Yläasteella kukaan ei halunnut istua Sarin viereen. Hän sai kuulla olevansa haiseva lehmä. Tunneilla Sarista laulettiin ivalauluja. "Ei kai kukaan sinua erityisemmin kiusannut", pahin kiusaajista sanoi vuosia myöhemmin.
Yläasteella kukaan ei halunnut istua Sarin viereen. Hän sai kuulla olevansa haiseva lehmä. Tunneilla Sarista laulettiin ivalauluja. "Ei kai kukaan sinua erityisemmin kiusannut", pahin kiusaajista sanoi vuosia myöhemmin.

Luokkakokouksessa Sari sanoi: Minulla kesti tosi monta vuotta toipua yläasteajasta. Kiusaaja vastasi: Ai miten niin muka? ”Olisipa edes yksi ihminen pyytänyt anteeksi”, Sari sanoo.

Yläaste kestää kolme vuotta. Kolmeen vuoteen mahtuu monta koulupäivää. Niistä jokaisena Saria, 44, kiusattiin.

”Tai jos ihan tarkkoja ollaan, seiskaluokan ensimmäiset pari viikkoa menivät niin, ettei kukaan kiusannut. Silloin olin vain yksin.”

Ala-asteella kaikki oli ollut ihan hyvin. Monet luokkakaverit tunsivat toisensa päiväkotiajoilta asti. Jos kiusaamistilanteita tuli, opettaja puuttui niihin jämäkästi ja viisaasti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Yläasteella luokka hajosi. Sarin parhaat ystävät menivät eri kouluun. Oman opettajan tilalla olikin suuri määrä aineenopettajia, luokanvalvojaa tavattiin kerran viikossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Sari seisoi koulun pihassa, joku huusi hänelle ohi kulkevasta poikaporukasta : hyi v - - - u! Muut nauroivat.

”Siitä se alkoi.”

Tyttö, jonka viereen ei istu kukaan

Kukaan ei halunnut istua Sarin vieressä. Kun Sari yritti istua vapaalle paikalle, hänelle sanottiin: se on jo varattu. Vaikkei kukaan ollut tulossa.

Ruokalassa oli sama juttu.

”Monella tunnilla tietty porukka lauloi minusta keksimäänsä ivalaulua. Joskus yritin sanoa opettajalle, että eikö hän kuule ja voisiko hän käskeä lopettamaan. Opettaja sanoi, että sehän on vain vitsi.”

Kun muut sanoivat, että Sari haisee, hän alkoi käydä suihkussa neljä kertaa päivässä.

Opettaja sanoi, että sehän on vain vitsi.

”Sain kuulla olevani läski lehmä ja sellaisena opin itseäni ajattelemaan. En enää voinut katsoa peiliin ollenkaan, kun ahdisti niin. Varmistin aamulla pikkusiskolta, onko naamani puhdas.”

Opettajat eivät puuttuneet asiaan.

Olisiko pitänyt jotenkin isommin vaatia oikeutta itselleen? Sari miettii.

Sitten hän jatkaa: ”Mutta ei siihen ollut voimia tai rohkeutta. Kotona en kertonut mitään.”

Voisinko kelvata tällaisena?

Kiusaaminen loppui lukiossa, mutta sen vaikutukset pysyivät.

”Minun on ollut tosi vaikea luottaa mihinkään. Siihen, että kaikki eivät tahdo tai ajattele pahaa. Että voisin kelvata tällaisena.”

Terapia on auttanut.

”Ja vielä enemmän ehkä se, että uskalsin aloittaa parisuhteen vähän alle kolmekymppisenä. Onhan vähän klisee, että rakkaus tekee ehjemmäksi, mutta se on myös totta.”

Minun on ollut tosi vaikea luottaa mihinkään.

Sarilla on kaksi lasta, mieleinen työ ja muutama ystävä. Elämä tuntuu onnelliselta.

Mutta kun kutsuja luokkakokoukseen on tullut, Sari ei ole vastannut niihin mitään, eikä hän ole mennyt paikalle.

Tänä syksynä hän vihdoin meni.

Ehkä joku pyytää anteeksi

”Kun ihan ensimmäiset luokkakokouskutsut tulivat vuosia sitten, alkoi oksettaa. Ajattelin, etten halua koskaan nähdä kiusaajien naamaa”, Sari sanoo.

”Kaikki koulutoverit eivät olleet mukana kiusaamisessa, mutta en halunnut nähdä heitäkään, jotka vain seurasivat sivusta eivätkä tehneet mitään.”

Myöhempinä vuosina kutsut tuntuivat vain turhilta.

”En ollut enää niin vihainen ja surullinen. Enemmän oli olo, että miksi ihmeessä menisin, eihän meillä ole mitään yhteistä. Paitsi minun kiusaamiseni.”

Halusin kuulla, mitä pahimmat kiusaajat ajattelevat siitä ajasta nyt.

Nyt jokin oli muuttunut.

”Jostain syystä ajatus tapaamisesta alkoi houkutella. Halusin kuulla, mitä pahimmat kiusaajat ajattelevat siitä ajasta nyt.”

Sari huomasi ajattelevansa: ehkä joku pyytää anteeksi.

”Anteeksipyynnön kuuleminen alkoi tuntua jotenkin kamalan tärkeältä. Samalla yritin toppuutella itseäni, että eihän sellaista välttämättä tule.”

Tässä he nyt ovat

Luokkakokous järjestettiin entisen luokkatoverin kotona. Yhteinen koulu oli purettu joitakin vuosia aikaisemmin.

Syysiltapäivä oli lämmin. Kaikki olivat pihalla grillin ääressä. Oli olutta, siideriä, salaattia ja pihvejä.

Paikalla oli yli puolet vanhasta luokasta. Sari halusi liittyä joukkoon vähän myöhässä.

Kaikki tervehtivät Saria. Kukaan ei jäänyt juttelemaan pidemmäksi aikaa.

”Ajattelin, että silloin porukkaan on helpompi solahtaa. Alkuvaiheessa olisi ehkä tullut vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä.”

Kaikki tervehtivät Saria. Kukaan ei jäänyt juttelemaan pidemmäksi aikaa. Monet olivat tuoneet mukanaan vanhoja valokuvia. Oli paljon naurua.

Jossain vaiheessa iltaa Sari hakeutui kolmen pahimman kiusaajan luokse. Kiusaajat viihtyivät edelleen yhdessä.

"Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni", Sari sanoo.
"Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni", Sari sanoo.

Ai mikä kiusaaminen?

Minulla kesti tosi monta vuotta toipua yläasteajasta.

Suunnilleen niin Sari sanoi kiusaajilleen.

”Eivät ne kai maailman järkevimmät sanat olleet, mutta en siihen hätään keksinyt muutakaan.”

Kysyin, että ettekö te muista, kun lauloitte aina sitä yhtä laulua minusta matikantunnilla.

Ai miten niin? yksi kiusaajista kysyi.

Se kiusaaminen oli niin rankkaa.

Ai mikä kiusaaminen? En muista, että sellaista olisi ollut, Sarille vastattiin.

”Hölmistyin ihan täysin. Kysyin, että ettekö te muista, kun lauloitte aina sitä yhtä laulua minusta matikantunnilla.”

Vastaus kuului: Ai se... Se nyt vain oli sellaista. Läppää. Ei kai kukaan erityisemmin kiusannut.

Sari yritti kertoa esimerkkejä tilanteista, joissa häntä oli nimitelty. Kukaan ei muistanut niitä. Eikä sitäkään, että Sari istui aina yksin.

Sari lähti kotiin.

Mitä sinä muistat oikeasti?

Eniten Sari miettii sitä, muistavatko kiusaajat oikeasti, mitä teininä tapahtui.

Hävettääkö heitä niin, että he eivät voi myöntää tapahtumia? Vai onko niin, että se, mikä teki Sarin elämän kamalaksi, oli kiusaajille niin harmitonta huvia, että se on pyyhkiytynyt mielestä?

”Siihen asiaan en taida saada koskaan vastausta.”

Voivatko ihmiset viettää kolme vuotta samoissa luokkahuoneissa, mutta muistaa ja kokea asiat täysin eri tavalla?

”Tuntuu tosi surulliselta ajatella, että kiusaajilla ei ehkä ole ollenkaan mielikuvia tapahtuneesta. Että he muistavat vain kivan yläasteajan.”

Voivatko ihmiset viettää kolme vuotta samoissa luokkahuoneissa, mutta kokea asiat täysin eri tavalla?

Sari ei aio ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin.

”Haluan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on. Sitä valtaa en ole kiusaajille antanut, että he saisivat pilattua koko elämäni.”

Sari lähtee lasten kanssa uimahalliin, tilaa perheelle perjantaipitsat ja selaa illalla työmeilit ennen kuin nukahtaa. Kaikki on hyvin.

”Mutta olisipa edes yksi ihminen pyytänyt anteeksi. Se olisi ollut minulle tärkeää, vaikken oikein osaa sanoa, miksi.”

Olisipa joku sanonut, että toimi väärin ja että kaduttaa.

Sarin nimi on muutettu.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitäs jos Sarin lapsuudenkodissa oikeasti haisi kissanpissa ja se oli tarttunut niin pahasti vaatteisiin, etteivät kaikki vain pystyneet istua hänen vieressään ja keksivät sen vuoksi hätävalheita, että paikat olivat varattuja. Jos ihminen on asunut koko elämänsä kissanpissan hajuisessa kodissa, sitä hajuahan ei itse enää haista. Ketä silloin pitää syyttää ikävistä koulumuistoista? Omia vanhempia vai luokkatovereita? Ihan vaan mietiskelen.

Ja sekö oikeuttaa kolmen vuoden pilkkalaulelot jne., mistä tuossa kirjoitettiin? Käytös oli huonoa ja väärin, olipa tuoksu sitten oikea tai kuviteltu.

Vierailija

Tuttua. Juuri tänä vuonna itsekki ollut luokkakokouksessa ajattelin ihan samoin että kun joku edes pyytäisi anteeksi kiusaamista (minulla se oli nimettelyä,yksin jättämistä ja viimeisenä olemista ja pakosti otettiin joukkueeseen) kamalinta aikaa ja silloin ajattelin että olisi ystäviä.. Mutta ei.
Kukaan ei pyytänyt anteeksi.mutta juuri tämä porukka olikin edelleen yhdessä ja muka muiden yläpuolella. Niiden elämä on varmasti mahtavaa.mutta niin on minunkin.
Muutama vuosi sitten..olin labrassa odotin vuoroani siellä istuen..ohitseni meni nainen,katsoi minua ja istui vähän kauemmas..tuijotti minua.ihmettekin että onko minussa jotain ja katsoin ympärilleni että tuijottaako jotain muuta..ku minua..hetken päästä tuli luokseni ja kysyi anteeksi oletko sinä se...? Sanoin että kyllä. Sydän tykytti..luulin että olen tehnyt jotain..pyysi että menemme käymään ulkona..No lähdin siitä tuntematta kyseistä naista..ulkona sittrn hön kertoi kuka on ja sitten tajusin vanha luokkakaveri. Kertoi että häntä on harmittanut monet vuodet se että on kiusannut minua (vaikka hän ei kyllä pahimmasta päästä ollutkaan) ja hän halusi pyytää anteeksi minulta!? Minä sitten ihan häkellyin ja sanoin että voi että hän saa anteeksi ja miltä se minusta tuntui..ihanalta.että joku on asiaa miettinyt vuodet. Halattiin ja pyydettiin anteeksi. Se jos joku oli rohkea ja hieno teko siltä naiselta.arvostan. Kiitos. Elämä jatkuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla