Alena Hihnala on kokenut sen, mitä jokainen äiti pelkää: hänen poikansa Mikael kuoli leukemiaan viisivuotiaana. Alena kertoo tarinansa, koska haluaa osoittaa, että pahimmastakin voi selvitä.

Mikael pilkkoisi sipulia avukseni, jos ei olisi kuollut. Hän rakasti ruuanlaittoa. Antaisin hänelle tylpän veitsen, ettei hän leikkaisi sormeen ja satuttaisi itseään.

Ajatus tulee mieleen, kun Alena Hihnala ruskistaa jauhelihakastiketta itselleen ja Mikaelin pikkuveljelle Alexille. Alexia ruuanlaitto ei voisi vähempää kiinnostaa. Spagetti kiehuu jo, kohta syödään.

Ruokapöydän ympärillä on vain kaksi ihmistä.  

Joskus oli neljä, koko perhe.

Mikael oli kuollessaan melkein kuusivuotias. Hän sairasti leukemiaa kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta.

Alena muistaa, miltä tuntui toivoa ihmettä enemmän kuin mitään koskaan. Ja tietää, millaista on ikävöidä niin, että tuntee hukkuvansa.

Mikael auttaa Alexin hoidossa kesällä 2007.

 

Toivo

Lastenklinikka keskiyöllä, kolmevuotias Mikael ja vuoden ikäinen Alex kiukuttelevat väsymystä, paidanrinnuksia läikittävät mehutahrat. Pitäisi olla kesälomamatkalla Tsekeissä, mutta ollaan tässä.

Mikael on ollut viime viikot väsynyt ja kalpea. Pienissä pojanpolvissa on pari mustelmaa. Kenellä kolmevuotiaalla ei olisi?

Alena istuu pojan sängyn vieressä ja odottaa.

Aamulla lääkäri tulee huoneeseen, sulkee oven perässään ja sanoo, että ikäviä uutisia, Mikaelilla on leukemia.

Muutamaa päivää aikaisemmin Alena on ajatellut: Ihanaa, elämä alkaa vähän helpottaa, kun pojat ovat jo tuon ikäisiä, Alexkin jo konttaa.

Ensimmäinen asia, joka leukemiatiedon jälkeen tulee mieleen, ei ole kuolema, vaan toiminta. Nyt hoidetaan tämä pois. Mitä pitää tehdä, että Mikael paranee? Ennuste on hyvä, sanoivat lääkäritkin.

Ensimmäiset kaksi vuotta vaikuttaakin siltä. Mikael käy sairaalassa saamassa sytostaatteja suoneen muutaman päivän kuukaudessa, muuten perhe on kotona. Hoito ei juuri aiheuta sivuvaikutuksia, elämä on melkein kuin normaalia.

”Ihminen sopeutuu nopeasti siihen, että tällaista elämä nyt on.”

Elämä on pullataikinaa ja puistoretkiä, Alenan nalkutusta kun lenkkareista varisee puoli desiä hiekkaa eteiseen ja aarteena kotiin kannettujen keppien määrä riittäisi kokkoon. 

Silloin Mikaelille uskaltaa vielä kiukustua.

Vanhemmat selittävät Mikaelille, että tällä on nyt tauti. Se vaatii hoitoa, he sanovat. Siksi et voi olla päiväkodissa, vaan olet äidin ja veljen kanssa kotona. Tauti kyllä hoidetaan pois, he sanovat.

Selitys riittää Mikaelille. 

Sitä paitsi sairaalassa on Anna, maailman ihanin tyttö, melkein saman ikäinen, Mikaelin ensimmäinen rakkaus, joka sattumalta myös sairastaa leukemiaa. Kun Anna ja Mikael pääsevät muiden osasto kympin lasten kanssa teatteriin katsomaan satunäytelmää, Mikael tarttuu pimeässä Annaa kädestä.

Alena muistaa yhä Mikaelin katseen.

Kahden vuoden jälkeen sairaalajaksot ovat ohi ja jäljellä vain tabletit.

Alena uskaltaa ajatella: Minulla on poika, jonka päähän tukka on kasvanut takaisin ja joka menee kohta päiväkotiin.

Mikaelin viisivuotissynttärit syyskuussa 2009.

 

Epätoivo

”Entäs kaverisynttärit! Te lupasitte! En halua olla täällä! En hetkeäkään!”

Mikael huutaa sängyn vieressä ja heittää tyynyn seinään. Hän on ottanut sairaalahuoneen tavalliseen tapaan haltuun: kaivanut laatikosta kymmeneen kertaan katsotut videot ja kaukosäätimen käteen.

Ollaan taas sairaalassa, koska Mikaelille on noussut yöllä korkea kuume.

Mikaelin hartaasti odotettuja viisivuotissynttäreitä varten oli varattu kerhotila ja askarreltu kutsukortit, mutta sitten syöpä on palannut. Tällä kertaa se on pahanlaatuinen ja ennuste huonompi. Sairaalaan täytyy jäädä saman tien.

Ensin tulevat pienet kysymykset: Kumpi ottaa auton? Kumpi käy kotona hakemassa Mikaelin lempitavaroita? Ainakin tarvitaan McDonald'sista kylkiäisenä saatu pikkukoira ja oma tyynynpäällinen.

Sitten tulevat ne, joita ei sanota ääneen, koska keskitytään pieniin: Miten Mikaelia lohdutetaan? Ja voi, mitä hänelle sanotaan? Entä me itse? Voiko näin suurta pelkoa kestää?

Uudet solunsalpaajahoidot ovat rankempia ja aggressiivisempia kuin aikaisemmat.

Kahden viikon kuluttua Mikaeliin alkaa sattua. Joka kohtaan, hän vastaa, kun äiti kysyy, mihin.

Kun Alena suihkuttaa varovasti pientä vartaloa, poika sanoo hiljaa: Minä olen niin vihainen, että tuo tauti tuli takaisin.

Ulkona on heinäkuu. Tämän kesän piti olla toisenlainen.

Kotona Alenaa odottaa Alex, joka käyttäytyy hoidossa kiltisti ja alkaa huutaa vasta kun äiti astui ovesta sisään.

Elokuussa Alena kaivaa Mikaelin vanhat lastenrattaat esiin. Koko perhe lähtee jäätelökioskille.

”Suklaapallo”, pyytää Mikael.

”Ostan vaikka kymmenen”, Alena vastaa.

”Ei haittaa, jos jäävät syömättä. Voin kerrankin suoda sinulle jotakin, mitä haluat. On niin paljon, mitä en voi vaikka tahtoisin.”

Pari haukkausta riittää. Kylmä tuuli puhaltaa.

Uudet hoidot tarkoittavat sytostaattien lisäksi kantasolusiirtoa. Luuytimen luovuttaja löytyy Saksasta, mutta leikkausta joudutaan lykkäämään, koska Mikaelin veressä näkyy liikaa syöpäsoluja.

Tiedon kuultuaan Alena itkee. Ikkunoissa loistavat jouluvalot.

Jouluaattoaamuna Alena sihisee puolisolleen makuuhuoneessa: Tajuatko yhtään, että tämä voi olla viimeinen yhteinen joulu! Etkö voi edes herätä laittamaan joulukuusen kuusenjalkaan!

Illalla Mikael saa kauan odotetun rattikelkan.

Mikael sairaalassa 2010.

 

Suru

Aivan sama, vaikka sokeutuisi, kunhan on elossa vielä vuoden kuluttua, Alena kihisee mielessään, kun sairaalan silmälääkäri kertoo kantasolusiirron mahdollisista seurauksista.

Edessä on kivinen tie, jatkaa toinen lääkäri.

”Silloin tuntui, että pitäisi ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Mikael ei selviä”, Alena sanoo.

Miten sellaista voisi ajatella? Mikael on niin pieni, hennot hartiat ja poskilla pehmeä iho.

Mikael istuu huoneessaan. Hän on vihaisempi kuin koskaan ja vähitellen myös väsyneempi. Pelataan Myyräpeliä, Mikael pyytää. En jaksakaan. Katsotaan telkkaria. En jaksakaan. Kas, sairaalaklovnit puhalsivat pallon. En jaksa katsoa.

Kantasolusiirto tehdään maaliskuussa. Se onnistuu, mutta Mikaelin keho on liian väsynyt ottamaan vastaan apua.

”Kipu muuttui suureksi. Minun piti katsoa vierestä, kun lapsi vaikeroi. En voinut tehdä mitään Mikaelin hyväksi”, Alena sanoo.

Jos haluat katsoa Olipa kerran elämää, purista kättäni, Alena pyytää.

Mikael puristaa, mutta pitää silmänsä kiinni.

Jos tiedät, että äiti on tässä, purista, Alena pyytää.

Mikael puristaa.

Äitienpäivänä Alena saa Alexin päiväkodissa askarteleman kortin. Minulla on kaksi lasta, hän ajattelee ja painaa päänsä ikkunalasiin.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoo, että kaikki keinot on käytetty. Mikaelia hoidetaan ja hänen oloaan helpotetaan, mutta hän kuolee. Elvytyskielto pitäisi hyväksyä.

”Mikael ei enää tule kotiin”, Alena kuulee sanovansa Alexille, joka on tullut katsomaan isoveljeä.

”Mikaelilla on paljon teräviä putkia mahassa”, Alex sanoo takaisin.

”Eivät ne ole teräviä”, äiti lohduttaa.

Viimeisen yön Alena pitää Mikaelia sylissä ja on kiitollinen lääkärille, joka on halunnut antaa Mikaelin kuolla äidin sylissä eikä leikkauspöydällä.

”Tahtoisin pitää sinut, mutta ei sinun tarvitse jaksaa enää”, Alena sanoo nukkuvalle pojalleen.

Hän miettii Mikaelin pieniä, voimattomia sormia. Niiden olisi pitänyt saada olla hiekkaleikeistä likaiset ja kasvaa myöhemmin miehen vahvoiksi käsiksi.

Mikaelin isä ehtii paikalle juuri ajoissa.

Mikael ei sano kuollessaan mitään merkittävää. Alena istuu ja silittää lapsen otsaa. Sitten hän vaihtaa sairaanhoitajan kanssa Mikaelin verestä likaantuneet vaatteet.

On aikainen lauantaiaamu. Mikaelin mummi ja Alex saapuvat sairaalaan. Alex leikkii autolla lattialla, Mikael makaa sängyssä.

"Eikö pikkuveli tarvitsisi lounasta?" hoitaja muistuttaa.

Ennen lähtöä Mikaelin vappupallot pitää irrottaa sängyn reunasta.

Sen jälkeen Alena ottaa polkupyöränsä sairaalan seinustalta ja ajaa kotiin.

 

Katkeruus

Haluan pukea Mikaelille arkkuun juhlavaatteet: solmion, sinivalkoisen ruutupaidan ja siistit housut. Ne vaatteet Mikaelilla oli Annan syntymäpäivillä, hän haluaisi nytkin pukeutua hienosti.

Sen Alena päättää ja sen, että Mikaelin kainaloon asetetaan koiratyyny, jonka Alena on aikoinaan kehnosti ommellut jämäpaloista. Miten kamalia päätöksiä, hän itkee. Mikael ei enää tunnu omalta lapselta, vaan vieraalta vainajalta.

Kun Alena ja Alex myöhemmin menevät haudalle viemään syyskrysanteemin, Alex ottaa mukaan muovisen leikkikaivurinsa, jolla on hyvä kaivaa kuoppia multaan.

Minä toivon, että Mikael on nyt taivaassa, Alena kertoo Alexille. Niin on, ja siellä on myös koulu, Alex vastaa. Alena miettii, mitä lapselle voi kertoa, jos ei ole varma itse.

”Haluaisin uskoa, että voin nähdä Mikaelin uudestaan, mutta välillä epäilen, ettei sellaista voi tapahtua.”

Hautajaisten jälkeen hiljenee. Alexille oli pakko tehdä ruokaa. Onneksi on. Muuten Alena olisi jäänyt sänkyyn.

Alena on katkera kaikesta.

Siitä ettei Mikael saanut tavallista lapsuutta.

Siitä että hänen piti kokea kamalia kipuja.

Siitä ettei kukaan näe Mikaelin kasvavan isoksi eikä Alenasta tule hänen lastensa isoäitiä.

Siitä että Alex menetti isoveljen.

Siitä että Alenan unelma meni karille. Ei hän halunnut kuin onnellisen perheen. Oliko se liikaa pyydetty?

Siitä että hän jää avioeron jälkeen yksin arjen ja surun kanssa.

Siitä, että joillakin on otsaa väittää, että kullekin annetaan vain sen verran taakkaa kuin jaksaa kantaa.

”Ja siitä, etten pystynyt antamaan lapselleni hyvää elämää enkä edes hyvää kuolemaa. Lapsen pitäisi saada kuolla kotona, rauhassa.”

Ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen jälkeen jokaisesta juhlapyhästä ja merkkipäivästä on selvitty jo kerran ilman Mikaelia.

Mikaelin hautajaiset perjantaina 28. toukokuuta 2010.

 

Ikävä

Mikäs tuossa on? Mikaelin haudalla on kirjekuori. Alena ottaa sen käteensä, se on vähän kostea. On ensimmäinen pyhäinpäivä Mikaelin haudalla.

Kuoren sisällä on kirje Annalta: ”Mikael sä oot niin kiltti ja lahjakas. Tule aina luokseni kun pyydän.”

Olet. Anna kirjoittaa preesensissä. Alena taittaa kirjeen taskuun, sanoista tulee aarre.

Aika kuluu. Hitaasti. 

Ensimmäisen kerran Alena tuntee itsensä onnelliseksi kaksi vuotta Mikaelin kuoleman jälkeen. Vähän ja nopeasti.

”Huomasin olevani hirveän kiitollinen siitä, että minulla on ollut Mikael edes hetken.”

Ei Alena ajattele, että Mikaelilla olisi ollut jokin erityinen tehtävä maan päällä. Mikael oli vain tavallinen pieni poika, joka rakasti legoja ja eli kunnes ei enää elänyt.

Alena suree sitä, ettei Mikael päässyt Legolandiin, vaikka haaveili siitä aina.

”Kuolema ei jalostanut minua tai osoittanut elämän tarkoitusta, mutta ehkä se opetti minut kiitollisemmaksi.”

Mikaelin valokuvat ovat kotona suuressa pahvilaatikossa. Hiljaisina iltapäivinä Alena ottaa toisinaan laatikon esiin ja katsoo sisään. Pöly leijuu auringonvalossa kuvien päällä.

Tämä on minun elämäni, hän ajattelee.

Sitten Alexin avain rapisee lukossa, poika tulee kotiin. Alex on nyt yhdeksänvuotias. Pikkuveljestä on tullut isoveljeä vanhempi. 

Kun Alexin kaveri on kylässä, hän osoittaa Mikaelin kuvaa jääkaapin ovessa ja kysyy, kuka tuo on.

Se on kamala hetki.

Mikaelia ei muisteta kuten ennen. Alenaa saatetaan luulla vain yhden lapsen äidiksi. Onnellisimmalta tuntuu muistaminen, surullisimmalta unohtaminen.

Alena antaisi mitä tahansa, jos voisi viedä Mikaelin ruokkimaan oravia ja kuulla illalla pulinaa lastenhuoneen sängyistä.

2239110