Lapsena Iiro Seppänen päätti, että hänestä tulisi rohkea ja ihailtu. Siten hän voisi näyttää isoveljelleen Kaapolle, jonka mielestä Iirosta ei ollut mihinkään. Kun Kaapo 36-vuotiaana sairastui, kaikki muuttui. ”Viimeisen vuoden aikana meistä tuli toisillemme ne veljet, joita emme koskaan aikaisemmin olleet.”
Tappeluissa oli vain yksi sääntö: kasvoihin ei saanut lyödä.
Iltapäivät olivat pitkiä, kun Iiro Seppänen ja Kaapo-veli olivat koulun jälkeen kahdestaan kotona. Alaluokilla koulu loppui aikaisin.
Kaapo oli Iiroa kaksi ja puoli vuotta vanhempi.
Kaapo oli kiinnostunut joukkueurheilulajeista, Iiro Tähtien sota -muoviukkeleista.
Kaapon puoli huoneesta oli siisti, Iiron huoleton.
Kaapo ei tuntunut pelkäävän mitään, Iiro pelkäsi pimeää ja haikaloja.
”Päätin, että joskus vielä näyttäisin Kaapolle. Olisin rohkea ja minua ihailtaisiin.”
Joskus Iiro pelkäsi myös veljeään.
”Kaapon mielestä kaikki, mitä tein, oli väärin. Hän keskittyi huonoihin puoliini, haukkui ja piikitteli. Minusta ei ollut mihinkään”, Iiro, 50, sanoo.
”Päätin, että joskus vielä näyttäisin Kaapolle. Olisin rohkea ja minua ihailtaisiin. En eläisi tavallista elämää.”
Mustarastaan liverrys
Tavallista elämää Iiro ei elänyt. Kolmekymppisenä hän lopetti base-hypyt. Ne olivat alkaneet tuntua liian vaarallisilta. Iiron jalka oli melkein jouduttu amputoimaan, kun hän oli törmännyt kallionkielekkeeseen Arizonan autiomaassa.
Lapsuuden jälkeen hän ja Kaapo olivat tavanneet vain harvoin.
”Kun näimme, pystyimme olemaan samassa huoneessa ehkä puoli päivää. Sitten joku Kaapon huomautus tuntui arvostelulta. Se laukaisi tunteita, joita en pystynyt hallitsemaan”, Iiro sanoo.
Helmikuussa 2009 Kaapon maksasta löytyi suuria kasvaimia. Syöpä oli ehtinyt levitä, eikä siitä voinut parantua.
Kaapo oli 36-vuotias, opiskellut itselleen kaksi korkeakoulututkintoa, asunut monessa maassa ja luonut uran liikealalla.
Syöpädiagnoosin jälkeen oli heti selvää, että Kaapo ei eläisi kauan. Kivuttomina kausina hän halusi nähdä maailmaa, ja nyt hän halusi mukaansa nimenomaan Iiron.
”Meidän ei tarvinnut puhua rakkaudesta eikä vanhoista kaunoista. Riitti, että olimme yhdessä kuoleman edessä.”
Iiro ja Kaapo tekivät yhdessä autoreissun Italiassa, Etelä-Ranskassa ja Yhdysvalloissa. He näkivät punapuumetsiä, jättiläishylkeitä, aaltoja, moottoriteitä ja museoita.
”Viimeisen vuoden aikana meistä tuli toisillemme ne veljet, joita emme koskaan aikaisemmin olleet”, Iiro sanoo.
Maaliskuussa 2010 Kaapo meni saattohoitoon Terhokotiin. Hän tahtoi kuitenkin viimeisiksi päiviksi lapsuudenkotiinsa. Iiro piti häntä kädestä kiinni.
”Meidän ei tarvinnut puhua rakkaudesta eikä vanhoista kaunoista. Riitti, että olimme yhdessä kuoleman edessä. Se yhdisti meidät”, Iiro sanoo.
Kaapo kuoli 37-vuotiaana toukokuussa 2010. Seuraavana aamuna naapurit ihmettelivät, miten kovasti mustarastas omenapuussa olikaan yöllä livertänyt.
Miksi oma äiti ja vaimo ovat rohkeimmat ihmiset, jotka Iiro Seppänen tuntee? Mitä Iiro pelkäsi salaa niinä vuosina, kun yritti elää erityisen rohkeasti? Mitkä terapeutin sanat myöhemmin herättivät hänet? Mikä Iiroa ennen ärsytti, ja mitä hän nyt ihailee isässään, itsenäisyyspäivänä menehtyneessä Esko Seppäsessä? Koko henkilöjutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 3/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
