Kahdenkymmenen vuoden aikana näyttelijä Martti Suosalo ja dokumenttiohjaaja Virpi Suutari ovat opettaneet toisilleen rakkaudesta kaiken sen, mikä nyt näkyy heidän työssään.

Tajuaksää mitä rakkaus on?

Jouko Turkka huusi. Hänen silmistään valui kyyneleitä.

Martti Suosalo nyökytti. Totta kai hän rakkauden tajusi. Hän oli näyttelijäopiskelija, Teatterikorkeakoulun lupaus, parikymppiseksi oululaiseksi kokenut kaveri.

Meneillään oli Nummisuutarit-näytelmän harjoitukset. Martilla oli rooli merimies Nikona. Niko palasi kotiin oltuaan vuosia merellä ja näki tyttärensä Jaanan. Eron aikana pikkutyttö oli kasvanut nuoreksi naiseksi.

Martin piti sanoa: Sinäkö Jaanani? Kahteen sanaan piti mahduttaa isänrakkaus ja ikävä.

Martilla ei ollut hajua kummastakaan, joten hän haki oikeaa tunnetilaa ajattelemalla hitaasti tappavia sairauksia ja sitä, että jokainen meistä on täällä lopulta yksin.

– Eksää tajua? Sää näät sun TYTTÄRES. Se oli viimeks ton kokonen ja nysse on tän kokonen! Turkka parahti.

Martti yritti. Viimeks ton kokonen. Liikutu liikutu liikutu.

– Sinäkö Jaanani?

Martti sanoi repliikin niin uskottavasti kuin pystyi, latasi siihen kaiken minkä sisältään löysi, mikä ei vielä 1980-luvulla ollut kovinkaan paljon.

Hänestä ei tuntunut miltään.

Hän ei osannut edes näytellä rak­kautta.

Tilanteen korjaamiseen tarvittaisiin kymmenen vuotta ja rovaniemeläinen nainen.

Tervetuloa heräämöön

Kananmuna keitettynä tai paistettuna. Tai kokkelina, jos on kokkelifiilis. Ruisleipä, juusto, metvurstia, puuro, viili, hillosilmä.

On tavallinen arkiaamu Helsingin Tapa­nilassa, ja Martti Suosalo, 51, kattaa uinuville lapsilleen joka-aamuista ruotsinlaiva-aamiaista.

Martti on kotiaskareiden ammattimies. Ketä hän hemmottelisi ellei lapsia?

Hän voitelee leivät, asettelee ne lautasille, taitaa jopa hyräillä. Ei kärsi passaamisesta.

Se johtuu joko siitä, että Martti on erinomainen näyttelijä tai siitä, että ­ennen uraansa hän ehti työskennellä laiva­kokkina, pitsakokkina, tarjoilijana, siivoojana, lastenhoitajana, talkkarina ja raksamiehenä.

Martti on kotiaskareiden ammattimies. Ketä hän hemmottelisi ellei lapsia?

Kun vain saisi ne sängystä ylös.

Siiri, 14, herää helpoimmin. Iivari, 18, nousee vasta, kun kaikki huutavat.

Jossain välissä peiton alta kaivetaan Aino, 8, joka on aamuäkäinen.

Sellaiset tässä talossa kuljetetaan ­heräämöön.  Heräämö tarkoittaa, että ­Aino kannetaan viltin alla telkkarin ­ääreen. Siinä hän saa napostella aamiaisensa unissaan ja ojennella viltin alta pieniä, viluisia varpaitaan isille sukkahousujen pukemista varten. Maailma on kova, heräämö pehmeä.

 

Virpi jauhaa kotona työasioistaan, Martti ei. ”Me naiset elämme pidempään, koska valitamme enemmän”, Virpi sanoo. ”Ja me miehet kuolemme liian aikaisin, koska kuuntelemme”, Martti vastaa.

Kolmikon äiti, dokumenttielokuva­ohjaaja Virpi Suutari, 46, saa nukkua, jos nukuttaa. Hän on perheen iltahässäkkävastaava. Yhden vanhemman iltoja on näyttelijäperheessä paljon.

Joskus Virpi ja Martti miettivät, onko lasten hoivaaminen riistäytynyt käsistä. Viime kesänä Lontoon-reissulla he kuitenkin totesivat, että aika hyviä niistä on tullut. Lontoossa Iivari toimi matkanjohta­jana. Ohjasi perheen metroon, huolehti pikkusiskoistaan kuin kissanpojista, vahti että äiti sai ruokaa ennen kuin muuttui äkäiseksi.

Martti ja Virpi taapersivat poikansa perässä ja ajattelivat, että nytkö jo. Nytkö jo tuo kävelee edellä, huolehtii laumastaan kuin mies.

Kiehautetaanko mitalikahvit?

Kaikki alkoi vuonna 1998, kun pappi sanoi: Kilvoitelkaa siitä, kumpi pystyy palvelemaan toista enemmän.

Lause kolahti alttarilla seisovaan Marttiin. Hän päätti ryhtyä perheensä palvelijaksi.

Palveleminen tarkoittaa, että tekee koti­työn ennen kuin vaimo tai lapset ehti­vät. Jynssää vaikka vessat.

– Eikä tee siitä numeroa, Virpi sanoo.

Jos Virpi sortuu kehaisemaan että ­siivosi, Martti vastaa: Kiehautetaanko mitalikahvit?

– Palvelemisesta ei saa kerjätä pisteitä. Pisteitä saa, jos pystyy olemaan kehumatta. Palvelija on ylpeä ja pyyteetön. Hän passaa vain, koska itse haluaa, Martti sanoo.

Virpi sanoo oppineensa Martilta palvelemisen iloa. Siitä on hyötyä työssäkin, sillä elokuvia tehdessä pitää hoitaa sekä taide että työryhmän ruokinta.

– Kiukuttelevia ihmisiä on hyvä katsoa kuin pieniä lapsia.

Kun Virpi ja Martti istuvat puutarhansa kuistilla, he näyttävät sisaruksilta. ­Samat korkeat poskipäät. Silmät, jotka tuntuvat huomaavan jokaisen yksityiskohdan. Eleen, ilmeen ja tuulenvireen, ­jokaisen nauhurin naksahduksen.

Kun he puhuvat, he kuulostavat avioparilta.

– Kun alan haluta pihaan jotain, Martti toteuttaa visioni heti. En ehdi edes miettiä, onko haluni lopullinen vai haluanko sittenkin jotain muuta. Ja yleensä haluan muuta, Virpi sanoo.

Kun Martti astelee pihaan työkalut kourassaan ja iskee puutarhan kukoistukseen, Virpi rakastaa häntä aivan erityisen paljon.

Martin ja Virpin työnjako pihatöissä menee näin: Martti kaivaa kuopat. Virpi huolehtii muusta.

Se on hyvä niin. Kun Martti viime kesä­nä ilmoitti Virpille, että pihassa kasvaa viinirypäleitä, ne paljastuivat mustaherukoiksi. Eikä Marttia missään tapauksessa kannata päästää mittailemaan mitään. Hänellä on niin luovat aivot, että ne mittailevat omiaan.

Mutta Martti on tuonut puutarhaan kiviä, joita yksikään mies ei pysty kantamaan.

– Vipuvarrella työnsin. Semmoisella millä pyramiditkin on rakennettu.

Kun Martti astelee pihaan vipuvarsi, puukko tai lapio kourassaan ja iskee niillä puutarhan kukoistukseen, Virpi rakastaa häntä aivan erityisen paljon.

Tyttö sairaalan katossa

Kas kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla.

Tyttö makasi Rovaniemen lastensairaalan sängyssä ja kuunteli Oravan laulua kattoon kiinnitetyistä kaiuttimista.

Tytön nimi oli Virpi. Hän oli kuusivuotias ja hänellä oli astma, jota siihen aikaan ei osattu hoitaa kunnolla. Hänen kätensä oli sidottu sänkyyn. Ranteeseen oli kiinnitetty tippalaite.

 

Virpin ja Martin koti Helsingin Tapanilassa tulvii valoa.

Virpi tiesi, että lääkärit olivat taas kerran pelastaneet hänet, pistäneet adrenaliinipiikin ennen kuin henki ehti lähteä.

Öisin iski pelko. Kun Virpi heräsi sairaalassa yksin, hän oli kauhuissaan. Hän alkoi tarkkailla itseään ulkopuolelta: ahaa, tuollaista saan kokea.

Sen jälkeen pelotti vähemmän.

Virpin äiti oli perhepäivähoitaja, isä kauppaopiston opettaja ja taidemaalari. Äiti kävi sairaalassa harvemmin, sillä lähdön hetkellä hänen oli vaikea kestää lapsen ikävää. Isä istui töiden jälkeen Virpin vieressä ja luki tälle satuja. Kun isä sulki oven, Virpiä itketti.

Samaan aikaan Oulussa kasvoi poika nimeltä Martti. Hänen äitinsä työsken­teli kenkäkaupassa, isä oli ylennyt juoksu­pojasta johtajaksi.

Martti oli serkkulauman nuorin ja toljotti suu auki, kun isommat juonivat tuhmuuksia. Myöhemmin hän kertoi leh­dissä liikuttavaa tarinaa siitä, kuinka ujo lapsi oli. Hän uskoi tarinan itsekin, kunnes törmäsi viime kesänä vanhaan futiskaveriinsa, joka sanoi:

– Miksi sä aina jauhat niissä haastatteluissa, että olit ujo? Paskat olit. Sähän olit hirvee pelle. Pelimatkoilla heiluit mikrofoni kädessä ja laulelit jotain muka-venäjänkielisiä lauluja. Etkä sä vaihtopenkillä ollut vaan aina kentällä.

Ujous oli siis valemuisto. Tarkkailija Martti oli oikeasti.

Kun naapurinrouva löysi halkopinosta sodan runteleman hissukkamiehensä kaljapullot, pieni Martti ei tuntenut sääliä. Hän tarkkaili tilannetta palavan kiinnostuneena: Ai noin vaimo nappaa korvasta. Ai noin miehen naama vääntyy. Ai tuollaisessa kaaressa mies lentää, kun se heitetään, ja tuollainen ääni kuuluu, kun se putoaa maahan.

Isona tyttö ja poika alkoivat tarkkailla maailmaa ammatikseen. Tytöstä tuli palkittu dokumenttielokuvaohjaaja ja pojasta yksi Suomen tunnustetuimmista näyttelijöistä.

Enkelit puuttuvat peliin

31-vuotiaaksi asti Martti märehti roolejaan aamusta iltaan. Ajatuksia hän vaihtoi lähinnä sekarotuisen koiransa Jäppisen kanssa. Nukkumista hän harrasti niin tolkuttomasti, että hänen isänsä kysyi, pakeniko poika jotain.

– Vastasin, että pakenen. Väsymystä.

Sitten tuli vuoden 1994 elokuu.

27-vuotias Virpi oli ollut Helsingin ­Sanomien kesätoimittajabileissä ja suuntasi jatkoille Manala-ravintolaan. Baaritiskillä istui Martti. Virpi tunnisti hänet, koska oli kerran kaatosateessa sattunut samaan taksiin.

Martti oli tullut ravintolaan suoraan Tampereen teatterikesästä. Siellä oli ollut tylsää. Nyt hän heilutteli jalkojaan yksin baarijakkaralla. Sekin oli tylsää.

Martti oli kurkkuaan myöten täynnä poikamieselämäänsä.

Virpi uskoo, että Martin hienhaju hypnotisoi hänet tekemään lapsia. Martin mielestä se oli selvää enkelten touhua.

– Olin kypsä marja poimittavaksi.

Silloin hänen luokseen käveli Virpi.

Virpi ja Martti joivat Bloody Maryt, ja vajaan vuoden päästä syntyi Iivari.

Äkkirakastumisessa ei ollut mitään mystistä. Virpi uskoo biologiaan. Hänestä Martin hienhaju hypnotisoi hänet teke­mään lapsia.  Martin mielestä se oli selvää enkelten touhua.

– Enkelit, sielut ja henget tuovat eteemme kaiken, mistä haaveilemme, mutta aina emme huomaa sitä. Enkeli­parat seuraavat meitä sivusta ja huutavat: Näe nyt, näe nyt! Me vaan kuljemme ohi. Oli enkelten junailua, että tapasin noin hienon naisen.

Teatterikoulussa Martti luotti alitajuntaansa niin paljon, että kun perjantaina piti vetää itse keksitty monologi 500 ihmisen edessä, hän meni torstaina huolettomana nukkumaan ja jätti sängyn reunalle lehtiön. Niin varma hän oli siitä, että ideat pulpahtelisivat yöllä. Ne pulpahtelivatkin.

 

“Tunnistamme toisissamme itsemme. Jopa perhetaustamme ovat hämmästyttävän samanlaiset”, Virpi sanoo.

Esityksestä tuli niin hyvä, että Martti joutui esittämään sen uudelleen. Toi­sella kerralla se meni huonosti.

Silloin Martti oivalsi, että ellei harjoittele, alitajunnasta ei paljon nyhjäistä.

– Flow-hetki on huume. Himoitsen ­sitä koko ajan enemmän ja enemmän. Se, mitä alitajunnastani ilmestyy, ei ole omissa käsissäni. Se tekee työstäni vähän pelottavaa. Mietin koko ajan, milloin kupla puhkeaa. En voi tuuletella omaa osaamistani, vaan sitä, että onpas maailma ihmeellinen. Se pitää nöyränä.

Kauneuden olemus, ja kivun

Virpin ja Martin suhteen alussa Virpi leipoi pullaa. Ja leipää. Ja kakkusia. Val­misti monimutkaisia jälkiruokia, viiden ruoka­lajin illallisia. Jauho pöllysi.

Kotirouvapuuskaa kesti pari vuotta.

– Olin yltiörakastunut. Halusin tehdä Martille vain parasta ja käytin kaiken luovuuteni leipomiseen, hän sanoo.

– Enää ei huvita kokata yhtään. Koko talvi on vedetty Alepan eineksiä, ei mitään luomua tai lähiruokaa.

Martti miettii, mitä siitä voisi päätellä.

Sen, että viime ajat Virpi on käyttänyt luovuutensa johonkin muuhun.

Hänen uusin dokumenttielokuvansa Eedenistä pohjoiseen on juuri tullut teattereihin. Komediaa hipova dokumentti kertoo pariskunnista, joita yhdistää intohimo puutarhaan. Vielä enemmän se kertoo rakkaudesta ja kuolemasta. Ja luopumisesta, joka tapahtuu niiden välillä.

Virpin edellinen dokumentti Hilton! kertoi syrjäytyneistä nuorista. Sen Virpi omisti isänsä köyhän lapsuuden koettelemalle puolelle.

Eedenistä pohjoiseen on rakkaudenosoitus isän valoisalle puolelle.

Kun Virpi oli pieni, isä suunnitteli kukka­penkkejä, maalasi tauluja ja opetti, että kauneutta voi ripotella kaikkialle, nuhjuisimpaankin pihaan ja kauhtuneimmillekin seinille. Kauneus on elämän juhlimista eikä vaadi rahaa.

Viime kesänä isän terveys romahti. Virpi ja hänen siskonsa istuivat sairaalavuoteen ääressä ja ajattelivat: nyt on meidän vuoromme syöttää sinua.

Isä pysyi kaunosieluna loppuun asti. Kun Virpi kysyi kivuista, isä pohti asiaa syvällisesti, hienostuneella kirjakielellä ja yritti kuvata kipunsa olemusta piirtämällä ilmaan koukeroita.

Vähän ennen juhannusta isä kuoli. Turvallisesti saateltuna, ilman sietämättömiä tuskia.

– Ikävääni se ei vähennä. Saatan vieläkin herätä siihen, että itken ääneen, Virpi sanoo.

– Myös Eedenistä pohjoiseen kum­puaa siitä oivalluksesta, että joudumme luopumaan toisistamme. Elämä on hetkessä ohi. Pitää osata riemuita aina kun iloon tarjoutuu pienikin mahdollisuus.

Räjähdys, pusu ja passaus

Suhteen alussa Martti jatkoi poikamiestapojaan eli vajosi taiteelliseen tuska­tilaan kuukausia ennen esitystä. Joka kerran Virpi hätääntyi. Sanoinko jotain väärin? Miksi se ei puhu? Mitä se hautoo? Virpi oli varma, että Martin jokainen tunne­tila liittyi häneen.

Kesti viisi vuotta ennen kuin Martti oppi, ettei työtä aina tarvitse tehdä ahdistuksen kautta.

Niinä vuosina aikana ehti tulla monta riitaa. Kumpikin ehti marssia ovesta ulos.

 

Martti kutsuu itseään luontaiseksi palvelijaksi. ”Martilta olen oppinut, ettei toisen passaaminen ole alistumista”, Virpi sanoo.

– Jankutin parisuhteestamme, vaikka Martin hätä ei liittynyt siihen mitenkään. Nykyään osaan jättää hänet rauhaan ja olla itsekin rauhassa, Virpi sanoo.

Viime viikot Martti on vatvonut roo­liaan Kansallisteatterin Luolasto-näytelmässä. Nyt jännitys on lauennut, sillä ensi-ilta oli maaliskuun alussa.

Virpi on moottori, jota ilman Martti osaisi vähemmän ja nahjustaisi enemmän. Virpi taas on oppinut Martilta, että maailma pyörii, vaikka sitä ei niin kamalasti pyörittäisikään.

Vanhempina molemmat ovat pussaaja-passaajia ja räjähtelijöitä.

Kerran Martti teki Ainon kanssa sopimuksen: aina kun isi kivahtaa, Aino vie hänet kahville, ja pim, isi rauhoittuu.

Aino taas lupasi totella, jos vanhemmat eivät huutaisi, vaan sanoisivat kauniisti, että rauhoitu.

Sopimukset kestivät viikon.

Ilman Virpiä asuisin purjelaivan hytissä ja säilyttäisin kamojani jätesäkissä. 

Virpin ja Martin vaaleankeltainen, mansardikattoinen talo näyttää idylliltä. Sisustusarkkitehti Hanni Koroma on suunnitellut tiloja, joissa valo kiertää täydellisen kauniisti. Valon heijastukset ­Virpi huomaa myös niinä päivinä, joita leimaavat pyykkivuoret ja hätäiset einesillalliset.

– Joskus arki on pelkkää selviytymistä. Senkin on pakko riittää, Virpi sanoo.

Jos Martti ei olisi kaksikymmentä vuotta sitten mennyt yksin baariin, hän tuskin olisi rakentanut taloa.

– Ilman Virpiä asuisin purjelaivan hytissä ja säilyttäisin kamojani jätesäkissä.

– Ja minä olisin lapseton uratykki. Sinä olet nyt olet kulkeutunut tähän, naisen unelmaan, Virpi sanoo ja hymyilee.

Martista on vain hienoa olla lakeijana toisen unelmassa.

– Jos minulla ei olisi perhettä, kaikkia niitä lääkärissä käyntejä, kaikkea sitä iloa ja huolta, hän aloittaa.

– Tunnetta, jota vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntee, ei voi edes kutsua rakkaudeksi. Se on jotain syvempää. Ilman sitä en pystyisi edes näyttelemään.

Martti miettii, mitä tapahtuisi, jos hänen nyt pitäisi sanoa: Sinäkö Jaanani?

Ensin tulisivat kylmät väreet.

Sitten tulisi itku.

– Eikä minun tarvitsisi edes ajatella lapsiani. Se tunne olisi minussa nyt valmiina.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014. 

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”