Näyttelijäpari Juha Varis ja Helena Vierikko asuvat kesät Juhan vanhassa kotikylässä: ”Täällä Juha on onnellinen maalaismies”
Helsinkiläinen Juha Varis päätti pelastaa vanhan koulutalonsa Löytänällä ja pystyttää sen pihaan kesäteatterin. Juhasta tuntui, että niin hänen kuului tehdä. Velvoittihan verikin.
Mukavaa elämää. Äärimmäisen turvallista. Hyvin selkeä meininki.
Sellaisena näyttelijä Juha Varis, 52, muistaa lapsuutensa pienessä Löytänän kylässä Keski-Suomessa.
Juha oli asunut siellä mummun ja papan kanssa niin pienestä lähtien, ettei muuta lapsuuskotia muistanut. Hirsiseinäisen kotitalon oli rakentanut papan isä.
Aamuisin Juha heräsi neljältä, söi aamiaiseksi pyttipannua.
Aamuisin Juha heräsi neljältä, söi aamiaiseksi pyttipannua ja käveli sitten mummun kanssa kilometrin päähän maatilalle lomittamaan. Mummu lypsi lehmät, Juha ruokki vasikat ja lampaat.
Sitten suunnattiin kyläkoululle, jossa mummu toimi ajoittain keittäjä-vahtimestarina.
Ensi töikseen mummu ja Juha kantoivat puut koulun viiteen isoon pönttöuuniin, joista jokainen söi kolme sylystä halkoja. Mummu teki uuneihin tulet ja ryhtyi valmistelemaan oppilaille ruokaa. Juha asettui pulpettiin.
Nelisen vuotta sitten Juha oli käymässä kylätaloksi muuttuneella koululla ja katseli vanhaa rakennusta. Se oli murheellinen näky. Parveke oli laho, lankkulattia kulahtanut, pönttöuunitkin rapistumassa.
Juha ajatteli: tälle pitää tehdä jotain.
Onnellinen maalaismies
Juha kääntää täyteen pakatun pakettiauton Löytänän kyläkoulun pihaan. Rakennus näyttää jo paljon paremmalta kuin ennen. Se on juuri saanut kylkeensä tuoreen kerroksen maalia sekä tuliterät tippapellit, rännit ja piippupellit.
50 metrin päässä Löytänä-järven rannassa erottuvat kesäteatterin näyttämö ja kylällä sahatut istuinpenkit.
Juhan vieressä istuu puoliso ja näyttelijäkollega Helena Vierikko, 42. Takana on 400 kilometrin ajomatka kotoa Helsingistä. Autoon ja peräkärryyn on ahdettu ainakin vesivanerilevyä, iso vyyhti köyttä ja kahvilateltta. Juha on pakannut ne viikonlopun talkoita varten. Tarkoitus olisi pystyttää kesäteatteriin katsomon kate.
Juha muutti pois turvalliselta Löytänältä 16-vuotiaana. Ensin hän kävi vuoden verran lukiota Viitasaarella, mutta se jäi, kun ruotsin ehtojen suorituspäivä osui samalle päivälle kuin Hair-musikaalin kenraaliharjoitus. Näyttämö vei mennessään, Teatterikorkeakoulun kautta lopulta Kansallisteatteriin Helsinkiin.
”Mummu ja pappa olivat ammatinvalinnastani ylpeitä. Pappa oli nuorempana näytellyt työväentalon näytelmissä kesät ja talvet, ja papan sisko oli ollut hyvä lausuja”, Juha kertoo.
Kun Juha neljä vuotta sitten alkoi puhua, että hän rupeaa vetämään vanhan kyläkoulun entisöintiä ja remonttia, Helena sanoi ei.
Löytänällä Juha oli käynyt muutamia kertoja vuodessa. Tyhjentyvä seutu ja vanhan kyläkoulun rapistunut tila surettivat kaupunkilaistunutta Juhaa. Suvun juuret olivat olleet seudun mullassa 1500-luvulta lähtien. Veri tuntui velvoittavan toimiin. Kuka sitten, ellen minä?
Kun Juha neljä vuotta sitten alkoi puhua, että hän rupeaa vetämään vanhan kyläkoulun entisöintiä ja remonttia, Helena sanoi ei.
Uusperheessä oli neljä lasta, ja Helena teki näyttelijän töitä freelancerina. Ei mahtuisi palettiin, ei millään, että mies alkaisi viettää enemmän aikaa vanhoilla lapsuusseuduillaan.
Toisen kerran Helena sanoi ei, kun Juha ehdotti oman teatterin perustamista Löytänälle. En minä osaa rakentaa mitään, eikä meillä ole senttiäkään rahaa, Helena perusteli.
Jos ihan rehellisiä oltiin, Löytänä ei edes merkinnyt Helenalle mitään erityistä. Hänellä oli Helsinki, kotikulmat Kalliossa ja kesämaja kaupungin virkistysalueella Kivinokassa.
”Sitten istuimme meidän keittiön pöydän ääressä illalla, kun lapset oli laitettu nukkumaan, ja joimme teetä. Juha selitti näitä ideoitaan ja kuuntelin häntä. Kyllä minä sen siinä tajusin, että näin se menee”, Helena sanoo kävellessään alas koulun rinnettä kohti rantaa ja kesäteatterin näyttämöä.
”Juhan pitää ryhtyä vetämään kyläseuraa, ja teatteri pitää rakentaa. Tämä on niin paljon isompi juttu kuin mikään sellainen, että tienaisimme tällä rahaa. Tästä on tullut Juhan elämäntyö.”
Juha mennä viuhtoo ylärinteeseen. Sinne on ilmaantunut lapsuudenkaveri nosturin kanssa. Molempia tarvitaan huomenna, kun talkooväki alkaa vetää viisitoista metriä pitkiä ja kolme metriä leveitä telttapressuja katsomon harjan ylitse.
”Katso nyt, miten onnellinen hän on. Maalaismies”, Helena sanoo ja hymyilee.
Make Löytänä Great Again
Kylän Whatsapp-ryhmän nimi on Make Löytänä Great Again. Sitä kautta ryhmäläiset kutsuvat kokoon esimerkiksi jalkapallojoukkueet. Toissa kesänä kylän urheilukentällä pelattiin jalkapalloa ensi kertaa sitten vuoden 1983. Pelaajien ikähaitari oli 5–55 vuotta.
Talvella Löytänällä on 92 asukasta. Kesällä väkimäärä kasvaa useaan sataan.
”Kun kesävieraat otetaan mukaan, meillä on täällä sairaanhoitajia, lääkäri, putkimies, sähkömies, kirvesmies, lavastaja, puvustaja, muusikko, näyttelijöitä ja kaksi autokorjaajaa. On hevosia, kanoja, luomumansikkaa. Löytänä on kuin pieni valtio!” Juha innostuu.
”Löytänällä tullaan pihaan ihan ohi mennessä, ja aina tulija saa kahvit.”
Jos Juha tarvitsee puuta remontteihin, hän soittaa tutulle kyläläiselle, joka taitaa sahahommat.
”Hän tulee lautojen ja valmiiksi fileoitujen kuhafileiden kanssa ja sanoo, että otahan tuosta.”
Vielä tämäkin: jos Juha Helsingissä aikoo kylään kaverin luokse, molemmat ottavat esiin kalenterit ja alkavat etsiä sopiva ajankohtaa.
”Löytänällä tullaan pihaan ihan ohi mennessä, ja aina tulija saa kahvit. Liekö mummulta peritty tapa, mutta aina pitää olla jotain pöydässä.”
”Heittelen kyläseuralle ideoita, ja muut joko ampuvat ne alas tai innostuvat.”
Juha miettii jo ensi kesän kesäteatteriohjelmistoa. On hänellä isompiakin suunnitelmia. Jos seuraavaksi järjestäisi tänne lastenteatterifestivaalin. Tai tanssiteatterifestivaalin tai nukketeatterifestivaalin. Ihmisiä tulisi eri puolilta Suomea pitkin Nelostietä. Talkoovoimat koolle vain!
”Kaikkea tällaista sinkoilee päässäni. Heittelen kyläseuralle ideoita, ja muut joko ampuvat ne alas tai innostuvat.”
Välillä ärsyttää
Helena arvostaa Juhan innostusta ja osaamista. Kun mies tulee Löytänän kotiin, hän riisuu ensimmäiseksi lenkkarit ja ajovaatteet ja ryhtyy töihin.
”Minä en pysty vapautumaan samalla tavalla”, Helena tunnustaa.
”Minulla oli lapsuudessa ydinperhe: isä, äiti ja kolme veljeä kaksiossa Helsingin Kalliossa. Ei se ole sama asia kuin tällainen kyläyhteisö, joka on ottanut lapsen vastaan ja kasvattanut.”
Välillä Helenaa ärsyttää. Tänäkin keväänä Juha on ajellut Löytänälle vähintään joka toinen viikko. Helena on sillä välin hoitanut omat työnsä ja perheen arjen. Kesät kuluvat Löytänällä kesäkuun alusta kesäteatterin viimeiseen näytökseen asti. Toukokuussa Helena myi pois Kivinokan kesämajan, kun ei siellä ehdi olla.
”Kun pysähdyn miettimään, mikä tässä ärsyttää, huomaan olevani vain vähän väsynyt. Se tarkoittaa, että täytyy pyytää apua eikä yrittää tehdä kaikkea itse.”
Ystävät ovat sanoneet Helenalle, että ymmärräthän, lopulta te asutte pysyvästi Löytänällä.
Helsingissä Helenan perhe ja ystävät auttavat arjessa, ja lapsetkin ovat kasvaneet. Juhan kaksi vanhinta asuvat jo omillaan. Kotona on Helenan yhdeksäsluokkalainen ja Helenan ja Juhan yhteinen kuopus, pieni koululainen.
”Juha tekee kaiken tämän eteen niin pitkää päivää ja näkee niin paljon vaivaa. Hän miettii ja suunnittelee kaiken. Miksi minä olisin tässä jarru? Pitää vain yrittää pysyä mukana.”
Ystävät ovat sanoneet Helenalle, että ymmärräthän, lopulta te asutte pysyvästi Löytänällä.
”Ei. Ei asuta.”
Niin Helena on vastannut joka kerta.
Miten Helsingissä kasvanut Helena on sopeutunut kesiin Löytänällä? Miltä Juhasta, onnellisesta maalaismiehestä, tuntuu lähteä kesän päätyttyä takaisin Helsinkiin? Mitä Juhan teräksiselle mummulle kuuluu nyt? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 13 /2023 tai täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
