Peso eli Pertti Soininen teki elämäntyönsä tarkkailuluokan opettajana. Hänestä onnellisen elämän avaimet ovat yksinkertaiset. ”Minulle oli tärkeintä, että nuori oppi tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa ja löysi ammatin, jolla tienaa itse elantonsa.”
”Kun valmistuin tarkkailuluokan opettajaksi vuonna 1973, luennoilla oli kerrottu, että tarkkiksella vallitsee suunnilleen pyhä kolmijako. Kolmasosa oppilaista kuolee huumeisiin ja rikoksen uhrina, kolmasosa jää työttömäksi ja elää yhteiskunnan tuilla ja viimeinen kolmannes selviää hienosti elämässä.
Ajattelin aina, että jos pystyn pelastamaan luokasta yhden oppilaan elämälle, sen vuoden palkka on tienattu. Kyllä se joka vuosi onnistui.
Tarkkailuluokkaa pidettiin enimmäkseen kaatopaikkana. Usein sinne kipattiin oppilaat, joiden kanssa opettajat eivät tulleet toimeen. Osa oli koulupinnareita ja väkivaltaisia, mutta joukossa oli myös arkoja ja kiusattuja.
Pari ensimmäistä opettajavuotta olin ajan hengen mukaan idealisti. Sitten ymmärsin, ettei tilulilulei-hommista ole hyötyä. Ei auta, jos maataan lattialla tekemässä hengitysharjoituksia. Pitää ottaa oppikirja käteen. Alkoi arkinen aherrus.”
Ei kaikkien tarvitse tavoitella kymppejä.
”Kun tarkkisporukkaa luotsaa eteenpäin, pitää olla huumoria ja pelisilmää. Meillä oli rehtorin luvalla niin sanottu oma autonomia. Se antoi mahdollisuuden käyttää luovia ratkaisuja motivaation herättämiseen.
Jos pojat tuppasivat karkaamaan kotiin kesken koulupäivän, piilotin kengät. Joskus jälki-istuntotunteja sai pois, kun voitti pingiksessä open. Joillakin jälkkää saattoi olla kertyneenä satoja tunteja, eikä niitä olisi voinut kuitenkaan istua kaikkia.
Luokkaan oli eristetty sermeillä karsinoita. Niihin sai mennä, jos halusi olla rauhassa. En pakottanut tekemään mitään. Yksikin tyttö oli siellä pari viikkoa, mutta sitten hän alkoi kurkkia sermin yli ja pyysi kirjaa. Oli kuulemma tylsää vain istua.
Usein kerroin oppilaille suoraan, mitä pitää osata, jotta saa vitosen ja pääsee kokeesta läpi. Osasivat sitten ainakin sen. Ei kaikkien tarvitse tavoitella kymppejä.”
Jotkut vanhat oppilaat tulivat luokan ovelle koputtelemaan, kun koulut oli jo käyty.
”Olin varmaan aika tiukkis monen mielestä. Ajattelen, että tiukkuus ja tuttuus tuovat turvallisuutta. Työvuosien aikana näin, että mitä vähemmän vanhemmilla on aikaa lapsilleen, sitä huonommin lapsilla menee. Jokainen teini tarvitsee aikuisen kanssa sellaista olemista, että ei tehdä mitään erityiskivaa, vaan tehdään työtä tai ollaan vain.
Kun jo eläkkeellä ollessani näin markkinatansseissa entisiä oppilaita, he tulivat pienessä sievässä juttelemaan: Pesokin täällä, terve terve, on se hyvä että vähän pysäytit mua silloin.
Jotkut vanhat oppilaat tulivat myös luokan ovelle koputtelemaan, kun koulut oli jo käyty. Sanoin aina, että sisään saa tulla, jos tulee selvin päin ja tuo kakun mukanaan. Pari tekikin niin.
Oppilaani eivät olleet pahoja eivätkä tyhmiä. Toiset olivat pienemmillä eväillä varustettuja ja toiset taas tosi välkkyjä, monet teräviä kuin partaveitsi. Fiksuus ei ole tae hyvälle tulevaisuudelle. Älykkäästä voi tulla huumekuriiri tai professori.
Kun tarkastaja kysyi koululla, mistä sellaisen pahamaineisen tarkkailuluokkalaisen tuntee, eräs opettajista sanoi: ne ovat ne oppilaat, jotka avaavat teille oven. Olin luvannut oppilailleni papukaijaleiman aina, kun joku ulkopuolinen tulee kehumaan heitä, ja kymmenestä leimasta pääsi opettajanhuoneeseen kahville.”
Suren jokaista hukkaan joutunutta oppilasta. Mutta monella kaikki meni kivasti.
”Minulle oli tärkeintä, että nuori oppi tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa ja löysi ammatin, jolla tienaa itse elantonsa. Siinä oli onnellisen elämän avaimet käsissä. Moni tyttö meni hoito- tai ravintola-alalle ja monesta pojasta tuli auto- ja tekniikka-alan yrittäjiä tai rakennusmiehiä.
Ajattelen, että jokaisesta nuoresta voisi tulla melkein mitä tahansa. Olen nähnyt monissa oppilaissa sen potentiaalin, joka olisi toteutunut ihannemaailmassa ilman väliin tulevia häiriötekijöitä.
Suren jokaista hukkaan joutunutta oppilasta. Mutta monella kaikki meni kivasti. Kuulin juuri yhdestä, josta tuli humanististen tieteiden kandidaatti. Ja toinen tuli rekan kanssa meille tuomaan tilaamaani öljyä ja sanoi ylpeänä, että morjens Peso, olen nyt tällaisissa hommissa. Monella on perhe ja elämässä rakkautta, se on vielä tärkeämpää.
Kun jäin eläkkeelle vuonna 1996, laitoin lehteen ilmoituksen: ’Peso lähtee eläkkeelle, kaikki entiset oppilaat ja huoltajat tervetuloa. Tarjoan kahvin tai kaljan.’
Paikan päällä kahvilassa kävi illan mittaan paljon ihmisiä. Muistin jokaisen nimen.”
Lue Peson ja hänen entisen oppilaansa Nooran yhteishaastattelu Kodin Kuvalehdestä 11/2022. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
