Eija Hanhiniemi, 66, on kokenut aivoverenkiertohäiriön ja rintasyövän. Sairauksien jälkeen hän on aina palannut Afrikkaan, jonka vieraanvaraisuus viehättää häntä. ”Minua on auttanut, kun olen päässyt erilaiseen todellisuuteen.”
”Olin syömässä työpaikkani ruokalassa keväällä 2009, kun yhtäkkiä puheeni puuroutui ja juomalasi putosi kädestäni pöydälle. Tilanne oli pöydässä istuville aluksi niin outo, että kollegani Tuula sanoi: ’Eija, älä pelleile.’ Puolessa tunnissa olin sairaalassa liuotushoidossa.
Aivoverenkiertohäiriö yllätti minut viisikymppisenä, sillä en kuulunut mihinkään riskiryhmään. Puheen katoaminen pelotti eniten. Olin neljä viikkoa sairaalassa kahdella eri osastolla. Minua ei päästetty kotiin aiemmin, koska asun yksin.
Olen onnekas, sillä toivuin hyvin. Puheeseeni ei jäänyt isoja ongelmia, mutta väsyneenä saatan yhä alkaa takellella. Aivoverenkiertohäiriö on kuitenkin kokemus, jota kannan mukanani loppuelämän.
Häät puolen vuoden jälkeen
Muutama vuosi sairastumiseni jälkeen lähdin tanssi- ja rummutusreissulle Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Olin tuolloin jo palannut työhön ja elin normaalia elämää.
Tapasin matkalla itseäni puolet nuoremman, rumpuja soittavan senegalilaismiehen. Meille muodostui suhde.
Palasin pian uudelleen Senegaliin. Ajattelin kuitenkin, että minulla täytyisi olla siellä jotain järkevää tekemistä sen lisäksi, että seurustelisin nuoren senegalilaiseni kanssa. Opetin sitten ranskalaisessa hyväntekeväisyysjärjestössä kotoa karanneille katupojille kirjoittamista ja lukemista ranskaksi.
”Pidin ikäeroamme suurena vakavampaan suhteeseen, mutta senegalilaiseni ei luovuttanut.”
Asuimme tuona kesänä 2012 uudehkon kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Tilavassa, kauniisti kalustetussa asunnossa oli kuitenkin kuuma, ja siellä vilisi torakoita ja luteita. Vesi- ja sähkökatkoja oli usein. Meillä kävi kotiapulainen, jonka kumppanini perhe oli palkannut siivoamaan, pesemään pyykkiä ja laittamaan ruokaa.
Viihdyimme hyvin yhdessä miehen kanssa. Kuljimme Dakarissa ja retkeilimme ympäri maata, kävimme keikoilla ja konserteissa.
Pidin ikäeroamme suurena vakavampaan suhteeseen, mutta senegalilaiseni ei luovuttanut. Meidät vihittiin islamilaiseen avioliittoon puoli vuotta tutustumisen jälkeen.
Häätilaisuus pidettiin sulhaseni imaami-isoisän talossa. Siellä joukko miehiä istui ringissä matoilla ja ohjeisti puolisoani. Miehet sopivat keskenään avioliitosta. Itse olin lähes koko toimituksen ajan eri huoneessa. Eräs ystävistämme luovutti minut vaimoksi.
Senegalilaismieheni sai tästä vuoden kuluttua viisumin ja pääsi Suomeen hurjan paperisodan jälkeen. Liittomme kesti yhteensä vain 2,5 vuotta.”
Miksi Eija alkujaan kiinnostui Afrikasta? Mikä häntä on vetänyt takaisin sinne avioeron jälkeenkin? Myöhemmin Eija sairastui myös rintasyöpään. Miten hän selvisi siitä? Mitä hän toivoisi suomalaisten oppivan afrikkalaisesta kulttuurista ja vieraanvaraisuudesta? Mihin yllättäviin tilanteisiin Eija on Afrikan maissa törmännyt? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 3/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
