Rapmuusikko Mikael Gabriel, 25, on julkaissut neljä levyä.­ Hän suunnittelee valloittavansa maailman, "koska se on mahdollista, universumille pitää vain asettaa haasteita".­
Rapmuusikko Mikael Gabriel, 25, on julkaissut neljä levyä.­ Hän suunnittelee valloittavansa maailman, "koska se on mahdollista, universumille pitää vain asettaa haasteita".­

Kun räppäri Mikael Gabriel oli 14-vuotias, äiti pyysi sosiaaliviranomaisia ottamaan pojan huostaan. Vasta aikuisena Mikael ymmärsi, miksi.

Kahden kuvan välissä on neljä vuotta. Voisi olla kokonainen elämä.

Ensimmäinen kuva: kahdeksanvuo­tias Mikael Kristian Gabriel Sohlman seisoo jalkapallokentällä ja nauraa. Hänellä on laihat jalat ja suora, iloinen katse. Kotona odottaa nakkisoppa.

Toinen kuva: kaksitoistavuotias Mi­kael nojailee seinään ja vihaa kaikkea. On kolmas yö Helsingin kaduilla, kohta joku tulee ja ärsyttää pelkällä olemassaolollaan. Silloin Mikael kohottaa nyrkin ja lyö, käsi osuu vieraisiin kasvoihin. Kotona odottaa huolesta rähjäävä äiti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mikael varastaa stereot, olutta, salmiakkia ja Toyotan.

Kaksitoistavuotias Mikael on mielestään aikuinen. Vielä vähän aikaa sitten hän kiipesi puuhun ja pohti, että olisi kiva rakentaa maja, kun vain löytyisi styroksia ja lautoja. Nyt Mikael kiipeää portin yli parkkihalliin ja varastaa stereot, olutta, salmiakkia ja Toyotan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti vaihtaa kotona puhtaat lakanat sänkyyn ja odottaa. Kun Mikael on neljätoistavuotias, äiti pyytää sosiaaliviranomaisia ottamaan lapsensa huostaan.

On pitkä matka hetkeen, jolloin räppäri Mikael Gabriel heiluu lavalla tuhatpäisen yleisön edessä.

Nimestä on karsittu turhat ja eturivin teinitytöt yrittävät edes hipaista. He osaavat Mi­kaelin sanat ulkoa: Älä kato mun historiaa, koska en oo ollu siellä pitkään aikaan. Se kummittelee mun maailmaa, voin kertoo et haluisin sen melkeen vaihtaa.

 

 

Äiti pettää poikansa

"Tule Mikael alaovelle, poliisit odottavat", käskee äiti eikä katso kohti.

Mikael on löytynyt viikkokausien karkureissun jälkeen kaverin parvekkeelta tupakka kädessä.

Äidin keinot ovat loppuneet. Hän on pyytänyt apua opettajilta ja sosiaalityöntekijöiltä, mutta kukaan ei ole kuunnellut. Poikaa ei saa kouluun ja kuriin. Tarja Halosestakaan ei ollut apua, vaikka hätääntynyt äiti hänellekin kirjoitti.

Jokin on mennyt vikaan, ei näin pitänyt koskaan käydä, ei tällaista kukaan vanhempi kuvittele, kun lapsi on vielä taapero, näistä asioista ei kerrota kahvipöydässä. Rakastan, mutten osaa auttaa enempää.

Näin äiti ajattelee. Nyt ei kuitenkaan ole hyvä hetki sanoa ajatuksia ääneen.

Nuorisokoti on Hyrynsalmella Kainuussa keskellä melkein ei mitään. Asukkaita parituhatta, keskustassa kylänraitti ja ylpeytenä puukirkko.

Helsinki on kaukana, Mikaelin huoneen ikkunasta näkyy pelto.

Kerron, että minut on kaapattu

Huostaanoton ensimmäiset kolme kuukautta Mikael istuu tai makaa huoneessaan. Katse kiertää huonekaluissa: sänky, pöytä, tuoli, ei muuta. Vessaan pääsee saattajan kanssa.

Säännöt ovat tiukat: ei kännykkää, ei televisiota, ei tietokonetta, ei yhteyttä vanhoihin kavereihin, ei tietoa siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Eikä äitiä.

Äidistä Mikael ei tosin haluakaan kuulla. Hänet on petetty.

"Aikaisemmin olin ollut perusvihainen. Hyrynsalmella tärisin raivosta ympäri vuorokauden. Suljetut ovet saivat sekoamaan. En voinut tajuta, miksi meikäläiselle oli tehty tällainen temppu", Mikael kertoo.

"Kuvittelin itsekseni, että soitan hätänumeroon 112 ja kerron, kuinka minut on kaapattu. Juttelin itsekseni ja harjoittelin, mitä sanon."

Kun kännykkä palautettiin, Mikael ei soittanut. Eivät sanat auta, siltä tuntui.

Eivät sanat edes tulleet suusta ulos.

Henkilökuntaa oli kahdenlaista. Toiset istuivat seuraksi illalla, kun Mikael teki itselleen kinkkuleivän ja naputti sormilla pöytää. He eivät patistaneet tai tivanneet, mutta näyttivät siltä, että olisivat valmiit kuuntelemaan.

Toiset veivät kännykän ja tunnin tietokoneajan, kun Mikael kieltäytyi petaamasta sänkyä.

"Ne olivat niitä, jotka olivat vain rahan takia duunissa, eivätkä välittäneet aidosti. Jokainen nuori huomasi sen, vaikka ajatellaan, etteivät häirikkötyypit mitään tajua."

Koulusta ei voinut enää lintsata, koska Jarmo-opettaja, hyvä jätkä, tuli nuorisokotiin. Oma luokkahuone oli vintillä. Mikael suoritti peruskoulun ja nosti keskiarvonsa 6.8:sta 7.4:ään. Hän alkoi pelata salibandyä ja opiskella merkonomiksi.

 

Ihan paska biisi, mutta oma

Sanat tulivat yhtäkkiä omassa huoneessa. Eivät suusta vaan paperille, käsin kirjoittamalla ja kieliopista välittämättä. Hämmensi.

"Syntyi ensimmäinen biisini, Elämän vaiheet. Kaverin avulla pääsin studiolle äänittämään sen. Lyriikoita ei enää ole tallella, mutta myöhemmissä kappaleissa on paljon samaa."

Meit oli kaksi ku faija lähti, mutsin kaa kaksios hyvin pärjättiin. Murrosikään loppu kärsivällisyys, ja mitä mä olinkaan, on hävinny. Jo vanhaa, aikansa eläny. En oo ikinä pelänny niin paljon, mutten peräänny.

Kun Mikael pääsi seuraavalle koti­lomalle, demo kulki taskussa mukana. Illalla hän laittoi sen mankkaan, lähti uimarannalle ja soitti jokaiselle puolitutulle vastaantulijalle.

Ihan paska biisi, he sanoivat.

Ei haittaa, Mikael sanoi. Tämä on omani.

Ensimmäisellä luokalla Mikaelia kiusattiin. Sitten hänestä tuli kiusaaja.

Kotona hän antoi koiran nuolla naamaa. Sekin ilahdutti. Äiti oli hankkinut Bonyksi nimetyn puudelin lohduksi ja seuraksi, kun Mikaelia ensimmäisellä luokalla kiusattiin – ennen kuin hänestä itsestään tuli kiusaaja.

"Mites menee?" äiti kysyi, kun lomalainen läjäytti reppunsa eteisen lattialle.

Mitäs tässä, Mikael vastasi.

Paljon ei ollut puhuttavaa. Äidin katse­ oli tunnusteleva. Se sanoi: älä hölmöile. Vanhassa huoneessa kaikki oli paikoillaan. Suljetun oven takana syntyi lisää riimejä.

 

Mikael on muuttanut elämänsä aikana parikymmentä kertaa. ”Olen vähän levoton sielu.”
Mikael on muuttanut elämänsä aikana parikymmentä kertaa. ”Olen vähän levoton sielu.”

 

Aika hyvin tämän ikäiseltä

Huostaanotto kesti yli neljä vuotta. Kun Mikael olisi 18 vuotta täytettyään saanut lähteä, hän ei lähtenyt. Ei heti, ei vielä, ei aikuisen elämään, pelotti. 

Muutamaa kuukautta täysi-ikäisyyden jälkeen lähtökahvit oli juotava. Mansikkakakkua lusikoivat myös nuoriso­kodin seitsemän muuta asukasta, vähän kuin sisarukset. Yhdessä oli tapeltu ja rakastettu. Tytöt itkivät. Ehkä Mikaelkin vähän.

Kotimatkalla lentokoneessa Kajaanista Helsinkiin istui vaitonainen nuorukainen, jolla oli kynä ja vihko kädessä. Tukiasunto odotti.

”Lapsuuskotiin en enää voinut mennä. Kenen tahansa mutsin ja pojan välinen suhde muuttuu aika vieraaksi, jos asuu erillään monta vuotta. Ei meillä enää ollut samanlaista.”

"Sori nyt vaan, musta tulee räppäri."

Helsingissä merkonomiopinnot jäivät.

"Ajattelin, että sori nyt vaan, minusta tulee full time rapper, täysipäiväinen räppäri."

Tulikin. Nyt, 25-vuotiaana, Mikael on julkaissut neljä levyä ja kuuluu Suomen suosituimpiin räpmuusikoihin.

"Aika hyvin tämän ikäiseltä."

 

Alle 18-vuotiaana on parasta

"En oo itseeni tyytyväinen millään tavalla. Äiti saa mulle jotenkin paskan olon. Se on haukkunu mua niin kauan ku muistan, eikä IKINÄ tukenu missään. Mm. en kuulemma pärjää missään, en ole koskaan onnistunut missään, eikä musta tule koskaan mitään."

Tämäntapaisia viestejä Mikael saa faneiltaan päivässä kolmisenkymmentä, yleensä nuorilta tytöiltä, Facebookissa ja Instagramissa.

Hän vastaa heille mahdollisimman usein, muttei koskaan kehota reipastumaan, ajattelemaan positiivisesti tai kuvittelemaan parempaa elämää viiden vuoden päähän.

"Ei lässytys itseänikään auttanut, se on sellaista aikuispuhetta."

Sen sijaan Mikael yrittää kertoa, että teininä kannattaisi höllätä ja nauttia.

"Oma nuoruuteni meni laitoksessa, mutta oikeasti alle 18-vuotiaana on parasta. Ei tarvitse miettiä vuokraa tai jääkaapin sisältöä, kaikki sellainen on tosi rasittavaa. Saa vain olla. Myöhemmin vastuut sekoittavat pään."

 

”Koti on paikka, joka on oma ja jonka oven saa avata ja sulkea itse”, Mikael sanoo.
”Koti on paikka, joka on oma ja jonka oven saa avata ja sulkea itse”, Mikael sanoo.

 

Kun sanat eivät tule, käteen voi lykätä levyn

Mikael on keikalla jouluun saakka joka viikonloppu. Festivaaleja, klubeja, ostoskeskuksia, Linnanmäki, Uusikaupunki, Lempäälä, Tampere. Pitää olla aikataulussa, manageri soittelee ja muistuttelee.

Arkipäivät Mikael pelaa Pleikkaria ja nukkuu. Iltaisin hän istuu joskus keit­tiön työtasolla ja miettii fanejaan.

"Meikäläisen riimit koskettavat, koska niihin pystyy samastumaan. Kuuntelijat ajattelevat, että jos minulla on ollut paska elämä ja olen menestynyt, sama on mahdollista myös heille. Yksikin fani, jonka elämä muuttuu, riittäisi. Mutta niitä on tuhansia."

Mikael innostuu ajatuksesta. Sitten hän vakavoituu.

On tärkeää, että äiti voi olla ylpeä, ei enää vihainen ja häpeissään.

"Onhan siinä järjetön vastuu. En voi sanoa mitä tahansa, koska teen työtä, jossa autan ihmisiä ja olen heille tärkeä."

Sekin on tärkeää, että äiti voi olla ylpeä, ei enää vihainen ja häpeissään. Kun menneistä on vaikea puhua, äidin käteen voi lykätä levyn.

"Se tarkoittaa, että anteeksi ja kiitos, kuuntele, niin ymmärrät."

Kolmannen levynsä, Mun maailman, Mikael omisti äidilleen. Kun äiti sai sen, hän istui levy kädessä etupenkillä, auto oli pysähdyksissä, parkkipaikka hiljainen. Äiti itki.

Ja jengi jota tarviin oli mun vieressä. Ja kaikkihan tietää että vaan aiheutettiin harmii, ku ei meil ollu mitään muuta mielessä. Mut onneks musiikki pelasti sen.

 

Neljäänkymppiin on sairaan pitkä aika

Mikael tilaa itselleen kolmen tonnin merkkilenkkarit ja heittää katusoittajan hattuun satasen. Ihan vain siitä ilosta, että pystyy. Hän muistaa ajan, jolloin äidiltä kinutun kaksikymppisen piti riittää viikon makaroneihin ja tupakkaan.

Hän juhlii ja hukkaa kultaiset hammaspäällysteensä baariin, lähtee jatkoille ja päätyy lööppeihin.

"Miksi? Koska olen parikymppinen."

Koti on Helsingin keskustassa, ikkunan alla humisevat iltaiset kadut ja kaduilla elämä. Miksei sinne menisi mukaan ja katsoisi, mitä tapahtuu.

Mikaelin sääntö kuuluu: pyhimys ei tarvitse olla, kunhan ei enää tappele tai varasta.

Hän ei osaa kuvitella, millaista elämä on yli 40-vuotiaana.

"Siis en todellakaan! Siihen on sairaan pitkä aika!"

Opiskele, tee duunii, ota lainaa. Maksa verot, voit hengittää sit ku oot vainaa. Tääl ollaan kerran, aion elää sen verran, et voin olla oman onneni herra.

Mikael ostelee äidilleen lahjakortteja kylpylään ja kampaajalle.

Kun Mikael oli yhdeksän, hän haaveili omasta Pleikkarista. Et koskaan pysty korvaamaan kaikkea sitä rahaa, jonka joudun hassaamaan sinuun, valitti äiti.

Nyt Mikael voi hankkia pelikoneensa itse, mutta myös korvata. Hän ostelee äidilleen lahjakortteja kylpylään ja kampaajalle, maksaa toisinaan muutakin.

"Jos alkaa laskea, ei se varmaan riitä kattamaan kaikkea sitä, mitä äiti on vuosien aikana minuun tuhlannut. Mutta vähän ainakin."

 

Mutsi kantoi vastuun, faija istui linnassa

Olen ollut niin huono äiti. Niin. Huono. Äiti. Joskus äiti soittaa illalla Mikaelille. Silloin hän sanoo usein samat asiat. Menneisyys mietityttää: tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja, oltua tarpeeksi hyvä tai edes kelvollinen? Voiko sellainen olla kunnon äiti, joka haluaa antaa lapsensa pois?

Olet paras, Mikael lohduttaa kerran toisensa jälkeen. Teit aivan oikein. Jos et olisi tehnyt mitään, olisin kuollut tai vankilassa.

"Emme ole mutsin kanssa sellaisia, että vatvoisimme menneitä tai puhuisimme rakkaudesta. Emme ole keskustelijatyyppejä", hän sanoo.

"Mutta nykyään pystyn ymmärtämään mutsia. Olin kamala, ja hän joutui kantamaan vastuun yksin, kun faija istui linnassa."

"Mutsi ei ole oppinut muita tapoja reagoida."

Tukkapöllyt, selkäsaunat ja huutaminen, nekin olivat Mikaelista oikeita tekoja.

"Mikään muu ei olisi tepsinyt. Ei lapsi mene pilalle, jos pari hiusta irtoaa. Silloin menee, jos rajoja ei aseteta."

Vain yhden neuvon Mikael on yrittänyt äidilleen antaa: laske kolmeen ennen kuin sanot tai teet mitään.

"Meidän matami kiihtyy kenelle tahansa sekunnissa: minulle, miehelleen, ompelimoyrityksensä asiakkaille. Hän ei omasta mielestään ole väärässä ikinä, ei siis ikinä."

Aika harvoin äiti ehtii laskea. Silloinkin Mikael ymmärtää.

"Mutsi on kokenut kovia elämässä ja ihmissuhteissa. Hän ei oikein ole oppinut muita tapoja reagoida hankaliin tilanteisiin."

 

"Ristitatuointi muistuttaa äidistä. Hänen antamansa hengellinen koru saattaisi hävitä, mutta tatuointi pysyy."
"Ristitatuointi muistuttaa äidistä. Hänen antamansa hengellinen koru saattaisi hävitä, mutta tatuointi pysyy."

Äitiys on sairaan mageeta ja tosi diippiä

Mikaelin mielestä äidit ovat ihmeellisiä kapistuksia. Erityisesti oma, pienikokoinen ja suuriääninen leijonaemo, tiukka täti ja rääväsuu. Mutta muutkin.

"En voi ymmärtää, miten mutsit rakastavat lapsiaan ja ajattelevat heitä enemmän kuin itseään. Se on sairaan mageeta ja tosi diippiä", hän sanoo.

"Mutsi on sanonut, että jos joku tekisi meikäläiselle pahaa, mutsille olisi tiedossa linnareissu, koska hänen olisi pakko puolustaa perhettään. Se oli kauniisti sanottu. Ja sama pätisi todellakin myös toisin päin."

Kun Mikael menee äidin luo kylään, äiti ei huuda eikä kiihdy, vaan tarjoaa kinkkukastiketta ja pastaa. Sitten syödään, ei paljon puhuta, kaikki on hyvin.

Jälkiruuaksi äiti paistaa lettuja. Mikael leikkaa palan ja katsoo äidin selkää, kun äiti nousee hakeakseen hillon.

Mikael miettii: jos saan joskus lapsia, haluaisin olla samanlainen vanhempi. Hän ei sano sitä ääneen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2015.

Vierailija

Ihana tarina. Kyllä se suhde voi syventyä vieläkin ja tärkeintä että ovat toisilleen läsnä.

  • ylös 35
  • alas 13
Sisältö jatkuu mainoksen alla