Tarja Siuvatti on koukussa sienestykseen: "Harvinainen sieni saa hyppimään"

Milloin sienihulluutesi alkoi?

Noin 35 vuotta sitten, sattumalta. Olin poikakaverini kanssa retkeilemässä ja näin kannolla ryppään sieniä.

Koivunkantosieniä, päättelin, nimi oli tarttunut jostain päähäni. Keräsin ne, keitin kolmeen kertaan, paistoin ja maistoin. Taisin tarjota poikakaverillekin. Se oli riskaabeli tapa aloittaa, mutta meillä oli hyvä tuuri.

Sieniveitsi tuntuu rakkaalta Tarjan kädessä. Kahvan paras väri on kirkas, jotta veitsi löytyy maastosta helposti.

Koska koukutuit kunnolla?

Saman tien iski sellainen hulluus, että sienestämään on päästävä ja kaikki on saatava. Kun liityin Sieniseuraan, homma lähti lapasesta lopullisesti.

Mikä tuntuu parhaimmalta?

Hyvät ruokasienet ilahduttavat, mutta eniten innostun erikoisuuksista. Harvinaisen sienen löytäminen on kuin lottovoitto, sydän tykyttää ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Silloin on pakko heti soittaa suurin piirtein kaikille. Kannan metsässä mukanani kameraa, jalustinta, sienikoria sekä erilaisia koteloita eri sieniä varten.

Listaan kaikki sienet löytöpaikkoineen tietokoneen Excel-taulukkoon ja kuvatiedostoiksi. Järjestelmällisyys tekee mielen hyväksi. Tietysti joskus mietin, olenko ihan pöljä.

Lähikuvausta varten mukana kulkevat omat objektiivit.

Sienikori sisältää lokerikkoja ja rasioita sieninäytteitä varten. Myös kompassi ja istuinalusta ovat tarpeen.

Paljonko olet kuluttanut rahaa?

En ole laskenut, ehkä parempi niin. Oma mikroskooppi on melkein välttämätön sienten tutkimiseen, ja varsinkin ulkomaisiin sienikongresseihin osallistuminen maksaa. Maksan kuitenkin mielelläni. On todella antoisaa, kun ihmiset kongresseissa ja sienityöpajoissa esittelevät omia sienilöytöjään.

Miten riippuvuuttasi on kommentoitu?

Kun kohtasin siskoni sieninäyttelyssä, en tervehtinyt häntä, koska huomasin vain hänen kädessään olevan sienen. Silloin siskon mies melkein loukkaantui. Sillekin on pyöritelty silmiä, että lähden yötä myöten ajamaan kotoa kymmenien kilometrien päähän, jos joku vinkkaa hyvästä kultarouskuapajasta.

Luupilla Tarja tarkastaa yksityiskohdat, kuten heltan reunat.

Pystyisitkö lopettamaan?

En halua kuvitella sellaista. Metsään on mentävä lähes päivittäin. Löytöjen lisäksi saan sieltä henkistä ja fyysistä hyvää oloa. Jos en enää voisi sienestää, pitäisi lahjoa joku tekemään se puolestani. Sitten voisin tutkia sieniä kotona.

Osa sienistä syödään, loppuja ihastellaan.

Artikkeli on julkaistu kodin Kuvalehden numerossa 18/2015.