palavammin kuin prepositiotaulukoista ja zu-partikkelista.

"Lukiessani havahduin, että jumaliste, mehän olemme tuhoamassa elämän edellytykset tällä planeetalla. Jotain pitää tehdä, omassa elämässä ja yhteiskunnallisesti."

Siitä lähtien Leo luki ympäristön-, luonnon- ja eläinsuojelusta kaiken, mitä käsiinsä sai. 24-vuotiaana hän lopulta haki Tampereen yliopistoon lukemaan ympäristöpolitiikkaa ja pääsi sisään ensi yrittämällä. Se oli kelpo suoritus mieheltä, joka ei ollut käynyt lukiota ja jonka keskiarvo peruskoulun päättötodistuksessa oli  6,6.

Samoille yliopistoluennoille osui myös ympäristöpolitiikan sivuaineopiskelija Annukka Berg. Tämä katseli ihmeissään jättimäistä reppua raahaavaa laihaa hikaria, joka tiesi vastauksen kaikkiin opettajan kysymyksiin.

Eikä siinä kaikki. Koko opiskeluajan Leo asui Helsingissä, kävi kokopäivätyössä Espoossa, teki ohessa johtamistaidon erikoisammattitutkinnon ja toimi vapaa-ajalla ympäristöjärjestöissä. Yliopisto-opinnot menivät läpi erinomaisin arvosanoin.

"Motivaationi oli vain kohdallaan", Leo sanoo.

Neljä vuotta myöhemmin Annukasta oli tullut europarlamentaarikko Heidi Hautalan avustaja ja Leosta Maan ystävien puheenjohtaja. Sitten Hautala kutsui molemmat Brysseliin ympäristöalan seminaariin ja majoitti heidät asuntoonsa. Vuosi oli 2002, päivä 13. joulukuuta.

"Siitä voi laskea, että Annukka ja minä vietimme juuri yhdessäolomme kymmenvuotispäivää", Leo sanoo.

Kiitos ei vegaanipullaa

Tänä aamuna Annukan ja Leon lapsi ei halua työntää punaista taaperokärryä eikä ainakaan avata suutaan aamupuurolle. Hän haluaa vain istua kantoliinassa ja painaa poskea äidin olkapäähän. Annukka Bergiä, 34, huolettaa vähän. Lapsi on nukkunutkin levottomasti.

"Voi töpö, kun meidän pitäisi lähteä ulkoilemaan, ja sinä olet ihan tyhjällä mahalla."

Vähän äidinmaitoa vauva sentään suostuu imemään. Hän syö jo samaa vegaaniruokaa kuin vanhempansakin, mutta äidinmaidosta tulee B12:ta, sitä ainoaa vitamiinia, jota puhtaasti kasvisperäisestä ruuasta ei saa. Toki hän saa vitamiinilisää myös tabletista.

Annukalle Leon ei tarvitse perustella elämäntapaansa. Arvot ovat yhteiset. Vuosi sitten Annukka väitteli tohtoriksi ympäristöpolitiikasta. Hänkin kannattaa kestovaippoja, energian säästämistä, luomuruokaa ja ekosähköä. Myös sukupuolisensitiivinen kasvatus on ookoo, vaikkei Annukka ole siinä yhtä tarkka kuin Leo.

"Jos joku kysyy lapseni sukupuolta, en minä sitä tietoa panttaa."

Annukkakaan ei enää lennä lomamatkoille, ja lyhyemmät reissut hän tekee Leon lailla polkupyörällä. Ainoastaan 12. toukokuuta 2007 hän teki tenän. Parin oli määrä olla iltapäivällä Fiskarsissa, sadan kilometrin päässä kotoa, ja Leo halusi lähteä pyörällä. Annukka kieltäytyi.

"Siellä oli sentään meidän häät! Leon mielestä olisimme voineet hyvin tuoda puvut ja muut pyörälaukuissa ja sitten vähän kammata tukkaa ennen tilaisuutta. Menimme samassa pakettiautossa juhlavarusteiden kanssa."

Vielä seurusteluaikoina Annukka oli heistä kahdesta tiukempi kasvissyöjä, mutta nykyisin Leo valitsee ruokansa tarkemmin. Hän ei syö lainkaan herkkuja, ei juo kahvia eikä maista edes reilun kaupan viiniä. Ne ovat turhakkeita.

"Vaikka kyläpaikassa olisi nähty vaivaa meidän takiamme ja leivottu vegaanista pullaa, Leo ei siihen koske. Minä koetan syödä hänenkin edestään, ettemme loukkaisi ketään", Annukka kertoo.

"Onhan se vähän kuumottavaa, kun ihmiset tulevat niin vaivaantuneiksi. Mutta sitten meille tulee hyviä keskusteluja siitä, miksi en ota tarjottavia vastaan. Syyni liittyvät ympäristöön, eläinoikeuksiin ja omaan terveyteen", Leo sanoo.

Varsinaista kiistaa perheessä tulee lähinnä tavarasta. Leo ei halua sitä ympärilleen yhtään enempää kuin on välttämätöntä, eikä ainakaan suostu ostamaan mitään. Kun lapsi kasvaa ohi vanhoista vaatteistaan, Annukan hommaksi jää penkoa kirpputorit ja tehdä vaihtokauppoja ystävien kanssa; uutena hän hankkii harvoin mitään. Kun vaatepino sitten on kotona, alkaa Leon tuskailu: Mistä tämä roju on tänne ilmestynyt?

"Silloin minä loukkaannun. Ei se mitään rojua ole, vaan lapsen seuraavan kauden vaatteet, ja niiden hankkimisessa oli iso duuni!" Annukka sanoo.

Vaipat piiloon Leolta

Ensin kauppapaikkajohtaja Peggy Bauer, 41, vastaa kiusallisen hyvin ennakkoasennetta Leon ystävästä. Aamulla hän on polkenut pyörällä työpaikalleen Helsingin Torikortteleihin, ja tavatessamme hän tilaa kahvila-aamiaisekseen luomupuuroa. Pian vaikutelma alkaa kuitenkin lohkeilla. Ensinnäkin Peggy tunnustaa, että hän tupakoi.

"Leo sanoo minulle aina painokkaasti, että kukaan hänen tuttavistaan ei polta", Peggy kertoo vähän nolona.

Mutta se on vielä pientä. Peggy on myös työskennellyt mainosalalla ja markkinoinut suurta lihanjalostusbrändiä. Siis vakuutellut kuluttajille, että sellaisellakin alalla on mahdollista toimia vastuullisesti.

"Siitä työstä meille tuli Leon kanssa aikamoista kinaa, kaikella rakkaudella. Leo lähti tietysti siitä, että koko liha-ala pitää lopettaa."

Peggy tutustui Leoon miehensä Aleksis Pillain kautta. Aleksis ja Leo olivat tavanneet teinipoikina 1980-luvulla, kun molemmat osuivat töihin samaan puhelinmyyntifirmaan. Kuinka ollakaan, siihen aikaan myös Leo tupakoi.

"Askin päivässä. Ja söi pizzaa ja fanitti jääkiekkoa. Tosin oli hän silloinkin vähän vastarannalla. Helsinkiläispoika, mutta kannatti Tapparaa."

Peggy (kuvassa) tapasi Leon ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten, kun tämä tuli kylään perheen kesämökille. Sen verran Aleksis oli vieraasta kertonut, että Peggy työnsi vauvansa kertakäyttövaipat piiloon sängyn alle.

"Ei Leo sentään meidän huushollia tarkastanut. Kysyi vain vilpittömän hämmästyneenä, eivätkö kaikki jo käytä kestovaippoja, ja alkoi luennoida muovivaippojen synnyttämistä jätevuorista."

Sittemmin samalla mökillä on istuttu monta kertaa myöhään yöhön, käyty intohimoisia keskusteluja ja juotu vihreää teetä. Tai Leo on juonut. Aleksis varaa niinä iltoina itselleen viiniä ja mielellään Brasiliasta lennätettyä pihviä, ihan vain periaatteesta ja keskustelun ylläpitämiseksi. Ja edelleen kaikella rakkaudella, sillä ne istunnot ovat perheystävyyden suola.

Tosin kyllä Peggy hiukkasen syyllistyy Leon seurassa. Vaikka Aleksis pullikoi vastaan, Leon esimerkki on jo vaikuttanut perheen elämään. He pitävät kerran viikossa kasvisruokapäivän ja välttävät auton käyttöä viikolla. Nuorimmalle lapselleen Peggy hankki kestovaipat.

"Toisin sanoen Leon strategia toimii. Hän on meidän Gandhi: elää niin kuin haluaisi kaikkien elävän. Sitä paitsi hän on aivan mielettömän kultainen ihminen eikä ikinä hermostu mistään, vaikka meillä keskustellessa ääni nouseekin."

Mutta on yksi asia, jossa Peggy ei suostu Leon pompoteltavaksi. Kun Leon ja Annukan vauva oli syntynyt, Leo kertoi Peggylle heti tämä sukupuolen.

"Hän tiesi, että muussa tapauksessa minä vielä menen ja kurkistan vauvan vaippaan."

Mummolasta mummolaan

Mahtaako periaatteellisuus periytyä? Ainakin on olemassa tutkimuksia, joiden mukaan yhteiskunnallisuus tulee usein lapsille kodinperintönä. Leolle kävi niin.

Tarina alkaa 1970-luvun Neuvostoliitosta, jonka kellot olivat pysähtyneet Leonid Brežnevin aikaan. Suomen politiikkaa kuohutti kommunistisen puolueen vähemmistö, johon kuuluvia kutsuttiin taistolaisiksi. Monet liikkeen nuorista lähtivät opiskelemaan Neuvostoliiton yliopistoihin.

Niin teki myös kannuslainen viiden ällän ylioppilas Pentti Stranius. Nuori mies luki historiaa Leningradissa, rakastui ja meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Esikoinen syntyi syksyllä 1974. Hän sai nimekseen Leo.

Taaperona Leo oli paljon venäläisen isoäitinsä hoivissa. Vanhemmat tekivät eroa, ja isä asui ahtaassa vuokrahuoneessa uuden puolisonsa kanssa. Kaikesta huolimatta appivanhemmat tukivat Penttiä, kun tämä haki itselleen pojan huoltajuutta.

"Äitini ei olisi kyennyt minua huoltamaan. Näin häntä muutaman kerran 8–10-vuotiaana ja sitten uudestaan aikuisena, mutta tapaamisiin ei liittynyt tunneryöppyjä. En ole häntä koskaan tuntenut tai kaivannut", Leo sanoo.

Kun Leo oli 2,5-vuotias, isä vei hänet omien vanhempiensa luo Kannukseen ja palasi Leningradiin. Mummolassa ei ollut sisävessaa ja hanasta tuli vain kylmää vettä, mutta siellä olivat Mirja-mummo, Onni-pappa ja leikkikaverina serkku, Leon tädin lapsi – hänenkään sukupuoltaan Leo ei halua kertoa. Myös täti opiskeli Neuvostoliitossa ja oli lähettänyt jälkikasvunsa isovanhempien hoiviin.

Vaikka mummolassa oli vain yksi kamari ja tupakeittiö, sieltä löytyi aina yösija kulkumiehille ja kiertäville romaneille. Mummolle ja papalle ihmiset olivat lähtökohtaisesti tervetulleita ja heihin luotettiin.

"Minusta se oli hyvä oppi. Niin kuin myös kasvimaan hoitaminen, puiden pilkkominen ja muut vanhan ajan maalaistaidot, joita harjoittelin Kannuksessa vähän isompana."

Isän paras temppu

Kun Leo oli kuusi, isä oli päättänyt opintonsa, muuttanut Leningradista Helsinkiin ja nouti lapsensa mummolasta. Leo oli aina tiennyt, että hän oli oikeasti helsinkiläispoika ja että isä jonain päivänä hakisi hänet kotiin. Silti hän itki koko junamatkan.

Nyt aikuisena Leo ajattelee, että muutto oli parhaimpia temppuja, joita isä on hänelle tehnyt.

"Eettinen ja ekologinen ajatteluni pääsi kehittymään vasta Helsingissä, jossa luonto on jo tuhottu. Jos olisin jäänyt Kannukseen, olisin nyt varmaan makkaratehtaassa töissä."

Muutenkin Leo on sitä mieltä, ettei hän lapsena mitään selviytymistarinaa elänyt.

"Varmasti lapsuuteni oli perusnormeilla määriteltynä rikkonainen ja niukka, mutta minusta se oli onnellinen. Minulla on aina ollut kaikki tosi hyvin."

Helsingissä Leon äitipuolet vaihtuivat keskimäärin viiden vuoden välein. Sisaruksia syntyi lisää. Kerran yksi äitipuolista heitti sekä Pentin että Leon ulos kodistaan, ja isä ja poika jäivät vaille asuntoa. Vähän toisella kymmenellä oleva Leo asui ensin kavereiden nurkissa, sitten isän kanssa alkoholistien ja kodittomien majatalossa. Lopulta kaupunki järjesti heille vuokra-asunnon Itä-Helsingistä.

Isä oli vähävarainen yksinhuoltaja, joka maksoi elatusmaksuja. 11-vuotiaana Leo kyllästyi jatkuvaan rahapulaan ja lähti jakamaan mainoksia. Siitä lähtien hän teki aina töitä koulun ohella. Hän oli kaveripiiristään se, joka osti omilla tienesteillään niin legendaarisen Commodore 64 -tietokoneen kuin Leviksen 501-farkutkin.

Seuraavan yllätyssiirron isä teki, kun Leo täytti 18. Hän jätti Helsingin ja muutti muun  perheen kanssa neljänsadan kilometrin päähän Joensuuhun. Leo ei voinut lähteä mukaan, sillä hänen ammattikoulunsa oli kesken. Niinpä hän asettui opiskelijasoluun ja alkoi opetella itsenäistä elämää. Onneksi yhteiskunnan turvaverkot pitivät ja toimeentulotukea sai, kun hätä oli suurin. Siitä Leo on kiitollinen, samoin isänsä muuttopäätöksestä.

"Taustani ansiosta minulle on kehittynyt hillitön itseluottamus. Olen tuntenut, että pärjään ja selviän, vaikka kaikki ympärillä pettäisi. Minusta se on siisteintä, mitä vanhemmilta voi evääkseen saada."

Kuka on köyhin?

Nykyisin Leon isä Pentti Stranius (kuvassa alla) on 61-vuotias, asuu Lieksassa ja tekee projektitutkimusta Itä-Suomen yliopistolle. Hänen vuokratalonsa vieressä virtaa Lieksanjoki, jonka takana alkavat marjamaat. Naisystävän asunnolle on matkaa 300 metriä. 

"Olen kysynyt Leolta, mikseivät he osta Lieksasta viittä rintamamiestaloa, kun saisivat ne samalla hinnalla, jonka maksoivat kolmiosta Käpylässä. Muuttaisivat kavereineen tänne luontoon, kun kerran ovat kaikki vihreitä", Pentti sanoo.

Juuri tästä isä ja poika ovat viimeksi keskenään 

vääntäneet: kumpi elää köyhemmin? Pentti syttyy aiheesta vieläkin.

"Leo oli sitä mieltä, että me tuhlaamme täällä maalla, kun asumme leveästi ja lämmitämme puulla. Kiivastuin niin, että piti lähteä tunniksi kävelemään."

Ottivat he yhteen silloinkin, kun Leo ryhtyi kasvissyöjäksi. Tai hurahti, niin kuin Pentti sanoo. Alkuaikoina Leo ei sietänyt lihaa eikä makkaroita edes isänsä jääkaapissa. Vaan sitten Pentiltä petti polvi. Ikänsä liikuntaa harrastanut mies jäi paikalleen ja alkoi lihoa.

"Jätin sianlihat, makkarat ja rasvat pois. Pakko myöntää, että Leo siihen vaikutti. Hän perusteli ravintojutut sekä tiedollaan että esimerkillään."

 Lapsenlapsensa sukupuolisensitiiviselle kasvatukselle Pentti myöntää vähän naureskelleensa. Hänestä ajatus on ihan hyvä, mutta mahdoton toteuttaa tässä maailmassa.

"Siitä seuraa vain turhia ristiriitoja ympäristön kanssa. Mutta jos joku kysyy minulta, tuliko Leolle tyttö vai poika, en kerro. Sen verran pitää kunnioittaa poikansa mielipiteitä."

Ja kyllähän Pentti on ylpeä Leosta ja aivan erityisesti tämän periaatteellisuudesta.

"Kerran eräs neuvostoliittolainen toisinajattelija-runoilija sanoi minulle: 'Ainoa vakava ihminen on se, joka ei ole myytävänä'. Minusta se kuvaa hyvin Leoa. Hän elää niin kuin puhuu ja on täysin lahjomaton."

Yhden piirteen isä on tunnistanut Leossa aina. Tämä on pedantti. Piti jo pikkupoikana leikkikalut säntillisessä järjestyksessä.

"Olen ilman muuta ollut huono isä, eikä Leon elämässä aina ollut turvaa. Siksi hän rakensi pikkuasioista itselleen järjestyneen maailman."

Sama itsekuri Leossa on edelleen. Pentin mielestä se muistuttaa pelottavissa määrin sitä fanaattisuutta, jonka vallassa hän itse oli 1970-luvulla. Pentiltä vaihe meni ohi, kun hän täytti kolmekymmentä, mutta nelikymppisen Leon ajatukset sen kun tiukkenevat.

"Kun poika edes joskus vähän hellittäisi. Siitä minä aina välillä yritän hänelle puhua. "

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."