Rapmuusikko Mikael Gabriel, 25, on julkaissut neljä levyä.­ Hän suunnittelee valloittavansa maailman, "koska se on mahdollista, universumille pitää vain asettaa haasteita".­
Rapmuusikko Mikael Gabriel, 25, on julkaissut neljä levyä.­ Hän suunnittelee valloittavansa maailman, "koska se on mahdollista, universumille pitää vain asettaa haasteita".­

Kun räppäri Mikael Gabriel oli 14-vuotias, äiti pyysi sosiaaliviranomaisia ottamaan pojan huostaan. Vasta aikuisena Mikael ymmärsi, miksi.

Kahden kuvan välissä on neljä vuotta. Voisi olla kokonainen elämä.

Ensimmäinen kuva: kahdeksanvuo­tias Mikael Kristian Gabriel Sohlman seisoo jalkapallokentällä ja nauraa. Hänellä on laihat jalat ja suora, iloinen katse. Kotona odottaa nakkisoppa.

Toinen kuva: kaksitoistavuotias Mi­kael nojailee seinään ja vihaa kaikkea. On kolmas yö Helsingin kaduilla, kohta joku tulee ja ärsyttää pelkällä olemassaolollaan. Silloin Mikael kohottaa nyrkin ja lyö, käsi osuu vieraisiin kasvoihin. Kotona odottaa huolesta rähjäävä äiti.

Mikael varastaa stereot, olutta, salmiakkia ja Toyotan.

Kaksitoistavuotias Mikael on mielestään aikuinen. Vielä vähän aikaa sitten hän kiipesi puuhun ja pohti, että olisi kiva rakentaa maja, kun vain löytyisi styroksia ja lautoja. Nyt Mikael kiipeää portin yli parkkihalliin ja varastaa stereot, olutta, salmiakkia ja Toyotan.

Äiti vaihtaa kotona puhtaat lakanat sänkyyn ja odottaa. Kun Mikael on neljätoistavuotias, äiti pyytää sosiaaliviranomaisia ottamaan lapsensa huostaan.

On pitkä matka hetkeen, jolloin räppäri Mikael Gabriel heiluu lavalla tuhatpäisen yleisön edessä.

Nimestä on karsittu turhat ja eturivin teinitytöt yrittävät edes hipaista. He osaavat Mi­kaelin sanat ulkoa: Älä kato mun historiaa, koska en oo ollu siellä pitkään aikaan. Se kummittelee mun maailmaa, voin kertoo et haluisin sen melkeen vaihtaa.

 

 

Äiti pettää poikansa

"Tule Mikael alaovelle, poliisit odottavat", käskee äiti eikä katso kohti.

Mikael on löytynyt viikkokausien karkureissun jälkeen kaverin parvekkeelta tupakka kädessä.

Äidin keinot ovat loppuneet. Hän on pyytänyt apua opettajilta ja sosiaalityöntekijöiltä, mutta kukaan ei ole kuunnellut. Poikaa ei saa kouluun ja kuriin. Tarja Halosestakaan ei ollut apua, vaikka hätääntynyt äiti hänellekin kirjoitti.

Jokin on mennyt vikaan, ei näin pitänyt koskaan käydä, ei tällaista kukaan vanhempi kuvittele, kun lapsi on vielä taapero, näistä asioista ei kerrota kahvipöydässä. Rakastan, mutten osaa auttaa enempää.

Näin äiti ajattelee. Nyt ei kuitenkaan ole hyvä hetki sanoa ajatuksia ääneen.

Nuorisokoti on Hyrynsalmella Kainuussa keskellä melkein ei mitään. Asukkaita parituhatta, keskustassa kylänraitti ja ylpeytenä puukirkko.

Helsinki on kaukana, Mikaelin huoneen ikkunasta näkyy pelto.

Kerron, että minut on kaapattu

Huostaanoton ensimmäiset kolme kuukautta Mikael istuu tai makaa huoneessaan. Katse kiertää huonekaluissa: sänky, pöytä, tuoli, ei muuta. Vessaan pääsee saattajan kanssa.

Säännöt ovat tiukat: ei kännykkää, ei televisiota, ei tietokonetta, ei yhteyttä vanhoihin kavereihin, ei tietoa siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Eikä äitiä.

Äidistä Mikael ei tosin haluakaan kuulla. Hänet on petetty.

"Aikaisemmin olin ollut perusvihainen. Hyrynsalmella tärisin raivosta ympäri vuorokauden. Suljetut ovet saivat sekoamaan. En voinut tajuta, miksi meikäläiselle oli tehty tällainen temppu", Mikael kertoo.

"Kuvittelin itsekseni, että soitan hätänumeroon 112 ja kerron, kuinka minut on kaapattu. Juttelin itsekseni ja harjoittelin, mitä sanon."

Kun kännykkä palautettiin, Mikael ei soittanut. Eivät sanat auta, siltä tuntui.

Eivät sanat edes tulleet suusta ulos.

Henkilökuntaa oli kahdenlaista. Toiset istuivat seuraksi illalla, kun Mikael teki itselleen kinkkuleivän ja naputti sormilla pöytää. He eivät patistaneet tai tivanneet, mutta näyttivät siltä, että olisivat valmiit kuuntelemaan.

Toiset veivät kännykän ja tunnin tietokoneajan, kun Mikael kieltäytyi petaamasta sänkyä.

"Ne olivat niitä, jotka olivat vain rahan takia duunissa, eivätkä välittäneet aidosti. Jokainen nuori huomasi sen, vaikka ajatellaan, etteivät häirikkötyypit mitään tajua."

Koulusta ei voinut enää lintsata, koska Jarmo-opettaja, hyvä jätkä, tuli nuorisokotiin. Oma luokkahuone oli vintillä. Mikael suoritti peruskoulun ja nosti keskiarvonsa 6.8:sta 7.4:ään. Hän alkoi pelata salibandyä ja opiskella merkonomiksi.

 

Ihan paska biisi, mutta oma

Sanat tulivat yhtäkkiä omassa huoneessa. Eivät suusta vaan paperille, käsin kirjoittamalla ja kieliopista välittämättä. Hämmensi.

"Syntyi ensimmäinen biisini, Elämän vaiheet. Kaverin avulla pääsin studiolle äänittämään sen. Lyriikoita ei enää ole tallella, mutta myöhemmissä kappaleissa on paljon samaa."

Meit oli kaksi ku faija lähti, mutsin kaa kaksios hyvin pärjättiin. Murrosikään loppu kärsivällisyys, ja mitä mä olinkaan, on hävinny. Jo vanhaa, aikansa eläny. En oo ikinä pelänny niin paljon, mutten peräänny.

Kun Mikael pääsi seuraavalle koti­lomalle, demo kulki taskussa mukana. Illalla hän laittoi sen mankkaan, lähti uimarannalle ja soitti jokaiselle puolitutulle vastaantulijalle.

Ihan paska biisi, he sanoivat.

Ei haittaa, Mikael sanoi. Tämä on omani.

Ensimmäisellä luokalla Mikaelia kiusattiin. Sitten hänestä tuli kiusaaja.

Kotona hän antoi koiran nuolla naamaa. Sekin ilahdutti. Äiti oli hankkinut Bonyksi nimetyn puudelin lohduksi ja seuraksi, kun Mikaelia ensimmäisellä luokalla kiusattiin – ennen kuin hänestä itsestään tuli kiusaaja.

"Mites menee?" äiti kysyi, kun lomalainen läjäytti reppunsa eteisen lattialle.

Mitäs tässä, Mikael vastasi.

Paljon ei ollut puhuttavaa. Äidin katse­ oli tunnusteleva. Se sanoi: älä hölmöile. Vanhassa huoneessa kaikki oli paikoillaan. Suljetun oven takana syntyi lisää riimejä.

 

Mikael on muuttanut elämänsä aikana parikymmentä kertaa. ”Olen vähän levoton sielu.”
Mikael on muuttanut elämänsä aikana parikymmentä kertaa. ”Olen vähän levoton sielu.”

 

Aika hyvin tämän ikäiseltä

Huostaanotto kesti yli neljä vuotta. Kun Mikael olisi 18 vuotta täytettyään saanut lähteä, hän ei lähtenyt. Ei heti, ei vielä, ei aikuisen elämään, pelotti. 

Muutamaa kuukautta täysi-ikäisyyden jälkeen lähtökahvit oli juotava. Mansikkakakkua lusikoivat myös nuoriso­kodin seitsemän muuta asukasta, vähän kuin sisarukset. Yhdessä oli tapeltu ja rakastettu. Tytöt itkivät. Ehkä Mikaelkin vähän.

Kotimatkalla lentokoneessa Kajaanista Helsinkiin istui vaitonainen nuorukainen, jolla oli kynä ja vihko kädessä. Tukiasunto odotti.

”Lapsuuskotiin en enää voinut mennä. Kenen tahansa mutsin ja pojan välinen suhde muuttuu aika vieraaksi, jos asuu erillään monta vuotta. Ei meillä enää ollut samanlaista.”

"Sori nyt vaan, musta tulee räppäri."

Helsingissä merkonomiopinnot jäivät.

"Ajattelin, että sori nyt vaan, minusta tulee full time rapper, täysipäiväinen räppäri."

Tulikin. Nyt, 25-vuotiaana, Mikael on julkaissut neljä levyä ja kuuluu Suomen suosituimpiin räpmuusikoihin.

"Aika hyvin tämän ikäiseltä."

 

Alle 18-vuotiaana on parasta

"En oo itseeni tyytyväinen millään tavalla. Äiti saa mulle jotenkin paskan olon. Se on haukkunu mua niin kauan ku muistan, eikä IKINÄ tukenu missään. Mm. en kuulemma pärjää missään, en ole koskaan onnistunut missään, eikä musta tule koskaan mitään."

Tämäntapaisia viestejä Mikael saa faneiltaan päivässä kolmisenkymmentä, yleensä nuorilta tytöiltä, Facebookissa ja Instagramissa.

Hän vastaa heille mahdollisimman usein, muttei koskaan kehota reipastumaan, ajattelemaan positiivisesti tai kuvittelemaan parempaa elämää viiden vuoden päähän.

"Ei lässytys itseänikään auttanut, se on sellaista aikuispuhetta."

Sen sijaan Mikael yrittää kertoa, että teininä kannattaisi höllätä ja nauttia.

"Oma nuoruuteni meni laitoksessa, mutta oikeasti alle 18-vuotiaana on parasta. Ei tarvitse miettiä vuokraa tai jääkaapin sisältöä, kaikki sellainen on tosi rasittavaa. Saa vain olla. Myöhemmin vastuut sekoittavat pään."

 

”Koti on paikka, joka on oma ja jonka oven saa avata ja sulkea itse”, Mikael sanoo.
”Koti on paikka, joka on oma ja jonka oven saa avata ja sulkea itse”, Mikael sanoo.

 

Kun sanat eivät tule, käteen voi lykätä levyn

Mikael on keikalla jouluun saakka joka viikonloppu. Festivaaleja, klubeja, ostoskeskuksia, Linnanmäki, Uusikaupunki, Lempäälä, Tampere. Pitää olla aikataulussa, manageri soittelee ja muistuttelee.

Arkipäivät Mikael pelaa Pleikkaria ja nukkuu. Iltaisin hän istuu joskus keit­tiön työtasolla ja miettii fanejaan.

"Meikäläisen riimit koskettavat, koska niihin pystyy samastumaan. Kuuntelijat ajattelevat, että jos minulla on ollut paska elämä ja olen menestynyt, sama on mahdollista myös heille. Yksikin fani, jonka elämä muuttuu, riittäisi. Mutta niitä on tuhansia."

Mikael innostuu ajatuksesta. Sitten hän vakavoituu.

On tärkeää, että äiti voi olla ylpeä, ei enää vihainen ja häpeissään.

"Onhan siinä järjetön vastuu. En voi sanoa mitä tahansa, koska teen työtä, jossa autan ihmisiä ja olen heille tärkeä."

Sekin on tärkeää, että äiti voi olla ylpeä, ei enää vihainen ja häpeissään. Kun menneistä on vaikea puhua, äidin käteen voi lykätä levyn.

"Se tarkoittaa, että anteeksi ja kiitos, kuuntele, niin ymmärrät."

Kolmannen levynsä, Mun maailman, Mikael omisti äidilleen. Kun äiti sai sen, hän istui levy kädessä etupenkillä, auto oli pysähdyksissä, parkkipaikka hiljainen. Äiti itki.

Ja jengi jota tarviin oli mun vieressä. Ja kaikkihan tietää että vaan aiheutettiin harmii, ku ei meil ollu mitään muuta mielessä. Mut onneks musiikki pelasti sen.

 

Neljäänkymppiin on sairaan pitkä aika

Mikael tilaa itselleen kolmen tonnin merkkilenkkarit ja heittää katusoittajan hattuun satasen. Ihan vain siitä ilosta, että pystyy. Hän muistaa ajan, jolloin äidiltä kinutun kaksikymppisen piti riittää viikon makaroneihin ja tupakkaan.

Hän juhlii ja hukkaa kultaiset hammaspäällysteensä baariin, lähtee jatkoille ja päätyy lööppeihin.

"Miksi? Koska olen parikymppinen."

Koti on Helsingin keskustassa, ikkunan alla humisevat iltaiset kadut ja kaduilla elämä. Miksei sinne menisi mukaan ja katsoisi, mitä tapahtuu.

Mikaelin sääntö kuuluu: pyhimys ei tarvitse olla, kunhan ei enää tappele tai varasta.

Hän ei osaa kuvitella, millaista elämä on yli 40-vuotiaana.

"Siis en todellakaan! Siihen on sairaan pitkä aika!"

Opiskele, tee duunii, ota lainaa. Maksa verot, voit hengittää sit ku oot vainaa. Tääl ollaan kerran, aion elää sen verran, et voin olla oman onneni herra.

Mikael ostelee äidilleen lahjakortteja kylpylään ja kampaajalle.

Kun Mikael oli yhdeksän, hän haaveili omasta Pleikkarista. Et koskaan pysty korvaamaan kaikkea sitä rahaa, jonka joudun hassaamaan sinuun, valitti äiti.

Nyt Mikael voi hankkia pelikoneensa itse, mutta myös korvata. Hän ostelee äidilleen lahjakortteja kylpylään ja kampaajalle, maksaa toisinaan muutakin.

"Jos alkaa laskea, ei se varmaan riitä kattamaan kaikkea sitä, mitä äiti on vuosien aikana minuun tuhlannut. Mutta vähän ainakin."

 

Mutsi kantoi vastuun, faija istui linnassa

Olen ollut niin huono äiti. Niin. Huono. Äiti. Joskus äiti soittaa illalla Mikaelille. Silloin hän sanoo usein samat asiat. Menneisyys mietityttää: tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja, oltua tarpeeksi hyvä tai edes kelvollinen? Voiko sellainen olla kunnon äiti, joka haluaa antaa lapsensa pois?

Olet paras, Mikael lohduttaa kerran toisensa jälkeen. Teit aivan oikein. Jos et olisi tehnyt mitään, olisin kuollut tai vankilassa.

"Emme ole mutsin kanssa sellaisia, että vatvoisimme menneitä tai puhuisimme rakkaudesta. Emme ole keskustelijatyyppejä", hän sanoo.

"Mutta nykyään pystyn ymmärtämään mutsia. Olin kamala, ja hän joutui kantamaan vastuun yksin, kun faija istui linnassa."

"Mutsi ei ole oppinut muita tapoja reagoida."

Tukkapöllyt, selkäsaunat ja huutaminen, nekin olivat Mikaelista oikeita tekoja.

"Mikään muu ei olisi tepsinyt. Ei lapsi mene pilalle, jos pari hiusta irtoaa. Silloin menee, jos rajoja ei aseteta."

Vain yhden neuvon Mikael on yrittänyt äidilleen antaa: laske kolmeen ennen kuin sanot tai teet mitään.

"Meidän matami kiihtyy kenelle tahansa sekunnissa: minulle, miehelleen, ompelimoyrityksensä asiakkaille. Hän ei omasta mielestään ole väärässä ikinä, ei siis ikinä."

Aika harvoin äiti ehtii laskea. Silloinkin Mikael ymmärtää.

"Mutsi on kokenut kovia elämässä ja ihmissuhteissa. Hän ei oikein ole oppinut muita tapoja reagoida hankaliin tilanteisiin."

 

"Ristitatuointi muistuttaa äidistä. Hänen antamansa hengellinen koru saattaisi hävitä, mutta tatuointi pysyy."
"Ristitatuointi muistuttaa äidistä. Hänen antamansa hengellinen koru saattaisi hävitä, mutta tatuointi pysyy."

Äitiys on sairaan mageeta ja tosi diippiä

Mikaelin mielestä äidit ovat ihmeellisiä kapistuksia. Erityisesti oma, pienikokoinen ja suuriääninen leijonaemo, tiukka täti ja rääväsuu. Mutta muutkin.

"En voi ymmärtää, miten mutsit rakastavat lapsiaan ja ajattelevat heitä enemmän kuin itseään. Se on sairaan mageeta ja tosi diippiä", hän sanoo.

"Mutsi on sanonut, että jos joku tekisi meikäläiselle pahaa, mutsille olisi tiedossa linnareissu, koska hänen olisi pakko puolustaa perhettään. Se oli kauniisti sanottu. Ja sama pätisi todellakin myös toisin päin."

Kun Mikael menee äidin luo kylään, äiti ei huuda eikä kiihdy, vaan tarjoaa kinkkukastiketta ja pastaa. Sitten syödään, ei paljon puhuta, kaikki on hyvin.

Jälkiruuaksi äiti paistaa lettuja. Mikael leikkaa palan ja katsoo äidin selkää, kun äiti nousee hakeakseen hillon.

Mikael miettii: jos saan joskus lapsia, haluaisin olla samanlainen vanhempi. Hän ei sano sitä ääneen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2015.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”