Mari Uusivirran puoliso sairasti masennusta jo heidän tavatessaan teineinä. Kun pari sai lapsia, masennus alkoi vaikeuttaa arkea aiempaa enemmän. ”Kun kumpikaan meistä ei olisi jaksanut venyä, minä venyin.”
”Eteisessä oli pino tyhjiä ruokakaupan pahvilaatikoita ja kylpyhuoneessa kasoittain pyykkiä. Olimme puolisoni kanssa kolmekymppisiä ja juuri saaneet ensimmäisen lapsemme. Maailmassa jylläsi koronapandemia.
Ennen lapsen saamista olimme olleet meneviä kaksikymppisiä. Pyykkäsimme ehkä kerran viikossa ja söimme välillä ruuaksi kaurapuuroa. Rutiineja ei juuri tarvittu.
Yhtäkkiä meillä oli vauva, ja olimme koko ajan kotona, koska juuri mihinkään ei saanut pandemian vuoksi mennä. Ruokaa piti tilata kotiin hirveitä määriä ja kotitöitä tehdä koko ajan. Minä olin vanhempainvapaalla ja puolisoni pääosin etätöissä.
Puolisoni oli jo pitkään sairastanut masennusta, mutta tilanne tuntui luisuvan hankalammaksi. Aikaisemmin olimme puhuneet siitä, kumpi tänään jaksaa hoitaa asioita. Nyt keskustelu alkoi kadota. Yhä useammin minä olin se, joka huolehti pyykit koneeseen. Kun laitoimme ruokaa yhdessä, se ei enää tuntunut yhteiseltä ajanvietolta, vaan suoritukselta. Yhteiset vitsimme vähenivät.
Arki alkoi olla sinnittelyä. Päivien suunnittelu jäi minun vastuulleni: mitä ruokaa kaupasta ostetaan, kuka siellä kävisi ja missä välissä. Kun kumpikaan ei jaksanut venyä, minä venyin.
Jossain vaiheessa tajusin, että elämä on vähän hankalampaa kuin sen pitäisi olla.
Tiimi ei enää toimikaan
Kun lapsi syntyi, olimme molemmat todella innoissamme. Elämänmuutos oli kuitenkin iso.
Pandemian takia emme saaneetkaan tavata lapsen kummeja ja muita ystäviämme. Asiat, jotka olivat ennen auttaneet jaksamaan, eivät olleetkaan enää mahdollisia. Olin suunnitellut, että vanhempainvapaalla käyn vauvan kanssa katsomassa elokuvia ja vauvaryhmissä tapaamassa muita vanhempia, mutta kaikki oli peruttu.
Olimme väsyneitä vähistä yöunista. Samaan aikaan pelkäsin, mitä jos jompikumpi meistä sairastuu koronaan ja joutuu sairaalaan. Miten toinen selviää yksin lapsen kanssa?
”Masentunut ei voi vain päättää reipastua.”
Puolisoni alkoi voida yhä huonommin ja oli alakuloinen.
Kommunikointimme oli kitkaista. Olimme mielestäni aidosti olleet pitkään tosi hyvä tiimi. Jotenkin se ei enää toiminut.
Minun oli vaikea saada kiinni siitä, mikä yksittäisissä keskusteluissa meni pieleen. Miksi tavallisesta aiheesta syntyi riita? Kenen syytä se oli vai oliko kenenkään?
Samaan aikaan ymmärsin täysin, mistä puolison käytös johtui. Masentunut ei voi vain päättää reipastua. Ajatukseni menivät nopeasti laidasta laitaan.
Vähitellen aloin ymmärtää ja hyväksyä myös sen, että puolisoni mieliala vaikuttaa minuun.”
Miten Mari yritti ratkaista tilanteen ja auttaa puolisoaan? Mari pohti myös eroa. Miksi hän halusi kuitenkin jatkaa parisuhdetta? Mitä asioita Mari ajattelee tehneensä oikein puolisoaan tukiessaan, mitä hän puolestaan katuu? Missä vaiheessa Mari huomasi, että oli masentunut myös itse? Mikä Maria ja puolisoa auttoi rakentamaan tasapainoisempaa arkea? Mistä he saavat nykyään iloa? Koko jutun voit lukea Kodin Kuvalehdestä 5/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
