Alena Hihnala on kokenut sen, mitä jokainen äiti pelkää: hänen poikansa Mikael kuoli leukemiaan viisivuotiaana. Alena kertoo tarinansa, koska haluaa osoittaa, että pahimmastakin voi selvitä.

Mikael pilkkoisi sipulia avukseni, jos ei olisi kuollut. Hän rakasti ruuanlaittoa. Antaisin hänelle tylpän veitsen, ettei hän leikkaisi sormeen ja satuttaisi itseään.

Ajatus tulee mieleen, kun Alena Hihnala ruskistaa jauhelihakastiketta itselleen ja Mikaelin pikkuveljelle Alexille. Alexia ruuanlaitto ei voisi vähempää kiinnostaa. Spagetti kiehuu jo, kohta syödään.

Ruokapöydän ympärillä on vain kaksi ihmistä.  

Joskus oli neljä, koko perhe.

Mikael oli kuollessaan melkein kuusivuotias. Hän sairasti leukemiaa kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta.

Alena muistaa, miltä tuntui toivoa ihmettä enemmän kuin mitään koskaan. Ja tietää, millaista on ikävöidä niin, että tuntee hukkuvansa.

Mikael auttaa Alexin hoidossa kesällä 2007.

 

Toivo

Lastenklinikka keskiyöllä, kolmevuotias Mikael ja vuoden ikäinen Alex kiukuttelevat väsymystä, paidanrinnuksia läikittävät mehutahrat. Pitäisi olla kesälomamatkalla Tsekeissä, mutta ollaan tässä.

Mikael on ollut viime viikot väsynyt ja kalpea. Pienissä pojanpolvissa on pari mustelmaa. Kenellä kolmevuotiaalla ei olisi?

Alena istuu pojan sängyn vieressä ja odottaa.

Aamulla lääkäri tulee huoneeseen, sulkee oven perässään ja sanoo, että ikäviä uutisia, Mikaelilla on leukemia.

Muutamaa päivää aikaisemmin Alena on ajatellut: Ihanaa, elämä alkaa vähän helpottaa, kun pojat ovat jo tuon ikäisiä, Alexkin jo konttaa.

Ensimmäinen asia, joka leukemiatiedon jälkeen tulee mieleen, ei ole kuolema, vaan toiminta. Nyt hoidetaan tämä pois. Mitä pitää tehdä, että Mikael paranee? Ennuste on hyvä, sanoivat lääkäritkin.

Ensimmäiset kaksi vuotta vaikuttaakin siltä. Mikael käy sairaalassa saamassa sytostaatteja suoneen muutaman päivän kuukaudessa, muuten perhe on kotona. Hoito ei juuri aiheuta sivuvaikutuksia, elämä on melkein kuin normaalia.

”Ihminen sopeutuu nopeasti siihen, että tällaista elämä nyt on.”

Elämä on pullataikinaa ja puistoretkiä, Alenan nalkutusta kun lenkkareista varisee puoli desiä hiekkaa eteiseen ja aarteena kotiin kannettujen keppien määrä riittäisi kokkoon. 

Silloin Mikaelille uskaltaa vielä kiukustua.

Vanhemmat selittävät Mikaelille, että tällä on nyt tauti. Se vaatii hoitoa, he sanovat. Siksi et voi olla päiväkodissa, vaan olet äidin ja veljen kanssa kotona. Tauti kyllä hoidetaan pois, he sanovat.

Selitys riittää Mikaelille. 

Sitä paitsi sairaalassa on Anna, maailman ihanin tyttö, melkein saman ikäinen, Mikaelin ensimmäinen rakkaus, joka sattumalta myös sairastaa leukemiaa. Kun Anna ja Mikael pääsevät muiden osasto kympin lasten kanssa teatteriin katsomaan satunäytelmää, Mikael tarttuu pimeässä Annaa kädestä.

Alena muistaa yhä Mikaelin katseen.

Kahden vuoden jälkeen sairaalajaksot ovat ohi ja jäljellä vain tabletit.

Alena uskaltaa ajatella: Minulla on poika, jonka päähän tukka on kasvanut takaisin ja joka menee kohta päiväkotiin.

Mikaelin viisivuotissynttärit syyskuussa 2009.

 

Epätoivo

”Entäs kaverisynttärit! Te lupasitte! En halua olla täällä! En hetkeäkään!”

Mikael huutaa sängyn vieressä ja heittää tyynyn seinään. Hän on ottanut sairaalahuoneen tavalliseen tapaan haltuun: kaivanut laatikosta kymmeneen kertaan katsotut videot ja kaukosäätimen käteen.

Ollaan taas sairaalassa, koska Mikaelille on noussut yöllä korkea kuume.

Mikaelin hartaasti odotettuja viisivuotissynttäreitä varten oli varattu kerhotila ja askarreltu kutsukortit, mutta sitten syöpä on palannut. Tällä kertaa se on pahanlaatuinen ja ennuste huonompi. Sairaalaan täytyy jäädä saman tien.

Ensin tulevat pienet kysymykset: Kumpi ottaa auton? Kumpi käy kotona hakemassa Mikaelin lempitavaroita? Ainakin tarvitaan McDonald'sista kylkiäisenä saatu pikkukoira ja oma tyynynpäällinen.

Sitten tulevat ne, joita ei sanota ääneen, koska keskitytään pieniin: Miten Mikaelia lohdutetaan? Ja voi, mitä hänelle sanotaan? Entä me itse? Voiko näin suurta pelkoa kestää?

Uudet solunsalpaajahoidot ovat rankempia ja aggressiivisempia kuin aikaisemmat.

Kahden viikon kuluttua Mikaeliin alkaa sattua. Joka kohtaan, hän vastaa, kun äiti kysyy, mihin.

Kun Alena suihkuttaa varovasti pientä vartaloa, poika sanoo hiljaa: Minä olen niin vihainen, että tuo tauti tuli takaisin.

Ulkona on heinäkuu. Tämän kesän piti olla toisenlainen.

Kotona Alenaa odottaa Alex, joka käyttäytyy hoidossa kiltisti ja alkaa huutaa vasta kun äiti astui ovesta sisään.

Elokuussa Alena kaivaa Mikaelin vanhat lastenrattaat esiin. Koko perhe lähtee jäätelökioskille.

”Suklaapallo”, pyytää Mikael.

”Ostan vaikka kymmenen”, Alena vastaa.

”Ei haittaa, jos jäävät syömättä. Voin kerrankin suoda sinulle jotakin, mitä haluat. On niin paljon, mitä en voi vaikka tahtoisin.”

Pari haukkausta riittää. Kylmä tuuli puhaltaa.

Uudet hoidot tarkoittavat sytostaattien lisäksi kantasolusiirtoa. Luuytimen luovuttaja löytyy Saksasta, mutta leikkausta joudutaan lykkäämään, koska Mikaelin veressä näkyy liikaa syöpäsoluja.

Tiedon kuultuaan Alena itkee. Ikkunoissa loistavat jouluvalot.

Jouluaattoaamuna Alena sihisee puolisolleen makuuhuoneessa: Tajuatko yhtään, että tämä voi olla viimeinen yhteinen joulu! Etkö voi edes herätä laittamaan joulukuusen kuusenjalkaan!

Illalla Mikael saa kauan odotetun rattikelkan.

Mikael sairaalassa 2010.

 

Suru

Aivan sama, vaikka sokeutuisi, kunhan on elossa vielä vuoden kuluttua, Alena kihisee mielessään, kun sairaalan silmälääkäri kertoo kantasolusiirron mahdollisista seurauksista.

Edessä on kivinen tie, jatkaa toinen lääkäri.

”Silloin tuntui, että pitäisi ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Mikael ei selviä”, Alena sanoo.

Miten sellaista voisi ajatella? Mikael on niin pieni, hennot hartiat ja poskilla pehmeä iho.

Mikael istuu huoneessaan. Hän on vihaisempi kuin koskaan ja vähitellen myös väsyneempi. Pelataan Myyräpeliä, Mikael pyytää. En jaksakaan. Katsotaan telkkaria. En jaksakaan. Kas, sairaalaklovnit puhalsivat pallon. En jaksa katsoa.

Kantasolusiirto tehdään maaliskuussa. Se onnistuu, mutta Mikaelin keho on liian väsynyt ottamaan vastaan apua.

”Kipu muuttui suureksi. Minun piti katsoa vierestä, kun lapsi vaikeroi. En voinut tehdä mitään Mikaelin hyväksi”, Alena sanoo.

Jos haluat katsoa Olipa kerran elämää, purista kättäni, Alena pyytää.

Mikael puristaa, mutta pitää silmänsä kiinni.

Jos tiedät, että äiti on tässä, purista, Alena pyytää.

Mikael puristaa.

Äitienpäivänä Alena saa Alexin päiväkodissa askarteleman kortin. Minulla on kaksi lasta, hän ajattelee ja painaa päänsä ikkunalasiin.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoo, että kaikki keinot on käytetty. Mikaelia hoidetaan ja hänen oloaan helpotetaan, mutta hän kuolee. Elvytyskielto pitäisi hyväksyä.

”Mikael ei enää tule kotiin”, Alena kuulee sanovansa Alexille, joka on tullut katsomaan isoveljeä.

”Mikaelilla on paljon teräviä putkia mahassa”, Alex sanoo takaisin.

”Eivät ne ole teräviä”, äiti lohduttaa.

Viimeisen yön Alena pitää Mikaelia sylissä ja on kiitollinen lääkärille, joka on halunnut antaa Mikaelin kuolla äidin sylissä eikä leikkauspöydällä.

”Tahtoisin pitää sinut, mutta ei sinun tarvitse jaksaa enää”, Alena sanoo nukkuvalle pojalleen.

Hän miettii Mikaelin pieniä, voimattomia sormia. Niiden olisi pitänyt saada olla hiekkaleikeistä likaiset ja kasvaa myöhemmin miehen vahvoiksi käsiksi.

Mikaelin isä ehtii paikalle juuri ajoissa.

Mikael ei sano kuollessaan mitään merkittävää. Alena istuu ja silittää lapsen otsaa. Sitten hän vaihtaa sairaanhoitajan kanssa Mikaelin verestä likaantuneet vaatteet.

On aikainen lauantaiaamu. Mikaelin mummi ja Alex saapuvat sairaalaan. Alex leikkii autolla lattialla, Mikael makaa sängyssä.

"Eikö pikkuveli tarvitsisi lounasta?" hoitaja muistuttaa.

Ennen lähtöä Mikaelin vappupallot pitää irrottaa sängyn reunasta.

Sen jälkeen Alena ottaa polkupyöränsä sairaalan seinustalta ja ajaa kotiin.

 

Katkeruus

Haluan pukea Mikaelille arkkuun juhlavaatteet: solmion, sinivalkoisen ruutupaidan ja siistit housut. Ne vaatteet Mikaelilla oli Annan syntymäpäivillä, hän haluaisi nytkin pukeutua hienosti.

Sen Alena päättää ja sen, että Mikaelin kainaloon asetetaan koiratyyny, jonka Alena on aikoinaan kehnosti ommellut jämäpaloista. Miten kamalia päätöksiä, hän itkee. Mikael ei enää tunnu omalta lapselta, vaan vieraalta vainajalta.

Kun Alena ja Alex myöhemmin menevät haudalle viemään syyskrysanteemin, Alex ottaa mukaan muovisen leikkikaivurinsa, jolla on hyvä kaivaa kuoppia multaan.

Minä toivon, että Mikael on nyt taivaassa, Alena kertoo Alexille. Niin on, ja siellä on myös koulu, Alex vastaa. Alena miettii, mitä lapselle voi kertoa, jos ei ole varma itse.

”Haluaisin uskoa, että voin nähdä Mikaelin uudestaan, mutta välillä epäilen, ettei sellaista voi tapahtua.”

Hautajaisten jälkeen hiljenee. Alexille oli pakko tehdä ruokaa. Onneksi on. Muuten Alena olisi jäänyt sänkyyn.

Alena on katkera kaikesta.

Siitä ettei Mikael saanut tavallista lapsuutta.

Siitä että hänen piti kokea kamalia kipuja.

Siitä ettei kukaan näe Mikaelin kasvavan isoksi eikä Alenasta tule hänen lastensa isoäitiä.

Siitä että Alex menetti isoveljen.

Siitä että Alenan unelma meni karille. Ei hän halunnut kuin onnellisen perheen. Oliko se liikaa pyydetty?

Siitä että hän jää avioeron jälkeen yksin arjen ja surun kanssa.

Siitä, että joillakin on otsaa väittää, että kullekin annetaan vain sen verran taakkaa kuin jaksaa kantaa.

”Ja siitä, etten pystynyt antamaan lapselleni hyvää elämää enkä edes hyvää kuolemaa. Lapsen pitäisi saada kuolla kotona, rauhassa.”

Ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen jälkeen jokaisesta juhlapyhästä ja merkkipäivästä on selvitty jo kerran ilman Mikaelia.

Mikaelin hautajaiset perjantaina 28. toukokuuta 2010.

 

Ikävä

Mikäs tuossa on? Mikaelin haudalla on kirjekuori. Alena ottaa sen käteensä, se on vähän kostea. On ensimmäinen pyhäinpäivä Mikaelin haudalla.

Kuoren sisällä on kirje Annalta: ”Mikael sä oot niin kiltti ja lahjakas. Tule aina luokseni kun pyydän.”

Olet. Anna kirjoittaa preesensissä. Alena taittaa kirjeen taskuun, sanoista tulee aarre.

Aika kuluu. Hitaasti. 

Ensimmäisen kerran Alena tuntee itsensä onnelliseksi kaksi vuotta Mikaelin kuoleman jälkeen. Vähän ja nopeasti.

”Huomasin olevani hirveän kiitollinen siitä, että minulla on ollut Mikael edes hetken.”

Ei Alena ajattele, että Mikaelilla olisi ollut jokin erityinen tehtävä maan päällä. Mikael oli vain tavallinen pieni poika, joka rakasti legoja ja eli kunnes ei enää elänyt.

Alena suree sitä, ettei Mikael päässyt Legolandiin, vaikka haaveili siitä aina.

”Kuolema ei jalostanut minua tai osoittanut elämän tarkoitusta, mutta ehkä se opetti minut kiitollisemmaksi.”

Mikaelin valokuvat ovat kotona suuressa pahvilaatikossa. Hiljaisina iltapäivinä Alena ottaa toisinaan laatikon esiin ja katsoo sisään. Pöly leijuu auringonvalossa kuvien päällä.

Tämä on minun elämäni, hän ajattelee.

Sitten Alexin avain rapisee lukossa, poika tulee kotiin. Alex on nyt yhdeksänvuotias. Pikkuveljestä on tullut isoveljeä vanhempi. 

Kun Alexin kaveri on kylässä, hän osoittaa Mikaelin kuvaa jääkaapin ovessa ja kysyy, kuka tuo on.

Se on kamala hetki.

Mikaelia ei muisteta kuten ennen. Alenaa saatetaan luulla vain yhden lapsen äidiksi. Onnellisimmalta tuntuu muistaminen, surullisimmalta unohtaminen.

Alena antaisi mitä tahansa, jos voisi viedä Mikaelin ruokkimaan oravia ja kuulla illalla pulinaa lastenhuoneen sängyistä.

2239110
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Iiris ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.