Kun Tapani Lehti kuuli potkuistaan, hänestä tuntui kuin henki olisi salpautunut. Kun hän palasi kotiin irtisanomiskeskustelun jälkeen, perheen pienet lapset juoksivat vauhdilla halaamaan. Heille isä oli yhä sankari.
Päätä särki, oli väsynyt ja lyöty olo. Niin espoolainen Tapani Lehti, 50, kuvailee olotilaansa, kun palasi kotiin töistä, jossa hänet oli juuri irtisanottu.
Kotona lapset Lilja, 3, ja Kevin, 4, juoksivat kovaa vauhtia syliin ja halaamaan. Lapsilleen Tapani oli vielä sankari. He ovat sen ikäisiä, että sellainen isä on heille.
”Siinä kotona tajusin, että se oli vain työpaikka. Tässä nämä tärkeimmät ovat: vaimo ja lapset.”
Tapani irtisanottiin joulukuun alussa. Tieto tuli täytenä yllätyksenä.
”Siinä kotona tajusin, että se oli vain työpaikka. Tässä nämä tärkeimmät ovat: vaimo ja lapset.”
”Organisaatiossa oli käyty muutosneuvotteluita, mutta olin ajatellut, että irtisanominen ei koskisi minua. Tiimimme oli tehnyt hyvää työtä. Työskentelin finanssialan yritysten asiakasvastaavana.”
Miksi minä?
Tapani kutsuttiin sähköpostitse keskusteluun seuraavaksi päiväksi kello 15. Hän sai ottaa työsuojeluvaltuutetun mukaan.
Pahinta oli odottaminen. Tapani sai sähköpostiviestin maanantai-iltana, viime joulukuun ensimmäisenä päivänä.
”Aika hermostuneena kuljin tiistaina toimistolla. Vaimoni Heidi lähetti tiistaina päivällä viestejä ja kyseli, millaisella mielellä olen.”
Iltapäivän keskustelu töissä oli lyhyt. Kun Tapani avasi neuvotteluhuoneen oven, hän näki kaksi työnantajan edustajaa istumassa vierekkäin pöydän toisella puolella. Tunnelma oli vakava.
”Kun kuulin irtisanomisesta, tuntui kuin henki olisi salpautunut. Olo oli tyhjä, ja oli vaikea käsittää, mitä tapahtuu. Ensimmäinen reaktio oli kääntää katse itseen: Miksi minä? Mitä minä olisin voinut tehdä toisin? Myöhemmin ymmärsin, että moni muukin sai lähteä.”
Työpaikan keskustelun aikana Tapani lähetti vaimolleen lyhyen viestin: lähtö tuli, soitan kohta. Vaimo vastasi ällistyneellä hymiöllä. Hän oli töissä eikä ehtinyt kirjoittaa enempää.
Työvelvoitetta ei määrätty, joten Tapani keräsi mukaansa läppärin ja laukun sekä tyhjensi pienen lokeron. Siellä oli juomapullo ja muutama valokuva lapsista.
Sitten hän sanoi hyvästit joillekin läheisille kollegoille ja lähti.
”Osa jäi sanattomiksi, osa itki.”
Tuntui kuin lintsaisi
Kotona tuntui aluksi siltä kuin lintsaisi.
”Työsuhdepuhelimeni oli vielä jonkin aikaa käytössä ja kilahti aamulla sen merkiksi, että tiimipalaveri alkaa. Välillä työviestejä tuli samaan aikaan, kun hain lapsia päiväkodista. Huomasin, että työelämä jatkui entiseen tapaan, minä vain seurasin sitä ulkopuolelta. Se tuntui hieman absurdilta.”
Tunteet aaltoilivat.
”Yhtäkkiä aamuyöstä havahduin siihen, että olen työtön. Sitten tuli vihan tunne: miksi se olin minä? Sen jälkeen tulivat huoli ja ahdistus tulevasta: Mitä jos tämä vain jatkuu? Mitä se tarkoittaa jaksamiselle, entä taloudellisesti? Välillä tuntui, että kontaktiverkkoa on kertynyt sen verran, että kyllä tämä järjestyy.”
Jo ennen potkuja Tapani oli alkanut ajatella, että työ ei voi olla elämässä ykkönen. Siksi irtisanominen ei ollut niin iso kolaus kuin se olisi joskus ennen ollut.
”Olen päässyt ikään, jossa ymmärrän, että työ ei määrittele ihmistä. Olin jo aiemmin huomannut, että sielunsa antaminen työelämälle ei tuo onnea. Minulla on aiemmasta liitosta kolme lasta, ja kun he olivat pieniä, olin koko ajan töissä. Minusta on vaarallista, jos määrittelee itsensä vain työpaikan kautta. Kun titteli poistuu, ei jää oikein mitään jäljelle.”
Mitä Tapani haluaisi sanoa heille, jotka juuri nyt tulevat irtisanotuiksi? Entä miten kokkolalainen Tom ja mäntsäläläinen Satu pääsivät jaloilleen potkujen jälkeen? Mikä auttaa, kun työttömyys kestääkin pitempään eikä tulevasta tiedä? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 3/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
