Naistenviikon sankari Olga Davydova-Minguet:
”Puhun yksivuotiaalle tyttärelleni venäjää, belgialainen mieheni ranskaa. Haluamme antaa hänelle monikielisyyden lahjan.”
”Puhun yksivuotiaalle tyttärelleni venäjää, belgialainen mieheni ranskaa. Haluamme antaa hänelle monikielisyyden lahjan.”

Naistenviikon sankarit kertovat, mistä löytyy rohkeus, vaikka pelottaa. Tänään nimipäiväänsä juhlii monikulttuuriseuuden puolestapuhuja Olga Davydova-Minguet.

"Muutin Petroskoista Suomeen heinäkuussa 1991. Sitä ennen valmistuin kotikaupunkini yliopistosta suomen ja venäjän opettajaksi. Opiskelun ohella toimin tulkkina monille suomalaisille liikemiehille, ja yksi heistä tarjosi minulle työpaikkaa. Äitini on inkerinsuomalainen, ja taustani takia sain paluumuuttajan statuksen helposti.

Ensimmäiset työpaikkani Suomessa olivat kaukana unelmatyöstä, mutta tulin toimeen omillani. 1990-luvun lama vei monilta työpaikan, ja minusta tuntui hienolta olla suomenkielen-taitoinen ja töissä. Toisaalta törmäilin venäläisvastaisuuteen.

Muistan kaupoista kyltit, joissa luki huonolla venäjällä: ”Ei ryhmiä”. Venäläisiä sai tulla sisään korkeintaan kaksi kerrallaan. Hehän olivat potentiaalisia varkaita. Naiset puolestaan leimattiin helposti huoriksi. Pukumiehet pyysivät minua ja ystävääni viihdyttäjiksi juhliin, kun venäjän kieli tarttui heidän korvaansa. Yhtenä iltana vanhahko kalju mies alkoi vihjailla ja kaivoi lompakostaan satasen, kun huomasi minun puhuvan venäjää. Venäläisyys piti kätkeä vaatetuksesta ja puheesta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ensimmäinen julkinen kannanottoni oli kymmenisen vuotta sitten, kun kirjoitin vastineen Karjalaiseen. Lehdessä kirjoitettiin venäläisen naisen kaapanneen lapset Venäjälle. Tunsin perheen ja tiesin yksityiskohdat. Oikaisin asian ja aloin ottaa kantaa Venäjää ja maahanmuuttajia koskeviin tapauksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi määritellä identiteettinsä syntyperän perusteella?

Sain aktiivisuudestani monenlaista vastaanottoa. Yksi niistä oli: ”Opettele ensin suomen kieli.” Se lähinnä nauratti.

Syrjässä pysyminen ei ole koskaan ollut luontevaa minulle, ja siksi tunsin oloni irralliseksi alkuvuosina Suomessa, kun en ollut vielä mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. Niinpä kiinnostuin yhä enemmän siitä, kuinka tänne muuttanut voi tulla osaksi paikallista yhteisöä.

Samalla tein Joensuun yliopistossa väitöskirjaa siitä, kuinka paluumuuttajiksi aikovat suomalaissyntyiset venäläiset puhuvat suomalaisuudesta. Ymmärsin, kuinka identiteetit muodostuvat. Ihmisillä voi olla monia, ristiriitaisia identiteettejä yhtä aikaa, ja hyvä niin.

Uskon, että henkilökohtainen on poliittista. On arvokasta pitää selkärankansa suorana tilanteessa kuin tilanteessa. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi määritellä identiteettinsä syntyperän perusteella? Kun katson vanhoja venäläisiä elokuvia, kuten Syysmaraton tai Punainen heisipuu, olen venäläinen. Toisaalta samaistun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen pelisääntöihin, ja siksi olen suomalainen. Moniäänisyys on minulle sydämen asia. Suomi on monikulttuurinen, ja kaikki tämän maan asukkaat saavat olla suomalaisia riippumatta siitä, mistä he ovat tulleet. Kansalliset yhteisöt ovat ihmisten mielissä kuviteltuja.”

Missä asiassa suomalaisnaiset saisivat rohkaistua?

”Meidän kannattaisi olla solidaarisempia ja vetää yhtä köyttä. Voisimme yhdessä tavoitella esimerkiksi palkkatasa-arvoa.” 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2013. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla