Sofia Prami perusti 21-vuotiaana oman hautaustoimiston

Hanskat käteen. Valmista.

Jari Prami tarttuu säilytyskaapin kahvaan ja vilkaisee tytärtään.

”Onhan varma?” Jari kysyy.

”On”, Sofia Prami vastaa, vaikka ei ole.

Jännittää hirveästi.

Sofia on 19-vuotias eikä ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

Jari vetää kaapin auki. Hän tarttuu vainajaa varovasti hartioista, Sofia jaloista, ja yhdessä isä ja tytär nostavat vainajan arkkuun. Hän on vanha nainen. Kasvot ovat sileät ja rauhalliset kuin nukkuvalla.

Hellävaroen Sofia pujottaa naisen jalkoihin valkoiset sukat ja kampaa hänen hiuksensa.

Pitkä valkoinen kuolinpaita on takaa auki. Se on helppo pukea, vaikka vainajan raajat ovat jäykistyneet. Hellävaroen Sofia pujottaa naisen jalkoihin valkoiset sukat ja kampaa hänen hiuksensa. Valkoiset nekin.

Jari neuvoo koko ajan, mitä pitää tehdä. Sofian liikkeet ovat varmoja ja rauhallisia.

Jari työntää kärrylle nostetun arkun sairaalan kappeliin. Sofia kulkee edellä avaamassa ovia ja himmentää kappelin valot.

Pian saapuisivat omaiset. Jari ja Sofia jättäisivät heidät hyvästelemään läheisensä viimeistä kertaa. Sitten he nostaisivat arkun kannen paikoilleen ja ruuvaisivat kiinni sen kulmiin pujotetut puiset ristit.

Sofiaa ei jännitä enää yhtään. Kaikki tuntuu luonnolliselta.

Palvelulta. Työltä.

Vainaja valmistellaan arkkuun sairaalan kylmiössä.

Kynttilä syttyy

Kelloradio alkaa soittaa Suomipoppia 25 vaille kahdeksan. Sofia kuulee sen unen läpi, olisiko Jenni Vartiaista? Ihan vielä ei tarvitse nousta, vasta kymmenen minuutin päästä, kun kännykkä ryhtyy piippaamaan. Yorkshirenterrieri Pulmukin tietää sen. Se jatkaa uniaan sängyn jalkopäässä.

Toinen aamua helpottava keksintö: Sofia on sekoittanut tuorepuuron illalla valmiiksi jääkaappiin. Desi kaurahiutaleita, reilu desi kookosmaitoa ja marjoja, mitä sattuu olemaan. Aamiaisen jälkeen ripeä aamulenkki Pulmun kanssa Hämeenlinnan keskustassa. Hiukan väriä ripsiin.

Kännykkä? Mukana. Avaimet? Taskussa.

Kello 9.30 Sofia raapaisee tulen työpöydällä odottavaan valkoiseen kynttilään.

Ajomatka Hämeenlinnan keskustasta Hattulaan kestää kymmenen minuuttia. Matkan varrella Sofia poikkeaa äidin ja isän kotona. Pulmu jää sinne Vili-terrierin seuraksi. Äiti ja isä ovat jo lähteneet omiin hautaustoimistoihinsa Hämeenlinnaan. Monena aamuna he ajavat Sofiaa vastaan Pälkäneentiellä.

Kello 9.30 Sofia raapaisee tulen työpöydällä odottavaan valkoiseen kynttilään.

Hattulan Hautaustoimisto on auki.

Välivuosi venähti

Kaikki alkoi välivuodesta. Koska Sofia ei heti lukion jälkeen keksinyt, mitä haluaisi opiskella, hän pestautui miettimisajaksi töihin vanhemmilleen.

Hautaustoimisto Prami on Jari-isän omistuksessa. Sama toimisto, jossa isänisä Eino Prami ja isänäiti Marja-Leena Prami aloittivat hauturin uransa 1964. Jari oli silloin kolmivuotias. Mummo on kertonut monta kertaa, miten poika nukkui päiväunia työpöydän alla vanha työtakki peitteenään. Työpöydällä mummo ompeli tyynyjä, patjoja ja kasvoliinoja arkkuihin.

Äiti Päivi Prami omistaa Poltin-ahon hautaustoimiston ja pitopalvelun. Nekin olivat aiemmin Jarin vanhemmilla. Käytännössä Jarin ja Päivin toimistot ovat samaa yritystä, ja Sofia oli töissä molemmissa. Ensitöikseen hän pani uusiksi yrityksen nettisivut ja isän toimiston sisustuksen.

”Isä ja äiti ottivat minut heti mukaan myös vainajan kuljetuksille. Pääsin tekemään kaikkea, mitä työhön kuuluu”, Sofia kertoo.

Siihen aikaan Sofia asui vielä pienessä 10 000 asukkaan Hattulassa. Hän tunsi hyvin hautausalalla vallitsevan nyrkkisäännön: sen kokoinen pitäjä elättäisi kaksi hautaustoimistoa. Hattulassa niitä oli yksi.

Hautaustoimisto Hattulaan. Sofia huomasi leikkivänsä ajatuksella.

Enemmänkin. Hän huomasi katselevansa aina ohi kulkiessaan erästä kampaamoa Parolassa, Hattulan keskustassa. Siinäpä oli yritys löytänyt hyvän paikan pääteiden varressa, S- ja K-markettien kupeessa.

Sofiasta oli juuri tullut kolmannen polven hautaustoimistoyrittäjä.

”Soitin kiinteistön omistajalle ja pyysin tätä ottamaan yhteyttä, jos tila joskus sattuisi vapautumaan.”

Kaksi viikkoa myöhemmin omistaja soitti. Kampaaja oli juuri irtisanonut vuokrasopimuksen.

Sofialle jäi kaksi ja puoli kuukautta aikaa tehdä kaikki. Ensin päätös: kyllä, hän perustaisi oman yrityksen. Sitten käytäntö: Y-tunnus, liiketoimintasuunnitelma, rahoituslaskelma, starttiraha-anomus, nettisivut, käyntikortit, puhelinliittymät.

Sofia sai liiketilan avaimet perjantaina 1.8.2014. Maanantaina 4.8. tila oli maalattu uudelleen ja sen perällä verhojen suojissa oli 16 arkkua, takaseinän hyllyllä 17 uurnaa. Työpöydässä puinen pinta, pöytä- ja seinälampuissa lämmin valo. Kello 9.30 Sofia avasi oven lukosta ja sytytti valkoisen kynttilän.

Hän oli 21-vuotias. Hänestä oli juuri tullut kolmannen polven hautaustoimistoyrittäjä.

Äidin niksit

Siunaustilaisuus Hattulan helluntaiseurakunnan kotikirkossa alkaa perjantaina kello 13.

Jo torstai-iltana Sofia on käynyt levittämässä pöytiin valkoiset liinat ja asettamassa maljakot paikoilleen.

Kymmenen aikoihin perjantaiaamuna Sofia pyyhkii aterimista viimeisetkin vesipisarat ja kattaa ne pöytiin. Ennen sitä hän on pyöritellyt kirkon keittiössä 170 lihapullaa. Sitäkin ennen hän on nostanut pakettiautosta keittiöön ison kasan pakkilaatikoita. Niistä löytyvät kynttilät tinajalkoineen, tuikut, sokerikot, kermakot ja tarjoiluastiat.

”Yleiskoneesta puuttui osa. Pääsin vaivaamaan lihapullataikinan käsin”, Sofia naureskelee Lea Virtaselle, joka on pilkkomassa kukkakaaleja gratiinia varten.

Lea teki yli 30 vuotta ruokaa sairaalan keittiössä ja on nyt eläkkeellä. Sofia palkkaa hänet avuksi aina, kun työn alla on iso muistotilaisuus aterioineen.

Nyt on tilattu ruuat 55 aikuiselle ja 7 lapselle. Karjalanpaistia, graavilohta, sillejä, salaatteja, gratiineita, lihapullia ja ruskeaa kastiketta. Ja perunapiirakoita ja munavoita, vainaja on karjalaista sukua.

”Pyydän aina suntiota laskemaan kirkossa, montako ihmistä siunaustilaisuudessa on paikalla. Jos heitä on enemmän kuin tilauksessa, ehdin vielä käydä kaupassa. En kestäisi, jos ruoka loppuisi kesken. Sen olen oppinut äidiltä”, Sofia kertoo.

Sofia oli ala-asteikäinen, kun hän vaati päästä äidin mukaan valmistelemaan muistotilaisuuksia. Hän kokosi kynttilänjalkoja, kattoi liinoja ja tykkäsi kaikesta tekemisestä.

”Muistan ensimmäisen kerran, kun äiti päästi minut salin puolelle saattoväen joukkoon. Olin kymmenvuotias ja sain käydä täyttämässä juomakannuja. Se oli kivaa!”

”Teippisuikaleet eivät näy vieraille, koska niiden päälle levitetään liina. Tämä on äidin konsti.”

Yläasteella Sofia osallistui muistotilaisuuksiin jo melkein joka lauantai. Viisi euroa tunnilta oli hyvä houkutin. Ohessa oppi pitoruokien valmistuksen ja monta käytännön niksiä.

Niin kuin tämän: Sofia kiinnittää laskostetut irtohelmat tarjoilupöytään maalarinteipillä.

”Teippisuikaleet eivät näy vieraille, koska niiden päälle levitetään liina. Tämä on äidin konsti.”

Läksyjä takahuoneessa

Kun Sofia kävi Hämeenlinnassa ala-astetta, hän ja isosisko Aleksandra pysähtyivät aina koulun jälkeen mummon ja papan talon eteen.

Jos mummolan parvekkeella istui iso Amerikasta ostettu mollamaija, mummo oli kotona ja tytöt menivät kylään. Jos parveke oli tyhjä, he jatkoivat matkaa hautaustoimistoon. Siellä oli aina äiti tai isä, usein pappa ja mummokin.

Jos toimistossa oli asiakkaita, siskokset painelivat vähin äänin takahuoneeseen. Käytävässä kukkasitomon takana oli lippapöytä läksyjen tekoa varten. Tytöt muistivat kyllä, että siellä ei saanut kikatella.

”Se oli vanhempien työpaikka, ei sen kummempaa”, Sofia kertoo.

Sofia tiesi, että äiti ja isä myivät arkkuja ja kukkalaitteita, siellähän niitä oli toimistossa.

Toisen hautaustoimiston alakerrassa oli verhoomokin ja siellä arkun kehiä, kankaita ja monenlaisia ruuveja. Sofian mielestä verhoomossa tuoksui hyvältä, tuoreelta puulta.

Kun koulukaveri kysyi, koskevatko äiti ja isä kuolleisiin, Sofia ei osannut vastata. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa.

Työ opettaa

Sofia on saanut salaatit, lohet ja sillit valmiiksi, kun isä soittaa. Isä on juuri tulossa Hattulan uudelle kirkolle. Siellä alkaa kahdeltatoista päivän toinen siunaustilaisuus, jonka järjestämisessä Sofia on mukana. Ennen siunauksen alkua isän ja Sofian pitää hakea vainajan arkku kirkon kylmätiloista ja kantaa se alttarin katafalkille.

Sofia jättää keittiön Lean haltuun ja nousee pakettiautoon. Sen katossa roikkuu henkari ja henkarissa siistimpi paita. Sofia pukee sen sitten, kun tilaisuuteen alkaa saapua saattoväkeä.

Jari-isä odottaa kirkon kylmiön edessä. Hän on käynyt aamulla krematoriolla ja tuonut kylmiön lautahyllyille kaksi uurnaa odottamaan hautausta. Hän katselee hyllyjä tyytymättömänä. Karuja ovat.

”Vaikka tämä on työn touhua, koko ajan meillä on mielessä, että ihmisen tuhkaa me tuomme ja vainajaa arkussa kannamme”, Jari sanoo.

Isä Jari Prami auttaa siirtämään arkun kirkkoon ennen siunaustilaisuuden alkua.

Arkut ovat kylmiön hämärässä verhojen takana. Sofia etsii oikean nimilapun, ja isä ja tytär nostavat arkun kuljetuskärryyn. Joskus nostamiseen tarvitaan useampia käsipareja, mutta tavallisesti kahdet riittävät. Kyse on tekniikasta.

Kirkossa Sofia luo saliin loppusilmäyksen. Valot ovat päällä, kynttilät on sytytetty, suntio paikalla ja suntiolla ja Sofialla sama aikataulu: siunaus alkaa kello 12. Yleensä tilaisuus kestää 35–40 minuuttia, joskus kauemmin – Sofia tietää jo, ketkä papeista ovat pitkäpuheisia. Sen jälkeen Sofia hakisi arkun pois ja kuljettaisi sen krematorioon odottamaan tuhkausta.

Kaikki on työssä opittua isältä, äidiltä, papalta ja mummolta. Ehkä enemmän esimerkistä kuin sanoista.

”Vanhemmat ehdottavat aina hyvin hienovaraisesti, että mitä jos tekisit näin. He tietävät, etten tykkää, jos joku koettaa puuttua päätöksiini. Mutta kyllä minä kysyn paljon heidän mielipidettään”, Sofia sanoo.

Liian läheinen suru

Joskus muistopuhe saa Sofian silmät kostumaan. Silloin hän väistyy keittiöön. Hän muistaa kokeneen hautaustoimistoyrittäjän ohjeen: hauturi ei lähde mukaan suruun vaan hoitaa käytännön järjestelyt. Työtä ei voi tehdä, jos ottaa omaisen surun itselleen.

Ammattimaisuus ei estä myötäelämistä. Siitä Sofia on saanut kiitosta. ”Ei minulla ole mitään asiaa, mutta halusin vain kertoa, että kaikki meni niin hyvin.” Niin sanoi asiakas, joka poikkesi hautaustoimistossa arkipäivänä siunaustilaisuuden jälkeen. Se tuntui hyvältä.

Sofia tietää, että kovimpia paikkoja ovat lasten hautajaiset. Mummo ja pappakin ovat kertoneet, että niissä on vaikeaa olla tyyni. Sofian kohdalle niitä ei ole osunut. Luojan kiitos, hän sanoo.

Sofia varmistaa, että kaikki kirkkosalissa on kunnossa ennen siunaustilaisuutta.

Entä jos vainaja olisi oman perheen jäsen? Sofian mummo oli aikoinaan laittamassa arkkuun omia vanhempiaan. Hän on kertonut, että se tuntui vielä tärkeämmältä palvelukselta kuin varsinainen muistotilaisuus.

Sofia ei halua sellaisesta edes puhua.

”Ehkä sitten, jos kuolema tapahtuisi tosi vanhalla iällä, luonnollisesti ja rauhallisesti. Mutta ei, en ehkä haluaisi olla valmistelemassa lähisukulaista. Oma suru olisi liian lähellä.”

Soitto keskellä yötä

24-vuotiaan hautaustoimistoyrittäjän työviikko on esimerkiksi tällainen:

Asiakas tulee sopimaan hautajaisjärjestelyistä. Sofia varaa siunausajan ja muistotilaisuuden paikan. Hän lähettää kuolinilmoituksen lehteen, painattaa muistotilaisuuden käsiohjelman ja suunnittelee tietokoneohjelmalla hautakiven omaisten toiveiden mukaisesti.

Soittoja seurakuntiin. Perunkirjoitusta varten tarvitaan tiedot vainajan kaikista asuinpaikoista siitä lähtien, kun hän on täyttänyt 15 vuotta.

Tukusta ruokatarvikkeet muistotilaisuutta varten. Tilaisuuden järjestelyt. Vainajan pukeminen. Kirkon sanomakellojen soittaminen, kun vainaja on tuotu seurakunnan kylmätiloihin. Arkun kuljettaminen siunaustilaisuuteen ja krematorioon.

Sitten kaikki se, mitä ei voi aikatauluttaa.

Yöllä voi tulla soitto hoitokodista.

Omainen saattaa soittaa mihin aikaan tahansa ja kysyä, jos jokin hautajaisjärjestelyissä askarruttaa.

Yöllä voi tulla soitto hoitokodista. Sofia kuljettaa vainajan ensin sairaalan tarkastushuoneeseen, jossa lääkäri käy toteamassa hänet kuolleeksi, sitten sairaalan kylmätiloihin.

”Joskus voi mennä kuukausi ilman asiakkaita. Sitten voi tulla viikossa viisi asiakasta ja kaksi muistotilaisuutta samalle päivälle”, Sofia kertoo.

Niin kuin mummo sanoo, työ on Herran kädessä.

Tällä hetkellä Sofia Pramin elämä pyörii työn ympärillä. Yrittäjän työviikossa on vähintään kuusi päivää.

”Teen tätä omalla nimelläni. Teen kaiken just enkä melkein.”

Kun Sofialla on vapaapäivä, hän lähtee siskon luo Helsinkiin. Siellä asuu paljon kavereita, mutta toistaiseksi Sofia viihtyy Hattulassa.

Kauppatieteen opinnot kiinnostavat, eivätkä äiti ja isä vastustelisi, vaikka tytär ryhtyisi joskus yrittämään jollain muulla alalla.

Ryhtyykö Sofia jonain päivänä jatkajaksi vanhempien hautaustoimistoihin? Sitä hän ei ole miettinyt. Ei sitäkään, onko hauturin virka hänen lopullinen ammatinvalintansa. Kauppatieteen opinnot kiinnostavat, eivätkä äiti ja isä vastustelisi, vaikka tytär ryhtyisi joskus yrittämään jollain muulla alalla.

Entä mummo ja pappa?

”Heille se voisi olla kovempi pala.”

Sofiasta ylpeät

Siitä ei ole kauan, kun tuntematon keski-ikäinen mies tuli juttelemaan Sofian Eino-papan kanssa. Mies kertoi, että he olivat tavanneet kerran ennenkin. Hän oli ollut 7-vuotias, kun hänen isänsä kuoli sydäninfarktiin, ja Eino oli noutanut isän ruumiin.

”Kasvoni olivat syöpyneet pienen pojan mieleen niin, että hän tunnisti minut melkein 50 vuotta myöhemmin”, Eino kertoo.

Tarinan opetus: hautaustoimiston asiakkailla on pitkä muisti.

Senkin takia Eino-pappa ja Marja-Leena-mummo ovat niin ylpeitä Sofiasta.

”Tuntuu aivan mahtavalta, kun monet ovat tulleet kehumaan minulle Sohvin ammattitaitoa. Sitä tässä työssä vaaditaan, kun pitää kohdata sureva ihminen”, Eino sanoo.

Eino on 81-vuotias, Marja-Leena 78. Nostamisiin ja kantamisiin he eivät enää ryhdy, mutta he tulevat mielellään päivystämään jälkipolven hautaustoimistoihin. Hattulan Hautaustoimiston ovi ei ole nytkään lukossa, vaikka Sofia on muistotilaisuuksissa. Työpöydän takana istuu Marja-Leena.

”On ihanaa, että meitä tarvitaan”, Marja-Leena sanoo ja hymyilee.

Mitkä ovat mummon neuvot samalla alalla jatkavalle lapsenlapselle?

”Sitkeyttä ja päättäväisyyttä vain, jatkoipa hän hautaustoimistoyrittäjänä tai jollain muulla alalla. En minä muuta neuvo”, Marja-Leena sanoo.

Tai ehkä yhden asian sentään.

”Sitä minä aina yritän Sofialle sanoa, että pane tukka kiinni, kun olet töissä.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2017.