”Hyväksyin väkivallan, jotta saisin olla osa porukkaa”, Kaisamari Hintikka, 58, muistelee. Nyt piispana Kaisamari haluaa puhua nuorten yksinäisyydestä. ”Nuori ansaitsee sen, että olemme kiinnostuneita hänestä ja pysähdymme kuuntelemaan häntä.”
Seiskaluokan keväällä Kaisamari Hintikka pääsi mukaan jengiin. Punkkarit ja teddyt kokoontuivat iltaisin omiin porukoihinsa Helsingissä.
Kaisamari kuului teddyihin ja veti jalkaansa paksupohjaiset kengät. Pojat olivat muotoilleet hiuksensa otsalle kiiltäväpintaiseksi tötteröksi. Yhtä hyvin Kaisamari olisi voinut päätyä punkkareiden puolelle.
”Ei minulla ollut mitään käsitystä teddyjen ideologiasta, johon kuului väkivaltakulttuurin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippujen ihannointi. Oli hienoa, kun joku sai turpaan. Olin ainakin kerran katsomassa ja kannustamassa, kun niin tapahtui.”
Yhtenä iltana kaveri pyysi Kaisamarin Kumpulan kallioille ja lupasi, että illasta tulisi taas hieno: eräälle idiootille annettaisiin turpaan.
”Se idiootti olinkin minä itse. Entiset kaverini potkivat minua tennareilla päähän.”
Pari viikkoa aikaisemmin Kaisamarin koululla oli järjestetty bileet, joihin Kaisamarin jengiläiset olivat tulleet kuokkimaan. Kaisamari oli kertonut opettajalle, keitä kuokkijat ovat. Nyt jengiläiset olivat halunneet kostaa.
Kun potkiminen ja lyöminen oli ohi, Kaisamarin käskettiin pitää suunsa kiinni siitä, mitä on tapahtunut.
Ainakin yksi välittävä aikuinen
Kun Kaisamari istui maassa kavereidensa potkittavana, hän kysyi: Kai me voimme olla kavereita, kun tämä on ohi?
”On hirveää miettiä, että olin nuorena mukana väkivaltaisessa jengissä. Minua kaduttaa ja hävettää, että olen ollut katsomassa ja yllyttämässä, kun heikompaa pahoinpidellään”, Kaisamari sanoo.
”Minua hävettää, että olen ollut katsomassa ja yllyttämässä, kun heikompaa pahoinpidellään.”
”Hyväksyin teininä väkivallan, jotta saisin olla osa porukkaa. Sitten sain itse turpaani – ja halusin yhä olla osa samaa porukkaa. Ihmisillä on ihmeellinen tarve kuulua joukkoon, joskus hinnalla millä hyvänsä.”
Nyt piispana Kaisamari haluaa puhua nuorten yksinäisyydestä.
”Meidän aikuisten pitäisi nähdä jokainen nuori yksilönä, ei vain joukon osana. Nuori ansaitsee sen, että olemme kiinnostuneita hänestä ja pysähdymme kuuntelemaan häntä.”
Miksi Kaisamari yritti ensin esittää mahdollisimman vakavaa ja arvokasta piispaa? Mitä hän ajattelee työstään nyt? Entä miten nuoruusvuosien kokemukset nousivat uudelleen mieleen, kun oma tytär tuli teini-ikään? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 2/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
