Alena Hihnala on kokenut sen, mitä jokainen äiti pelkää: hänen poikansa Mikael kuoli leukemiaan viisivuotiaana. Alena kertoo tarinansa, koska haluaa osoittaa, että pahimmastakin voi selvitä.

Mikael pilkkoisi sipulia avukseni, jos ei olisi kuollut. Hän rakasti ruuanlaittoa. Antaisin hänelle tylpän veitsen, ettei hän leikkaisi sormeen ja satuttaisi itseään.

Ajatus tulee mieleen, kun Alena Hihnala ruskistaa jauhelihakastiketta itselleen ja Mikaelin pikkuveljelle Alexille. Alexia ruuanlaitto ei voisi vähempää kiinnostaa. Spagetti kiehuu jo, kohta syödään.

Ruokapöydän ympärillä on vain kaksi ihmistä.  

Joskus oli neljä, koko perhe.

Mikael oli kuollessaan melkein kuusivuotias. Hän sairasti leukemiaa kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta.

Alena muistaa, miltä tuntui toivoa ihmettä enemmän kuin mitään koskaan. Ja tietää, millaista on ikävöidä niin, että tuntee hukkuvansa.

Mikael auttaa Alexin hoidossa kesällä 2007.

 

Toivo

Lastenklinikka keskiyöllä, kolmevuotias Mikael ja vuoden ikäinen Alex kiukuttelevat väsymystä, paidanrinnuksia läikittävät mehutahrat. Pitäisi olla kesälomamatkalla Tsekeissä, mutta ollaan tässä.

Mikael on ollut viime viikot väsynyt ja kalpea. Pienissä pojanpolvissa on pari mustelmaa. Kenellä kolmevuotiaalla ei olisi?

Alena istuu pojan sängyn vieressä ja odottaa.

Aamulla lääkäri tulee huoneeseen, sulkee oven perässään ja sanoo, että ikäviä uutisia, Mikaelilla on leukemia.

Muutamaa päivää aikaisemmin Alena on ajatellut: Ihanaa, elämä alkaa vähän helpottaa, kun pojat ovat jo tuon ikäisiä, Alexkin jo konttaa.

Ensimmäinen asia, joka leukemiatiedon jälkeen tulee mieleen, ei ole kuolema, vaan toiminta. Nyt hoidetaan tämä pois. Mitä pitää tehdä, että Mikael paranee? Ennuste on hyvä, sanoivat lääkäritkin.

Ensimmäiset kaksi vuotta vaikuttaakin siltä. Mikael käy sairaalassa saamassa sytostaatteja suoneen muutaman päivän kuukaudessa, muuten perhe on kotona. Hoito ei juuri aiheuta sivuvaikutuksia, elämä on melkein kuin normaalia.

”Ihminen sopeutuu nopeasti siihen, että tällaista elämä nyt on.”

Elämä on pullataikinaa ja puistoretkiä, Alenan nalkutusta kun lenkkareista varisee puoli desiä hiekkaa eteiseen ja aarteena kotiin kannettujen keppien määrä riittäisi kokkoon. 

Silloin Mikaelille uskaltaa vielä kiukustua.

Vanhemmat selittävät Mikaelille, että tällä on nyt tauti. Se vaatii hoitoa, he sanovat. Siksi et voi olla päiväkodissa, vaan olet äidin ja veljen kanssa kotona. Tauti kyllä hoidetaan pois, he sanovat.

Selitys riittää Mikaelille. 

Sitä paitsi sairaalassa on Anna, maailman ihanin tyttö, melkein saman ikäinen, Mikaelin ensimmäinen rakkaus, joka sattumalta myös sairastaa leukemiaa. Kun Anna ja Mikael pääsevät muiden osasto kympin lasten kanssa teatteriin katsomaan satunäytelmää, Mikael tarttuu pimeässä Annaa kädestä.

Alena muistaa yhä Mikaelin katseen.

Kahden vuoden jälkeen sairaalajaksot ovat ohi ja jäljellä vain tabletit.

Alena uskaltaa ajatella: Minulla on poika, jonka päähän tukka on kasvanut takaisin ja joka menee kohta päiväkotiin.

Mikaelin viisivuotissynttärit syyskuussa 2009.

 

Epätoivo

"Entäs kaverisynttärit! Te lupasitte! En halua olla täällä! En hetkeäkään!"

Mikael huutaa sängyn vieressä ja heittää tyynyn seinään. Hän on ottanut sairaalahuoneen tavalliseen tapaan haltuun: kaivanut laatikosta kymmeneen kertaan katsotut videot ja kaukosäätimen käteen.

Ollaan taas sairaalassa, koska Mikaelille on noussut yöllä korkea kuume.

Mikaelin hartaasti odotettuja viisivuotissynttäreitä varten oli varattu kerhotila ja askarreltu kutsukortit, mutta sitten syöpä on palannut. Tällä kertaa se on pahanlaatuinen ja ennuste huonompi. Sairaalaan täytyy jäädä saman tien.

Ensin tulevat pienet kysymykset: Kumpi ottaa auton? Kumpi käy kotona hakemassa Mikaelin lempitavaroita? Ainakin tarvitaan McDonald'sista kylkiäisenä saatu pikkukoira ja oma tyynynpäällinen.

Sitten tulevat ne, joita ei sanota ääneen, koska keskitytään pieniin: Miten Mikaelia lohdutetaan? Ja voi, mitä hänelle sanotaan? Entä me itse? Voiko näin suurta pelkoa kestää?

Uudet solunsalpaajahoidot ovat rankempia ja aggressiivisempia kuin aikaisemmat.

Kahden viikon kuluttua Mikaeliin alkaa sattua. Joka kohtaan, hän vastaa, kun äiti kysyy, mihin.

Kun Alena suihkuttaa varovasti pientä vartaloa, poika sanoo hiljaa: Minä olen niin vihainen, että tuo tauti tuli takaisin.

Ulkona on heinäkuu. Tämän kesän piti olla toisenlainen.

Kotona Alenaa odottaa Alex, joka käyttäytyy hoidossa kiltisti ja alkaa huutaa vasta kun äiti astui ovesta sisään.

Elokuussa Alena kaivaa Mikaelin vanhat lastenrattaat esiin. Koko perhe lähtee jäätelökioskille.

"Suklaapallo", pyytää Mikael.

"Ostan vaikka kymmenen", Alena vastaa.

"Ei haittaa, jos jäävät syömättä. Voin kerrankin suoda sinulle jotakin, mitä haluat. On niin paljon, mitä en voi vaikka tahtoisin."

Pari haukkausta riittää. Kylmä tuuli puhaltaa.

Uudet hoidot tarkoittavat sytostaattien lisäksi kantasolusiirtoa. Luuytimen luovuttaja löytyy Saksasta, mutta leikkausta joudutaan lykkäämään, koska Mikaelin veressä näkyy liikaa syöpäsoluja.

Tiedon kuultuaan Alena itkee. Ikkunoissa loistavat jouluvalot.

Jouluaattoaamuna Alena sihisee puolisolleen makuuhuoneessa: Tajuatko yhtään, että tämä voi olla viimeinen yhteinen joulu! Etkö voi edes herätä laittamaan joulukuusen kuusenjalkaan!

Illalla Mikael saa kauan odotetun rattikelkan.

Mikael sairaalassa 2010.

 

Suru

Aivan sama, vaikka sokeutuisi, kunhan on elossa vielä vuoden kuluttua, Alena kihisee mielessään, kun sairaalan silmälääkäri kertoo kantasolusiirron mahdollisista seurauksista.

Edessä on kivinen tie, jatkaa toinen lääkäri.

"Silloin tuntui, että pitäisi ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Mikael ei selviä”, Alena sanoo.

Miten sellaista voisi ajatella? Mikael on niin pieni, hennot hartiat ja poskilla pehmeä iho.

Mikael istuu huoneessaan. Hän on vihaisempi kuin koskaan ja vähitellen myös väsyneempi. Pelataan Myyräpeliä, Mikael pyytää. En jaksakaan. Katsotaan telkkaria. En jaksakaan. Kas, sairaalaklovnit puhalsivat pallon. En jaksa katsoa.

Kantasolusiirto tehdään maaliskuussa. Se onnistuu, mutta Mikaelin keho on liian väsynyt ottamaan vastaan apua.

”Kipu muuttui suureksi. Minun piti katsoa vierestä, kun lapsi vaikeroi. En voinut tehdä mitään Mikaelin hyväksi”, Alena sanoo.

Jos haluat katsoa Olipa kerran elämää, purista kättäni, Alena pyytää.

Mikael puristaa, mutta pitää silmänsä kiinni.

Jos tiedät, että äiti on tässä, purista, Alena pyytää.

Mikael puristaa.

Äitienpäivänä Alena saa Alexin päiväkodissa askarteleman kortin. Minulla on kaksi lasta, hän ajattelee ja painaa päänsä ikkunalasiin.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoo, että kaikki keinot on käytetty. Mikaelia hoidetaan ja hänen oloaan helpotetaan, mutta hän kuolee. Elvytyskielto pitäisi hyväksyä.

"Mikael ei enää tule kotiin", Alena kuulee sanovansa Alexille, joka on tullut katsomaan isoveljeä.

"Mikaelilla on paljon teräviä putkia mahassa", Alex sanoo takaisin.

"Eivät ne ole teräviä", äiti lohduttaa.

Viimeisen yön Alena pitää Mikaelia sylissä ja on kiitollinen lääkärille, joka on halunnut antaa Mikaelin kuolla äidin sylissä eikä leikkauspöydällä.

"Tahtoisin pitää sinut, mutta ei sinun tarvitse jaksaa enää", Alena sanoo nukkuvalle pojalleen.

Hän miettii Mikaelin pieniä, voimattomia sormia. Niiden olisi pitänyt saada olla hiekkaleikeistä likaiset ja kasvaa myöhemmin miehen vahvoiksi käsiksi.

Mikaelin isä ehtii paikalle juuri ajoissa.

Mikael ei sano kuollessaan mitään merkittävää. Alena istuu ja silittää lapsen otsaa. Sitten hän vaihtaa sairaanhoitajan kanssa Mikaelin verestä likaantuneet vaatteet.

On aikainen lauantaiaamu. Mikaelin mummi ja Alex saapuvat sairaalaan. Alex leikkii autolla lattialla, Mikael makaa sängyssä.

"Eikö pikkuveli tarvitsisi lounasta?" hoitaja muistuttaa.

Ennen lähtöä Mikaelin vappupallot pitää irrottaa sängyn reunasta.

Sen jälkeen Alena ottaa polkupyöränsä sairaalan seinustalta ja ajaa kotiin.

 

Katkeruus

Haluan pukea Mikaelille arkkuun juhlavaatteet: solmion, sinivalkoisen ruutupaidan ja siistit housut. Ne vaatteet Mikaelilla oli Annan syntymäpäivillä, hän haluaisi nytkin pukeutua hienosti.

Sen Alena päättää ja sen, että Mikaelin kainaloon asetetaan koiratyyny, jonka Alena on aikoinaan kehnosti ommellut jämäpaloista. Miten kamalia päätöksiä, hän itkee. Mikael ei enää tunnu omalta lapselta, vaan vieraalta vainajalta.

Kun Alena ja Alex myöhemmin menevät haudalle viemään syyskrysanteemin, Alex ottaa mukaan muovisen leikkikaivurinsa, jolla on hyvä kaivaa kuoppia multaan.

Minä toivon, että Mikael on nyt taivaassa, Alena kertoo Alexille. Niin on, ja siellä on myös koulu, Alex vastaa. Alena miettii, mitä lapselle voi kertoa, jos ei ole varma itse.

”Haluaisin uskoa, että voin nähdä Mikaelin uudestaan, mutta välillä epäilen, ettei sellaista voi tapahtua.”

Hautajaisten jälkeen hiljenee. Alexille oli pakko tehdä ruokaa. Onneksi on. Muuten Alena olisi jäänyt sänkyyn.

Alena on katkera kaikesta.

Siitä ettei Mikael saanut tavallista lapsuutta.

Siitä että hänen piti kokea kamalia kipuja.

Siitä ettei kukaan näe Mikaelin kasvavan isoksi eikä Alenasta tule hänen lastensa isoäitiä.

Siitä että Alex menetti isoveljen.

Siitä että Alenan unelma meni karille. Ei hän halunnut kuin onnellisen perheen. Oliko se liikaa pyydetty?

Siitä että hän jää avioeron jälkeen yksin arjen ja surun kanssa.

Siitä, että joillakin on otsaa väittää, että kullekin annetaan vain sen verran taakkaa kuin jaksaa kantaa.

"Ja siitä, etten pystynyt antamaan lapselleni hyvää elämää enkä edes hyvää kuolemaa. Lapsen pitäisi saada kuolla kotona, rauhassa."

Ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen jälkeen jokaisesta juhlapyhästä ja merkkipäivästä on selvitty jo kerran ilman Mikaelia.

Mikaelin hautajaiset perjantaina 28. toukokuuta 2010.

 

Ikävä

Mikäs tuossa on? Mikaelin haudalla on kirjekuori. Alena ottaa sen käteensä, se on vähän kostea. On ensimmäinen pyhäinpäivä Mikaelin haudalla.

Kuoren sisällä on kirje Annalta: ”Mikael sä oot niin kiltti ja lahjakas. Tule aina luokseni kun pyydän.”

Olet. Anna kirjoittaa preesensissä. Alena taittaa kirjeen taskuun, sanoista tulee aarre.

Aika kuluu. Hitaasti. 

Ensimmäisen kerran Alena tuntee itsensä onnelliseksi kaksi vuotta Mikaelin kuoleman jälkeen. Vähän ja nopeasti.

”Huomasin olevani hirveän kiitollinen siitä, että minulla on ollut Mikael edes hetken.”

Ei Alena ajattele, että Mikaelilla olisi ollut jokin erityinen tehtävä maan päällä. Mikael oli vain tavallinen pieni poika, joka rakasti legoja ja eli kunnes ei enää elänyt.

Alena suree sitä, ettei Mikael päässyt Legolandiin, vaikka haaveili siitä aina.

”Kuolema ei jalostanut minua tai osoittanut elämän tarkoitusta, mutta ehkä se opetti minut kiitollisemmaksi."

Mikaelin valokuvat ovat kotona suuressa pahvilaatikossa. Hiljaisina iltapäivinä Alena ottaa toisinaan laatikon esiin ja katsoo sisään. Pöly leijuu auringonvalossa kuvien päällä.

Tämä on minun elämäni, hän ajattelee.

Sitten Alexin avain rapisee lukossa, poika tulee kotiin. Alex on nyt yhdeksänvuotias. Pikkuveljestä on tullut isoveljeä vanhempi. 

Kun Alexin kaveri on kylässä, hän osoittaa Mikaelin kuvaa jääkaapin ovessa ja kysyy, kuka tuo on.

Se on kamala hetki.

Mikaelia ei muisteta kuten ennen. Alenaa saatetaan luulla vain yhden lapsen äidiksi. Onnellisimmalta tuntuu muistaminen, surullisimmalta unohtaminen.

Alena antaisi mitä tahansa, jos voisi viedä Mikaelin ruokkimaan oravia ja kuulla illalla pulinaa lastenhuoneen sängyistä.

2239110
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”