Mikko von Hertzen on yhden kerran nähnyt vahvan äitinsä sisällä pienen epävarman tytön.

Mikko von Hertzen on 42-vuotias helsinkiläinen muusikko. Hän muodostaa veljiensä Kien ja Jonnen kanssa Von Hertzen Brothers -yhtyeen. Hän on aiemmin viettänyt seitsemän vuotta vapaaehtois­työssä Äiti Amman yhteisössä Intiassa. Von Hertzen Brothers julkaisi maaliskuussa 2015 uuden albumin New Day Rising.

 

Mikko:

"Aina kun tulin koulusta kotiin, äiti oli siellä. Hän oli meillä se, joka huolsi perheen ja organisoi arjen.

Me pojat emme olleet kaikkein helpoin kolmikko, mutta silti äiti piti paikat siisteinä ja ruoka oli pöydässä viideltä, jolloin isä aina palasi töistä.

Aamulla äiti tutki lehdestä ostoskeskuksen ruokakauppojen ilmoitukset ja päätti, mihin kauppaan hän menee. Jos jauheliha oli tarjouksessa, meillä syötiin lihapullia.

Nyt aikuisena en voi kuin ihailla sitä, että joku jaksaa pyörittää kotirumbaa 20 vuotta sillä mielellä, että kaikkien on kiva olla. Se vaatii ihan käsittämätöntä luonteenlujuutta. Sitten kun meidät pojat oli kasvatettu, äiti kouluttautui vielä kahteen ammattiin, mielenterveyshoitajaksi ja joogaopettajaksi.

Isä on esikuvani siinä, kuinka vieraiden kanssa ollaan. Äiti taas siinä, kuinka homma organisoidaan lähipiirissä. Molemmat ovat lahjakkaita omalla alallaan.

Kun isovanhempani tulivat hyvin vanhoiksi, kaikista sisaruksista mutsi oli se, joka muutti omat kuvionsa ja otti hoitovastuun vanhemmistaan. Se kertoo hänestä paljon.

Näen itsessäni samoja piirteitä. Äiti harvemmin tarvitsee apuani, mutta jos sellainen aika joskus tulee, olen valmis astumaan remmiin.

Vahvimmin lapsuudesta ovat jääneet mieleeni kesät merenrannassa Tammisaaressa ja toisaalta suuret juhlat, joita oli paljon. Äidillä on monta sisarusta, ja meitä serkuksia oli 16. Jokaisille synttäreille kutsuttiin koko klaani.

Äiti lähti yksin hyvin harvoin mihinkään, mutta kerran vuodessa hän matkusti isän mukana konferenssimatkalle ulkomaille. Oli kivaa, kun he lähtivät, mutta vielä kivempaa, kun he palasivat kotiin ja toivat tuliaisia.

Meininki lapsuudessa oli hyvällä tavalla vanhanaikaista. Asuimme Helsingin Etelä-Haagassa, missä lätkäkenttä ja partio olivat ihan vieressä ja koripallotreenit paloasemalla tien toisella puolella. Aika vapaasti pyörimme kavereiden kanssa.

Kasvatus ei ollut höveliä, lapset eivät saaneet tehdä mitä tahansa. Toisaalta ei ollut sellaista paapomistakaan, että äiti tai isä olisi kuljettanut ja odotellut kentän laidalla.

Veljeni Kie on minua vain vuoden ja kahdeksan kuukautta vanhempi. En koskaan ajatellut, että meitä olisi kohdeltu eri lailla, mutta luultavasti Kie joutui esikoisena raivaamaan tietä ja minä pääsin vanavedessä helpom­malla.

Pikkuveljestäni Jonnesta muistan ajatelleeni, että siitä tulee varmaan aika lellitty kaveri. Jonne oli kaikkien äitihahmojen­ silmäterä, jumalattoman suloinen vauva ja vielä hyvätapai­nenkin. 

Vanhempien esimerkki vaikutti paljon siihen, että musiikista tuli meille pojille ammatti. Äidillä ja isällä oli aina kivointa, kun he lauloivat, ja kotona soi kaiken aikaa joku Strauss tai äidin Abba tai isän ränttätänttä.

Julkisuudessa on usein tuotu esiin, että isämme Hasse on soittanut rokkia, mutta musikaalisuus on tullut perintönä yhtä paljon äidiltä.

Heti kun olin oppinut soittotunnilla jonkin uuden pianokappaleen, se piti nauhoittaa kasetille. Kotona on vieläkin valtava määrä alkeellisia äänityksiä, joilla me pojat esiinnymme. Hyvin usein mummu ja äiti löysivät sellaisen kasetin lahjapaketista.

Kun äiti tulee keikallemme Tavas­ti­alle, kyllä me hänelle aina jonkin kappaleen omistamme. Kuulutetaan, että meidän mutsi istuu tuolla, vilkuta vähän, hän on maailman paras mutsi.

Ensimmäinen todellinen irti­ottoni kotoa oli, kun lähdin 26-vuotiaana Intiaan Äiti Amman yhteisöön. Olin eronnut ensimmäisestä suhteestani ja ajelehtinut jo useamman vuoden ilman päämäärää. Tavattuani Amman Tukholmassa löysin elämälleni taas tarkoituksen.

Äidille lähtöni oli vaikea paikka. Kun hyvästelimme lentokentällä, näin ensimmäisen kerran äidin sisällä pienen epävarman tytön, jota minä pitelin sylissäni. Vanhempieni suuruutta oli, että he antoivat minun tehdä oman päätökseni, vaikka eivät ymmärtäneet sitä."

 

Annukka von Hertzen on 66-vuotias joogaopettaja. Hän asuu Kauniaisissa miehensä Hasse von Hertzenin kanssa. Annukka ohjaa muun muassa äijäjoogaa Kau­niaisten kansalaisopistossa. 

 

Annukka: 

"Mikko on syntynyt suoraan estradille. Hän tuli maailmaan virka-aikana, ja joukko lääkäriopiskelijoita oli seuraamassa synnytystä. Kun Mikko parkaisi ensi kerran, kaikki puhkesivat riemukkaisiin aplodeihin.  

Kasvoin kuuden sisaruksen laumassa ja haaveilin itsekin kuudesta lapsesta. Jo kahden pojan jälkeen täytyi kuitenkin vetää henkeä. Kolmannen kohdalla olin ihan varma, että saan tytön, mutta poika tuli.

Pojat ovat olleet kaikki erilaisia. Mikko oli meidän radio. Heti kun hän aamulla avasi silmänsä, alkoi ohjelma. Mikko lauloi ja puhui tauotta, eikä koskaan tarvinnut miettiä, missä hän oli.  

Olin 20 vuotta pääasiassa kotiäitinä. Se oli oma tahtoni ja yhteinen sopimus poikien isän kanssa.

Otin sen niin, että koti oli minun työni, eikä meillä tapeltu tiskivuoroista. Toivomukseni oli, että poikien tavarat olisivat järjestyksessä ja pyykit mieluummin pyykkikorissa kuin lattialla. Aika hyvin se meni perille.

Koska poikia oli kolme, voi olla, että kohtelin heitä joukkueena. Jokainen meni kolmivuotiaana musiikkileikkikouluun, liittyi sitten partioon, kävi Sibelius­-lukion ja muutti 18-vuo­tiaana kotoa.

Poikien lähdettyä omilleen ajattelin, että minun on nyt luotettava siihen, että he pärjäävät. En tuputtanut neuvoja enkä kysellyt, ovatko he syöneet. 

Niihin aikoihin, kun Mikko muutti pois, lähdin itse opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi. Kurssilla kaikki muut olivat poikien ikäisiä. Siinä opin, minkälaista nuorten meno oli. Se oli minullekin itsenäistymisen vaihe.

Kun Mikko kertoi tavanneensa Äiti Amman ja alkoi valmistella lähtöään Intiaan, tajusin heti, että se on menoa. Samalla tuli suoranainen kauhu, että käykö tässä huonosti.

Mikon mieli oli aivan jossain muualla. Hän myi koko omaisuutensa, talvitakkinsa ja kaikki.

"Mikko on aina kuljettanut aurinkoa mukanaan."

Silloin Intia oli oikeasti kaukana. Amman yhteisössä oli yksi ainoa puhelin. Minun piti soittaa siihen ja selittää, voisiko joku käydä sanomassa Mikolle, että soitamme tunnin päästä uudestaan. Koskaan en tiennyt, vastaako Mikko, eikä hän itse voinut soittaa.

Vuoden päästä matkustin Hassen kanssa Intiaan. Rauhoituin, kun tapasin Amman ja näin, että ihmiset yhteisössä tekivät hyväntekeväisyystyötään rakkaudella. 

Mikko on aina kuljettanut aurinkoa mukanaan. Keskenämme olemme aika arkisia, mutta luulen, että jos Mikolla on huolta, hän pystyy puhumaan siitä minulle.

Musiikki on hengitysilma sekä minulle että Hasselle. Tutustuimmekin musiikin kautta bändien SM-kilpailuissa Linnanmäellä vuonna 1963. Hassen bändi voitti rokkisarjan ja veljeni tuli jazz-sarjassa toiseksi.

Siitä, että pojista tuli muusikkoja, voi syyttää vain itseään. Meillä kaikki sponsorointi ohjautui musiikkiin. Istuimme Hassen kanssa joka ikisessä tilaisuudessa, jossa pojat esiintyivät, mutta kun Mikko pelasi koripalloa ja pääsi juniorien SM-kilpailuihin, emme menneet katsomaan yhtään matsia.

Vieläkin käymme usein keikalla Tavastialla. Kerran pojat omistivat minulle siellä kappaleen, jossa postimies tulee, eikä tuo kirjettä. Mikko oli juuri palannut Intiasta, ja tunnustan, että aloin itkeä."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.

 

Kodin Kuvalehden Joulu jokaiselle -tapahtuman tähtiesiintyjä Elias Kaskinen on sataprosenttisesti jouluihminen. Hänen perheensä joulupöytä on kaikille avoin. "Se on jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä."

”Olen sataprosenttisesti joulujätkä”, laulaja Elias Kaskinen, 25, sanoo.

”Asteikolla yhdestä kymmeneen kymppi plus.”

Eliaksella on tapana viettää joulua lapsuudenkodissaan Lohjalla.

”Meidän joulupöytä on auki kaikille. Vanhemmillani on tapana kutsua joulupöytään ihmisiä, joilla ei ole muuta paikkaa viettää joulua. En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa. Se selviää vasta sinä päivänä”, Elias kertoo.

Eliaksen isä on kirkkoherra ja äiti kirjailija-runoilija Anna-Mari Kaskinen. Kaikille avoin joulupöytä symboloi Eliakselle joulun tärkeintä sanomaa, lähimmäisten auttamista.

”Se on sellainen jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä.”

”En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa.”

Tiistaina 12.12. Elias esiintyy Kodin Kuvalehden, Vauvan, Meidän Perheen ja Radio Aallon ilmaisessa Joulu jokaiselle -joulutapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla. Mukana ovat myös hyväntekeväisyysjärjestöt Hope ja HelsinkiMissio. Tapahtumassa kerätään joululahjoja vähävaraisille lapsiperheille.

”Lähimmäisen auttaminen on joulussa tärkeämpää kuin kaupallisuus. Se, että nostaa katseen sieltä omasta sopukasta ja katsoo, mitä ympärillä on. Sitä voi tietysti toteuttaa muulloinkin kuin jouluna”, Elias sanoo.

Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.
Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.

Perinteiden ystävä

Eliaksen joulut ovat lapsesta saakka olleet hyvin samanlaisia. Hänelle tärkeintä on mahdollisuus viettää rauhassa aikaa perheen ja ystävien kanssa. Monet yläasteaikaiset ystävät saapuvat joulun aikaan Lohjalle, ja välipäivinä juostaan lankomiesten kanssa pitkin metsiä.

”On minulle tosi tärkeä juttu, että jouluna pysähdytään ja ehditään olla perheen kanssa”, Elias sanoo.

”Aion valvoa mahdollisimman myöhään ja tehdä, mitä huvittaa.”

Yksi Eliaksen rakkaimmista jouluperinteistä on selailla joululaulukirjaa ja soittaa sieltä satunnaisia kappaleita kontrabassolla. Sylvian joululaulu on yksi Eliaksen suosikeista.

”Olen vanhanaikaisten surumielisten joululaulujen ystävä, en glitterjoulun miehiä. Välillä minua häiritsee se, että joulun varjolla myydään asioita, jotka eivät kuulu joulun keskiöön. Tykkään siitä, että laulussa on todellinen ajatus taustalla.”

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu.”

Perinteisistä joulutraditioista Elias on poikennut vain kaksi kertaa – 9-vuotiaana, kun perhe vietti joulua Australian lämmössä ja 15-vuotiaana, kun hän lomaili Kanarialla asuneen siskonsa luona.

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu”, Elias naurahtaa.

”Kanarialla kävin katolilaisessa joulumessussa, jossa laulettiin Jouluyö, juhlayö espanjaksi. On mahtavaa, että joulua vietetään kaikkialla maailmassa mutta se voi olla tosi erilainen kaikille.”

Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.
Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.

Erilaisuutta ei tarvitse pelätä

Sunnuntaina 10. joulukuuta Elias kisaa Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa.

”Fiilis on hyvä ja luottavainen. Pieni täpinä on päällä tietenkin. On tullut jo laskettua päiviä finaaliin”, Elias sanoo.

Hän on treenannut ohjelmaa varten tiukasti koko syksyn ja käynyt päivittäin tanssitunneilla. Finaalilähetyksen jälkeen koko työryhmä aikoo lähteä juhlimaan.

”Ryhmächatissa olemme jo fiilistelleet, että sunnuntaina mennään. Koko syksy on pitänyt elää aika kurinalaisesti. On kiva heittäytyä vapaalle porukalla.”

Kun Tähdet, tähdet -urakka on ohi, Elias keskittyy uuden Haloo-sinkkunsa promoamiseen.

Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."
Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."

Lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat Eliakselle tärkeitä arvoja myös musiikintekijänä.

”Ihmiset ovat erilaisia, outoja ja hullunkurisia. Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen”, Elias sanoo.

”Viime viikonlopun keikan jälkeen saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin. Toivon, että se heijastuu muillekin. Kaikki ovat tervetulleita ja jokainen saa olla sellainen, kun on. Ei tarvitse pelätä erilaisuutta.”

”Saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin.”

Tammikuussa Elias lähtee perheensä kanssa Australiaan, jossa hän asui ja kävi koulua 9-vuotiaana isän töiden vuoksi. Tuleva reissu on ensimmäinen kerta, kun Elias käy Australiassa siellä vietetyn vuoden jälkeen.

Hänestä on kiinnostavaa nähdä, kuinka moni asia on reilussa 15 vuodessa muuttunut. Eniten Elias odottaa lapsuudesta tuttuja tuoksuja. Lämpöä, merta, luontoa. Kuumia iltoja tropiikissa.

”Muistan vieläkin, miltä siellä tuoksui. Odotan sitä oloa, kun tajuan, että tämän minä muistan.”

Joulu jokaiselle -tapahtuma Sanomatalon Mediatorilla tiistaina 12.12. kello 10–11.30. Sanomatalo sijaitsee Helsingin keskustassa, Rautatieaseman vieressä osoitteessa Töölönlahdenkatu 2.

Tähdet, tähdet -ohjelma finaali nähdään MTV3:lla sunnuntaina 10.12. kello 19.30.