Markus Raivio on Kulttuurin ja hyvinvoinnin liiton Kukunorin toiminnanjohtaja, joka haluaa auttaa nuoria aikuisia saamaan elämästä ja unelmista kiinni. Markus ajattelee, että mielenterveysongelmista kärsivien toipumisessa ei ole kyse siitä, onko sairas vai terve, vaan enemmänkin siitä, mitä tekee sairaudesta huolimatta. Siitä, että näkee huomisessa toivoa pelkän toivottomuuden sijaan.
Markus Raivio on Kulttuurin ja hyvinvoinnin liiton Kukunorin toiminnanjohtaja, joka haluaa auttaa nuoria aikuisia saamaan elämästä ja unelmista kiinni. Markus ajattelee, että mielenterveysongelmista kärsivien toipumisessa ei ole kyse siitä, onko sairas vai terve, vaan enemmänkin siitä, mitä tekee sairaudesta huolimatta. Siitä, että näkee huomisessa toivoa pelkän toivottomuuden sijaan.

Lapsena Markus Raivio tunsi itsensä koulussa tyhmäksi ja ulkopuoliseksi, eikä oloa helpottanut kodin köyhyys. Perheen taloudellinen nousu alkoi, kun äiti alkoi ennustajaksi.   

Vihreällä liitutaululla luki hieman horjuvin kirjaimin: She loves you, I want to hold your hand ja Pelle Miljoona Oy. Ne olivat ekaluokkalaisen Markus Raivion suosikkibiisejä ja lempibändi.

”Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kolmevuotiaana. Äiti varoitti, että älä tee siitä numeroa koulussa, mutta en osannut himmata”, Markus sanoo.

Seurauksena oli jälki-istunto liitutaulun suttaamisesta. Oli porilaisen Markuksen ensimmäinen koulupäivä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Sitten piti opetella tavaamaan. Se oli niin turhauttavaa, että minusta tuli levoton häirikköpoika.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Turhauttavan tavaamisen lisäksi Markus ei ymmärtänyt, miksi heitä opetettiin kuin pieniksi kirjanpitäjiksi, pitämään pulpetit siistinä ja tekemään kaikki yhdellä tietyllä tavalla. Markus ei sopinut siihen muottiin.

”Jos olet missä tahansa yhteisössä, jossa koet olevasi tyhmä, et sinä siellä viihdy etkä kauhean kauan ole.”

Kun Markuksella vielä oli tapana välillä kadota niin syvälle omiin maailmoihinsa, ettei hän oikein nähnyt tai kuullut mitään, hän sai lempinimen Untamo. Omiin maailmoihin uppoamisia tutki psykologikin, mutta syytä käytökselle ei löytynyt.

”Ala-asteaika oli sitä, että Untamo jää jälki-istuntoon, Untamo sitä ja tätä. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos olet missä tahansa yhteisössä, jossa koet olevasi tyhmä, et sinä siellä viihdy etkä kauhean kauan ole.”

Varsinaisesti mikään ei viitannut siihen, että Markus joskus opiskelee yliopistossa ihan omasta halustaan, puhuu maineikkaassa Cambridgessa aikaansaannoksistaan ja on osa kansainvälistä verkostoa, joka etsii ratkaisuja maailman polttaviin ongelmiin.

Ylös köyhyydestä ennustamalla

 Ainoa kiva juttu koulussa oli musiikki. Ala-asteen musiikkiluokalla Markus ja pari kaveria perustivat The Music Cats -lastenbändin.

”Rummut auton takapaksiin ja ajeltiin bändikaverin isän autolla keikoille Satakunnan alueella. En pärjännyt koulussa, mutta musiikissa olin luontaisesti hyvä. Ne keikat ja kokemukset olivat tärkeitä.”

Bändi esiintyi samoilla keikoilla kuin Mikko Alatalon Känkkäränkkä Show ja M.A. Nummisen Jänikset maailmankartalle! -kiertue. Esiintymisistä jäi joskus muutama markka säästöönkin.

Keikkapalkkiot tulivat tarpeeseen, sillä Markuksella ja erityisopettajana työskennelleellä Vuokko-äidillä oli raha tiukassa. Jouko-isä asui pääosin Tampereella, missä hän opiskeli yliopistolla ja toimi yliopistolehden päätoimittajana.

Vuokko-äiti ja Markus pienenä. ”Ilman äitini ehdotonta rakkautta minulle olisi käynyt huonosti.”
Vuokko-äiti ja Markus pienenä. ”Ilman äitini ehdotonta rakkautta minulle olisi käynyt huonosti.”

”Meillä ei ollut autoa, puhelinta eikä televisiota. Kävin naapurin pojan luona katsomassa Pikku Kakkosen. Äitini yritti yksin elättää meidät. Isäni on ollut enemmän kaveri kuin isä, hän ei kauheasti osallistunut perhejuttuun. Äitini oli vähän kuin isä ja äiti samassa paketissa.”

Äiti täräytti päänsä ja oli sen jälkeen vakuuttunut, että on saanut ennustamisen lahjan. Markukselle hän ei koskaan ennustanut mitään, muille sitäkin enemmän.

Sitten tuli ihmeellinen käänne, Markus sanoo. Hän oli 11-vuotias, kun äiti oli autokolarissa, jossa joku ajoi hänen autonsa perään liikennevaloissa. Äiti täräytti päänsä. Sen jälkeen äiti oli vakuuttunut, että on saanut ennustamisen lahjan. Markukselle hän ei koskaan ennustanut mitään, muille sitäkin enemmän.

”Äiti perusti maksullisen ennustuspuhelimen, jossa ennusti ihmisille korteista. Monta kertaa kuulin viereiseen huoneeseen, kun äiti ennusti, meneekö esimerkiksi auto katsastuksesta läpi vai ei.”

Soittajien vakiokysymys oli, jättääköhän se mies vaimonsa ja valitsee minut. Äidin vakiovastaus oli: tuskinpa jättää, siihen ei kortteja tarvita.

”Äidistä tuli tosi suosittu, jotkut yritysjohtajatkin tilasivat arvioita. Siitä lähti meidän perheen taloudellinen nousu. Saimme enemmän rahaa, telkkarin, puhelimen ja jonkinlaisen autonromunkin.”

Irti vankilaveivareista

Markus tekee töitä sellaisten nuorten aikuisten kanssa, joiden elämä on tavalla tai toisella kaartanut sivupoluille. Hän olisi itse voinut olla yksi heistä, hetken olikin. Markus on ollut kaidan polun syrjässä, hukassa, jopa hengenvaarassa.

Teini-iässä Markus inhosi koulua. Kahdeksannella luokalla todistuksessa oli nelosia sen verran, että koulu ilmoitti vaihtoehdot: tarkkailuluokka tai koulukoti.

Kovien kundien kanssa pyörimisen piti suojella Markusta siltä, että koulussa ei enää tönitty eikä kiusattu. Sitten tuli yö, jona suojelijat eivät enää suojelleet.

Markus oli alkanut maleksia Porin yössä ja epämääräisissä ryyppyporukoissa.

”Katsoin ihaillen linnaveivareita ja varsinkin tappelusankareita. Etsin miehen mallia niistä tyypeistä, ja halusin olla katujätkä. Oikeastaan olisin halunnut päästä koulukotiin, koska se olisi ollut makee juttu siinä porukassa.”

Kovien kundien kanssa pyörimisen piti suojella Markusta siltä, että koulussa ei enää tönitty eikä kiusattu.

Sitten tuli yö, jona suojelijat eivät enää suojelleet.

Markus ajattelee, että lopulta kaikista elämänvaiheista on ollut hyötyä, niistä vaikeistakin. Markuksen perheeseen kuuluu vaimon ja kahden lisäksi Valo-koira.
Markus ajattelee, että lopulta kaikista elämänvaiheista on ollut hyötyä, niistä vaikeistakin. Markuksen perheeseen kuuluu vaimon ja kahden lisäksi Valo-koira.

”Ryyppykämpässä oli juuri vankilasta vapautuneita parikymppisiä tyyppejä. Yksi kaveri oli todella sekaisin. Hän alkoi haastaa riitaa. Tajusin, että minun roolini oli olla nyrkkeilysäkki, hupinumero.”

Miehet hakkasivat 14-vuotiaan Markuksen niin, että hampaita irtosi ja kädessä oli puukon viiltoja.

Markus juoksi kämpästä marraskuiseen aamuyöhön ja hyppäsi taksiin, jonka äiti kotipihalla maksoi.

”Näen edelleen joskus painajaisia hakkaamisesta. Silti olen kiitollinen siitä hetkestä. Ilman sitä olisin varmaan jäänyt norkoilemaan niiden tyyppien kanssa loppuelämäkseni. Tajusin, että tämä ei ole minun maailmani.”

Miten Markus keksi nuorille aikuisille tarkoitetut vertaistuelliset kulttuuripajat, ja miten Helli-mummun kohtalo siihen vaikutti? Miten Markus päätyi Cambridgeen puhumaan harmaassa Obama-puvussa? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 19/2022 tai tilaajana digilehdestä

Sisältö jatkuu mainoksen alla