Suru tyttären katoamisesta ei unohdu, mutta ajan kuluessa se on muuttunut siedettävämmäksi. "Aika on armollinen. Elämä jatkuu", Pekka Räisänen sanoo.
Suru tyttären katoamisesta ei unohdu, mutta ajan kuluessa se on muuttunut siedettävämmäksi. "Aika on armollinen. Elämä jatkuu", Pekka Räisänen sanoo.

16-vuotias Raisa Räisänen katosi Tampereella lokakuussa 1999. Hänen isänsä Pekka Räisänen on antanut itselleen luvan surra ja ajatella, ettei Raisaa enää löydy. Hän toivoo silti, että tyttären kohtalo vielä selviäisi.

Puhelu tulee sunnuntai-iltana. Vuosi on 1999, päivä lokakuun kuudestoista. Tampereen syksy on alkanut poikkeuksellisen lämpimänä, mutta nyt ilmassa on selvästi talven enteitä. Pekka Räisänen vilkaisee ulkolämpömittaria. Taitaa olla tulossa jo toinen nollakelin yö peräkkäin.

Se soitto ei vielä saa Pekkaa suunniltaan, mutta pelästyttää.

Puhelimessa on hänen entinen vaimonsa, ja asia koskee heidän 16-vuotiasta Raisa-tytärtään, joka asuu äidin luona. Tyttö on lähtenyt edellisenä iltana ulos ystävättärensä kanssa. Siitä on pian vuorokausi, eikä Raisaa ole kuulunut takaisin.

Isän ensimmäinen ajatus on, että tytär on mennyt jonkun kaverinsa luo yöksi.

Vähän oudolta se kyllä tuntuu. Yleensä Raisa ilmoittelee menemisistään. Raisa on myös lupautunut toimitsijaksi miesten sunnuntaiseen koripallopeliin, eikä hänellä ole tapana tehdä ohareita.

Raisan äiti on jo ehtinyt soittaa läpi tyttären kavereita ja tehdä poliisille katoamisilmoituksen. Pekka hyppää autoonsa ja ajaa mökille Teiskoon. Jospa Raisa olisi saanut päähänsä mennä sinne.

Perille päästyään Pekka huomaa heti, ettei siellä ketään ole. Ovi on lukossa.

Muutamassa keskustan ravintolassakin Pekka käy Raisan kummisedän kanssa ja näyttää henkilökunnalle Raisan kuvaa.

Kukaan ei muista nähneensä Raisaa.

Raisan puhelimeen ei vastaa kukaan.

Kun Raisa ei ilmaantunut kouluun, Pekalle tuli hätä.

"Maanantaina kävin kysymässä Raisaa koulusta, mutta ei hän ollut ilmaantunut sinnekään. Silloin minulle tuli hätä", Pekka Räisänen kertoo.

Pekan ääni kuulostaa hengästyneeltä.

1990-luvulla todettu Parkinsonin tauti vaikeuttaa hänen puhettaan ja tekee liikkeet jäykiksi. Sairaus on myös hävittänyt kasvoilta ilmeet. Jäljellä on yksi, vakava, hiukan surumielinen.

"Mieleen alkoi nousta kaikennäköistä. Jos Raisa oli vaikka lähtenyt menemään jonkun pojan kanssa jonnekin..."

Pienessä hetkessä ehtii ajatella monta asiaa, kun pelkää.

Tytär ja isä ehtivät käydä lomareissuilla myös ulkomailla, Rodoksella ja Portugalissa.
Tytär ja isä ehtivät käydä lomareissuilla myös ulkomailla, Rodoksella ja Portugalissa.

Varmat havainnot loppuvat Hämeenkadulle

Tämän me tiedämme.

Raisa Räisänen oli urheilulukiolainen ja koripallon maajoukkuevalmennettava.

Katoamispäivänään hän pelasi koripallo-ottelun Namikan kotisalissa Tampereella. Hän teki yli 20 pistettä, ja hänen joukkueensa voitti.

Illalla Raisa vaihtoi verkkarit minihameeseen, punaiseen hihattomaan toppiin ja mustaan bleiseriin ja lähti toisen tytön kanssa kaupungille. Siellä oli paljon väkeä, niin kuin aina lauantaisin.

Tampereella oli myös pidetty päivällä EU:n oikeus- ja sisäasioiden huippukokous, minkä takia kaupungissa oli poliiseja kaikkialta Suomesta. 

Raisa arveli, että voisi tulla kotibileisiin, jos saisi jostain kyydin.

Raisa oli lainannut joltakulta täysi-ikäiseltä henkilöllisyyspaperit. Niiden avulla hän pääsi sisään nuorten suosimaan ravintola Casablancaan.

Raisa tanssi iltalomalla olleen varusmiehen kanssa, kunnes tämän oli lähdettävä takaisin varuskuntaan. Alkoholiakin Raisa joi, muttei ollut hirveässä humalassa.

Sitten Raisa soitti poikaystävälleen, joka oli mennyt kotibileisiin Pirkkalaan. Raisa arveli, että hänkin voisi tulla sinne, jos saisi jostain kyydin.

Puhelu loppui kello 22.18. Sen jälkeen Raisan puhelimesta ei enää soitettu eikä siihen vastattu.

Yhdentoista maissa Raisa erosi ystävättärestään Hämeenkadulla Sokoksen edessä. Ystävätär antoi hänelle 20 markkaa ja lähti poikakaverinsa kyydissä Huittisten Seurahuoneelle. Hän näki vielä, kun Raisa käveli Hämeenkadun yli.

Varmat havainnot Raisasta loppuvat siihen.

Raisa olisi nyt 30, mutta isälle hän on aina 16

Petsamon omakotialue on tamperelainen idylli. Somia pihoja, hyvin hoidettuja kaksikerroksisia puutaloja toinen toisensa kupeessa. Suuri osa rakennuksista on noussut metsämaisemaan sotien jälkeen.

Yksi taloista on Räisästenkin koti. 1950-luvulla samassa harmaaksi rapatussa talossa asui näyttelijä Veikko Sinisalo perheineen.

Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan on kotoa matkaa vajaat kolme kilometriä. Siellä Raisa syntyi maaliskuussa 1983.

Siis 30 vuotta sitten! Pekka Räisäsen, 59, on vaikea kuvitella sitä. Hänelle Raisa on aina 16-vuotias.

"Mukavia lapsia he kaikki olivat."

"Olin mukana synnytyksessä. Olihan se melkoinen kokemus. Vauvan veri jouduttiin heti vaihtamaan joidenkin vastaaineiden takia."

Perheeseen kuului jo isoveli äidin aiemmasta liitosta, ja pari vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko.

Isän muistikuvissa Raisa oli määrätietoinen ja kiltti lapsi. Sitä hän ei osaa enää vuosien jälkeen sanoa, oliko tämä rauhallinen vai vilkas, tykkäsikö mekoista ja vaaleanpunaisesta vai oliko enemmän poikatyttö.

"Mutta mukavia lapsia he kaikki olivat. Ja ovat."

"Yleensä en jäänyt katsomaan pelejä, koska Raisa ei halunnut."

Kesäisin Räisäset reissusivat kotimaassa. Muutaman kerran käytiin Kuopion takana suvun omistamalla pienellä saarella. Siellä laidunsivat Räisästen kesälampaat ja pitivät huolen siitä, etteivät hylätyt viljelykset kasvaisi umpeen. Raisa ja sisko leikkivät lammaspaimenia.

Parinsadan metrin päässä kotitalosta oli talli, jossa tytöt kävivät ratsastamassa. Heillä oli omat hoitohevoset, joille piti hankkia yhtä ja toista. Autotalliin on jäänyt niiltä ajoilta purkki valjasrasvaa.

"En ole raaskinut heittää pois. Se on vähän niin kuin muisto."

Vanhempien eron jälkeen tytöt muuttivat äidin luo. Sinne oli matkaa vanhasta kodista vain nelisen kilometriä, joten koulu ja kaverit eivät vaihtuneet.

Joka toisen viikonlopun tytöt viettivät isän ja veljen luona Petsamossa. Saivat he käydä siellä muulloinkin, milloin vain halusivat. Monesti yläkerran huoneissa yöpyi myös kavereita.

"Rutiinit veivät suurimman osan ajasta, kun tytöt olivat meillä. Laitettiin ruokaa ja kuljetettiin koripallopeleihin ja -harjoituksiin. Yleensä en jäänyt katsomaan pelejä, koska Raisa ei halunnut. Jännitti varmaan."

"Joskus tytöt sanoivat menevänsä yhden kaverin tykö ja menivätkin toiselle".

Vaikka Raisa vietti paljon aikaa koripallosalilla, koulunkäynti ei kärsinyt. Hänen todistuksensa keskiarvo oli yhdeksän, ja Pekka muistaa, että tytöllä oli usein koulukirja mukana harjoituksissa.

Mutta osasi Raisa vedättääkin isäänsä, tai siskokset yhdessä. Nuorempi tytär on kertonut siitä Pekalle aikuisena.

"Joskus tytöt sanoivat menevänsä yhden kaverin tykö ja menivätkin toiselle. Sellaista nuoret tekevät."

Yksi tyttöjen tempauksista pääsi jopa pikku-uutiseksi Ilta-Sanomiin. Pitkän ruinaamisen jälkeen Pekka oli antanut heille luvan pitää talossa kotibileet. 

Tapahtui klassikko: kutsuttuja oli 20, mutta sana lähti kiertämään, ja lopulta pihalla tungeksi kymmenkertainen määrä nuorisoa. Ja poliisi.

"Onneksi olin jäänyt juhlien ajaksi yläkertaan. Kun tulin alas, siellä oli yksi kaveri työntämässä taskuunsa meidän cd-levyjämme."

Elettiin syyskuuta 1998. Raisa oli 15-vuotias.

Etenkin kesällä lehtiin ilmestyy pikku-uutisia omille teilleen lähteneistä teineistä. Pekka uskoo tietävänsä, miltä heidän vanhemmistaan tuntuu.
Etenkin kesällä lehtiin ilmestyy pikku-uutisia omille teilleen lähteneistä teineistä. Pekka uskoo tietävänsä, miltä heidän vanhemmistaan tuntuu.

Mitä sanotaan miehelle, jonka lapsi on kadonnut?

Paikkauksia. Poistettavia hampaita. Juurihoitoa. 

Raisan katoamisen jälkeisinä viikkoina ja kuukausina Pekka Räisänen yrittää suunnata tarmonsa hammaslääkärin työhön. Kun keskittyy puhdistamaan ientaskuja, ajatukset ovat edes pätkittäin jossain muualla kuin pelossa ja kauhussa.

Helppoa se ei ole: Pekan työpaikka on aivan Raisan koulun vieressä ja Raisan hymyilevä rippikuva lehtien lööpeissä ja etusivuilla.

Ystävät lohduttavat, minkä osaavat. 

Pekka näkee heidän kasvoiltaan, miten vaikeaa se on. Mitä voi sanoa miehelle, jonka lapsi on kadonnut jäljettömiin? Otan osaa?

"Surua on niin vaikea pukea sanoiksi... Sitä pitää itse sisällään."

Entä mitä puhuu mies, jonka lapsi on kadonnut? Ja kenelle?

"En minä siitä kovin paljon puhunutkaan. Nykyisen vaimoni kanssa keskustelimme jonkin verran, mutta surua on niin vaikea pukea sanoiksi... Sitä pitää itse sisällään. Kun ei sitä oikein muille voi purkaa."

Raisan äidin kanssa?

"En ole puhunut. Ei ole kovin paljon puhuttu."

Raisan sisarusten kanssa?

"Ei sitä kovin hyvin pysty lasten kanssa puhumaan. Äitinsä kanssa he ovat enemmän tehneet semmoista surutyötä. Etenkin pikkusiskolle Raisan katoaminen oli tosi paha paikka."

Pekka ei tiedä, pelottaako häntä enemmän se, että tytär löytyy järven pohjasta, vai se, ettei löydy.

Pekka pääsee Raisan kummisedän kanssa avuksi kadonneiden etsintään erikoistuneen Reino Savukosken veneeseen, kun tämä tutkii Näsijärven rantavesiä koiran, kaikuluotaimen ja vedenalaisen kameran kanssa. Pekasta tuntuu hyvältä, kun hän saa tehdä jotain konkreettista.

Hän ei osaa sanoa, kumpi pelottaa enemmän: se, että tytär löytyy järven pohjasta, vai se, että hän jää kadoksiin.

Kotona yksin ollessaan Pekka asettaa levysoittimeen Raisan rakastamaa musiikkia, kuuntelee ja itkee. Jotkut sanoituksista kuulostavat jälkeenpäin hurjilta, niin kuin tamperelaisen Ilona-bändin kappale Näkemiin. Raisa on piirtänyt levyn sisäpussin täyteen sydämiä.

Toisemme jos kadotamme,

kohtaamme vain unissamme.

Ethän lähde palaamatta?

En voi olla koskematta,

osaa olla sanomatta:

Rakastan sua loputtomiin.

Raisan rippikuva palaa aina kanteen

Poliisi jatkaa katoamistapauksen tutkimista. Tutkintalinjoina ovat onnettomuus, henkirikos ja itsemurha.

Raisaa etsitään lähivesistä. Valvontakameroiden nauhoja käydään läpi. Yleisövihjeitä tarkistetaan.

Joku on nähnyt ristiverisen miehen taluttavan vaaleaa tyttöä autoon. Toinen kertoo huomanneensa Raisaa muistuttavan naisen Koskipuistossa keskustelemassa vanhemman naisen kanssa.

Ei tuloksia.

Syksyllä 2005 tapaus siirtyy keskusrikospoliisille, joka alkaa tutkia sitä epäiltynä henkirikoksena.

Tammikuussa 2009 Raisan rippikuva ilmestyy taas lehtien sivuille. Poliisi tiedottaa, että tutkinta on edistynyt.

Raisa on yhä yksi yli kahdestasadasta kadonneesta suomalaisesta.

Poliisia kiinnostaa havainto, jonka mukaan Raisan näköinen nainen on otettu tumman auton kyytiin katoamisyönä kello 23.03. Auto muistuttaa vuoden 1957 Cadillacin Limousine-mallia.

On löytynyt uusiakin todistajia. Raisan tuntomerkkeihin sopiva nainen on kävellyt nopein askelin Kuninkaankadulla kello 23.53. Hänellä on ollut yllään pelkät sisävaatteet ja hihaton punainen toppi, vaikka lämpötila oli nollassa.

Eräs mies on kertonut tanssittaneensa nuorta, Raisan oloista naista ravintola Seurahuoneella joskus kello 23:n ja 24:n välillä. Hänen mukaansa nainen oli hyvin kylmissään ja etsi kavereitaan, joiden olisi pitänyt tulla samaan ravintolaan aikaisemmin.

Sitten? Ei mitään.

Tammikuussa 2013 poliisilla on avoinna yhteensä 207:n kadonneeksi ilmoitetun suomalaisen tapaukset. Raisa Räisänen on edelleen yksi heistä.

Asiat tuppaavat unohtumaan, onneksi

Kun televisiosta näytetään koripalloa.

Kun katukuvassa vilahtaa reipas, pitkänhuiskea tyttö.

Kun lehdessä on pikku-uutinen omille teilleen lähteneestä teinistä.

"Kyllähän Raisa tulee jatkuvasti mieleen. Vaikka on ajan kuluminen vähän helpottanut, silotellut muistoja", Pekka Räisänen sanoo.

"Äitini rukoilee edelleen joka päivä Raisan puolesta.

Pekka on huomannut, että asiat tuppaavat vähitellen unohtumaan: tapahtumat, tunteet, surun vaiheet.

"Ehkä sekin on surun kanssa selviämistä, että unohtaa."

Kun Raisan katoamisesta oli kulunut kolme vuotta, Parkinsonin tauti pakotti Pekan jäämään eläkkeelle. Elokuussa 2003 Pekka ja hänen kihlattunsa Virva menivät naimisiin. Elämään tuli uusi kiintopiste. Niin Pekka sen itse ilmaisee.

Samana päivänä kotipuutarhassa juhlittiin Pekan vanhempien kultahäitä.

"Äitini rukoilee edelleen joka päivä Raisan puolesta."

Pekka muistaa liikutuksen, ei Raisan ystävien sanoja.

Seuraava etappi koitti neljä vuotta myöhemmin, kun Pekka ja Raisan äiti päättivät hakea tyttärensä kuolleeksi julistamista. Äidille oli kovaa, kun hän oli aina vain saanut Raisan postia, veroilmoituksenkin joka vuosi.

Pekka näyttää maistraatista lokakuussa 2007 tullutta päätöstä. Se on asiallinen, virkamieskielellä laadittu paperi leimoineen:

Raisa Maria Räisäsen kuolinpäivä on 16.10.2004. Hakemuksen perusteella kadonnutta henkilöä on kutsuttu ilmoittautumaan Tampereen käräjäoikeudessa viimeistään 4.10.2007. Samalla on kutsuttu kaikkia kadonneesta tietäviä ilmoittamaan tietonsa tuomioistuimelle. Kutsu on julkaistu Virallisessa lehdessä.

Kun virallinen kuolinpäivä oli kirjattu, vanhemmat saattoivat järjestää muistotilaisuuden. Siellä puhuivat tutut tytöt, Raisan vanhat pelikaverit ja ystävät.

Pekka ei muista heidän sanojaan, mutta liikutuksen hän muistaa.

"Minun piti ottaa kuviakin, mutta unohdin ladata kameran akun. Oli se vähän semmoinen jännittävä tilanne."

"Nyt saa lopulta luvan uskoa, ettei Raisa enää palaa."

Hautapaikkaa Raisa ei saanut, mutta hänen nimensä on kaiverrettuna metallilaattaan Kalevankankaan hautausmaan muistolehdossa.

"Helpottaa, kun sinne voi nyt viedä kynttilän aina pyhäinpäivänä ja jouluaattona. On paikka, johon kohdistaa kaipuunsa. Ja on siinä ollut sitäkin, että nyt saa lopulta luvan uskoa, ettei Raisa enää palaa."

Mutta elämä jatkuu, ja siihen mahtuu paljon iloa.  Nuorempi tytär valmistui juristiksi. Poika on maininnut aikeistaan mennä naimisiin.

Pekan talon pienessä vinttikomerossa odottavat siisteissä pinoissa Raisan ja pikkusiskon vanhat lautapelit, potkuhevoset ja pehmolelut. Kuka tietää, ehkä niille joskus ilmaantuu uusia leikkijöitä.

"Ja kyllä minulla on jäljellä pieni toivo, että katoamistapauskin vielä jollain lailla selviää", Pekka sanoo.

"Jos vaikka joku tulisi uskoon ja päättäisi kertoa, mitä Raisalle tapahtui."

”Kun katoamisesta on kulunut näin pitkä aika, järki jo sanoo sen, että... Raisaa ei ole missään”, Pekka Räisänen sanoo.
”Kun katoamisesta on kulunut näin pitkä aika, järki jo sanoo sen, että... Raisaa ei ole missään”, Pekka Räisänen sanoo.

Pieni ihan tavallinen hetki

Lauantaina 16. lokakuuta 1999 Pekka on rautakaupassa, kun puhelin soi.

Raisa soittaa koripallosalilta. Joukkue pitää talkoilla kioskia aina, kun Namikalla on peli. Raisalla olisi ollut leipomisvuoro, mutta hän on autuaasti unohtanut koko asian. Siksi hän pyytää isää hakemaan kaupasta sämpylöitä ja tuomaan ne salille.

Rautakaupan vieressä on marketti. Pekka poikkeaa siellä ja ajaa Hämeenpuistoon Namikan tilojen eteen.

Raisa tulee autolle tuulispäänä, pitkät hiukset niskaan sidottuina.

Hän ottaa sämpylät, sanoo kiitos ja hei ja kiirehtii saman tien takaisin sisälle.

Sen jälkeen Pekka ei ole tytärtään nähnyt.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2013.

Muokattu 16.6. kello 18.10: Korjattu nimivirhe otsikossa ja ingressissä.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."