Sari sai 20-vuotissyntymäpäivänään tuntemattomalta mieheltä viestin, joka muutti koko hänen elämänsä suunnan

”Hyvää syntymäpäivää Neiti Parikymppiselle, luki saapuneessa tekstiviestissä.

20-vuotissyntymäpäivänäni sain puhelimeeni viestin tuntemattomalta mieheltä.

Tuossa elämänvaiheessani olin hyvin hukassa itseni kanssa. Kävin lukiota, mutta opiskelu takkusi.

Ajelehdin päämäärättömästi, pyörin vääränlaisessa seurassa ja käytin liikaa päihteitä.

Usein baari-illan jälkeen makasin yksin kotona ja ajattelin, että haluaisin vain kuolla. Minulla oli niin paha olla, että hetkittäin en nähnyt muuta ulospääsyä.

Luulin, että syntymäpäiväviesti oli jonkun kaverini pila. Soitin numeroon äkäisen puhelun ja haukuin lähettäjän.

Kun selvisi, että Jyrki-niminen mies oli lähettänyt viestin hyvin aikein, pyysin häpeissäni anteeksi. Siitä alkoi viestittely, joka muutti elämäni suunnan.

”Leikkauksessa oli riskinä, että halvaantuisin enkä voisi käyttää jalkojani enkä käsiäni.”

"Sairastumisestani tai sitä seuranneista ajoista en muista itse paljoakaan. Emme ole äitini kanssa juuri puhuneet niistä. Ehkä olemme ajatelleet, että on helpompi olla puhumatta menneistä, kun niistä on kuitenkin selvitty", Sari miettii.

Pyörätuoliin 7-vuotiaana

Olin seitsemänvuotias, kun lyyhistyin kotimme lattialle matkalla keittiöstä olohuoneeseen. Sinä kesänä kävelystäni oli tullut kömpelöä ja olin sairastellut paljon.

Tutkimuksissa selkärangastani löydettiin kasvain, joka painoi selkäydintä. Sen takia jalkojeni liikuntakyky oli heikentynyt.

Hoitovaihtoehtoja oli kaksi. Joko kasvain leikattaisiin tai sitä yritettäisiin pienentää sädehoidolla.

Leikkauksessa oli riskinä, että halvaantuisin enkä voisi käyttää jalkojani enkä käsiäni. Toisaalta leikkaus saattaisi pelastaa kävelykykyni.

Sädehoito taas tuhoaisi kasvainta sen verran, että tilanne ei pahenisi, mutta liikkuisin pyörätuolilla loppuelämäni.

Äitini oli 27-vuotias yksinhuoltaja ja yhtäkkiä kovan valinnan edessä. Hän päätti, että minua ei leikattaisi.

Kasvain oli hyvänlaatuinen, ja se saatiin sädehoidolla pois. Olen siitä lähtien käyttänyt pyörätuolia. Minusta äidin päätös oli oikea.

”Minua ei ehditty paapoa. Opin, että on pärjättävä yksin.”

Pakko olla reipas

Olin reipas lapsi enkä hirveästi välittänyt muiden lasten satunnaisesta irvailusta, jota pyörätuolilla kulkeminen aiheutti.

1980–90-luvulla maailma ei vielä ollut kovinkaan esteetön. Ei minua myöskään ehditty sen kummemmin paapoa. Opin varhain, että on pärjättävä yksin.

Pelkäsin lapsena piikkejä. Sairaalakäynneillä minua piti kuitenkin pistää vähän väliä. Toisinaan käsivarteni väännettiin väkisin suoraksi, kun pyristelin vastaan.

Koin, että pelkooni suhtauduttiin niin, että joko olet hiljaa ja tämä tehdään, tai sitten itket ja tämä tehdään. Kivun kokemisen yksilöllisyydestä ei tuohon aikaan puhuttu.

Kun sairastuu vakavasti, jokin osa kehon itsemääräämisoikeudesta häviää. Minun lapsuudessani hoito ei vielä ollut kovinkaan asiakaslähtöistä. Asiat tehtiin, koska ne oli pakko tehdä.

Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, kuinka nuo kokemukset ovat vaikuttaneet minuun. Olen joutunut aikuisena opettelemaan, että minullakin on oikeus sanoa, mitä minulle saa tai ei saa tehdä.

”Aloin nähdä maailman aivan uudessa valossa.”

Sari ja Jyrki ovat pitäneet yhtä yli 20 vuotta. "Nuorena ajattelin, etten koskaan hankkisi omakotitaloa, miestä ja lapsia", Sari muistelee.

Jyrki muutti elämän suunnan

Täysi-ikäisenä aloin luisua huonoihin piireihin. Oma asunto ja ajokortti mahdollistivat sen, että pystyin hurvittelemaan vapaasti.

Jyrki oli sattumalta nähnyt oppilasprofiilini, jonka olin tehnyt lukioni kotisivulle. Hän huomasi, että oli syntymäpäiväni, etsi numeroni ja laittoi onnitteluviestin.

Alun sekaannuksen jälkeen jatkoimme viestittelyä. En muista, mistä puhuimme, mutta juteltavaa riitti.

Minä olin lukiolainen, Jyrki minua viisi vuotta vanhempi. Hänellä oli työpaikka, koti ja varaa matkustella. Sellainen vakaus oli minusta hämmästyttävää.

Jyrkillä oli myös kiehtovia ajatuksia ja rohkeutta toteuttaa haaveitaan. Hänen kanssaan aloin nähdä maailman aivan uudessa valossa: ehkä minäkin voisin oppia luottamaan itseeni.

Puolen vuoden kuluttua Jyrki kertoi ihastuneensa minuun. Minun oli vaikea luottaa sellaisiin puheisiin, mutta en työntänyt häntä poiskaan.

Kun näin, että Jyrki todella pysyi vierelläni, aloin hiljalleen hyväksyä hänet osaksi elämääni. Itselleni väitin, että olemme vain ystäviä, vaikka vietimme kaiken ajan yhdessä. Vuoden kuluttua Jyrki muutti luokseni.

Parisuhteen myötä elämäni sai uuden suunnan. Sain konkreettisen syyn irtautua haitallisista ympyröistä ja päihteistä.

Jyrki sai minut miettimään, millaista elämää halusin elää.”

Miten Sari ja Jyrki vihittiin? Millaisiin lapsuusmuistoihin Sari on palannut tultuaan äidiksi? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 17/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.