Toimittaja Jenny Lehtinen laihdutti 25 vuotta, kunnes päätti lopettaa. Nyt hän opettelee hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sisäistä jumalatarta hän ei aio sisältään etsiä.

”Me elämme läskikammoisessa yhteiskunnassa, jossa laihtumista pidetään aina jättipeukun paikkana”, toimittaja Jenny Lehtinen, 39, sanoo.

25 vuotta Jenny yritti laihduttaa. Kun hän oli pieni, lähipiirissä oli normaalia huomauttaa lihomisesta. Aina ei edes tarvittu sanoja. Jo pelkästä arvostelevasta katseesta Jenny ymmärsi olevansa vääränlainen. Pyöreän lapsen terveydestä oltiin jatkuvasti huolissaan, ja se kerrottiin tälle.

Se on hävytöntä, Jenni sanoo nyt aikuisena.

”Terveyttä voi tutkia muutenkin kuin ulkoisilla mittareilla. Etenkin jos kyseessä on lapsi, ylipainon sijasta on ensin seurattava, miten lapsi syö ja liikkuu.”

Maaliskuussa vuonna 2016 Jenny aloitti elämänmuutosprojektin ja perusti tueksi Facebookiin Jenny ja läskimyytinmurtajat -ryhmän.

"Koskahan tämä laihduttaminen loppuu?" 70-vuotias rouva kysyi Jennyltä.

Ryhmässä Jenny on kohdannut monta muutakin ihmistä, jotka ovat laihduttaneet vuosikymmeniä. 70-vuotias rouva kirjoitti viestissään, että hänen kelpaamistaan oli koko elämän ajan mitattu sillä, oliko hän lihonut tai laihtunut. Koskahan tämä loppuu, rouva kysyi.

Jenny on päättänyt lopettaa. Nykyisin hän suhtautuu itseensä neutraalisti ja varovaisen hyväksyvästi. Se riittää.

”Kehopositiivisuudesta siirrytään usein I love me -meininkiin, jonka nimissä pitäisi olla hyvä juuri sellaisena kuin on ja rakastaa itseään. Mutta jos on vaikka 40 vuotta vihannut itseään ja kehoaan, on mahdollista, että ei heti kykene rakastamaan itseään. Siksi en toivo, että kehopositiivisuus tarkoittaa sitä, että jokaisen tulisi rakastaa itseään syvästi.”

"Minulla on sisälläni pieni kiukkuinen akka."

”Suoraan sanottuna vähän vihaan sisäinen jumalatar -pälätystä. Jos jollain on sisällään jumalatar, saa toki olla, mutta minulla on sisälläni pieni kiukkuinen akka. Riittää, että tulen sen kanssa toimeen suurimman osan ajasta.”

Lue lisää Jenny Lehtisestä Kodin Kuvalehdestä 4/18, joka ilmestyy 15.2.

Tilaajille
Vuosi sitten Inari Fernandez pysytteli kokeeksi pois somesta viikon ja totesi voivansa paljon paremmin. "Kun olen somessa, en kuule enkä näe mitään muuta", Inari tunnustaa. Kuvassa myös Lucia, Ronja ja Esteban Fernandez.
Vuosi sitten Inari Fernandez pysytteli kokeeksi pois somesta viikon ja totesi voivansa paljon paremmin. "Kun olen somessa, en kuule enkä näe mitään muuta", Inari tunnustaa. Kuvassa myös Lucia, Ronja ja Esteban Fernandez.

Kaikki eivät halua olla saatavilla koko ajan ja joka paikassa. Inari Fernandez alkoi rajoittaa somen käyttöään, kun huomasi olevansa koukussa.

”Äiti, pliis, voitko laittaa sen puhelimen pois?”

Noihin sanoihin minä vuosi sitten havahduin.

Olin istunut sohvalla ties kuinka kauan ja selannut kännykkää. En nähnyt enkä kuullut mitään. Yhtäkkiä tyttäristäni vanhempi, silloin 6-vuotias Ronja, seisoi edessäni ja...

Call-to-action avainsana
tilaa

Hannalla ei ole enää paljon aikaa jäljellä. Ystävät päättivät hankkia hänelle luonnonsuojelualueen, pienen palasen ikimetsää. ”Luonnon kiertokulun miettiminen auttaa minua hyväksymään lähestyvän kuoleman edes vähän paremmin”, kahden pienen pojan äiti sanoo.

17.11.2014 piti olla tavallinen maanantai. Hanna Pahlsten vei neljävuotiaan poikansa päiväkotiin, palasi kotiin ja nukahti sohvalle. Puoliso oli töissä, tiskikone pitäisi kohta tyhjentää.

Viime aikoina Hannaa oli väsyttänyt paljon. Se johtuu raskaudesta, kaikki sanoivat. Koko perhe odotti pikkusisarusta, raskausviikkoja oli jo 16. Hanna oli 28-vuotias.

Sitten neuvolasta soitettiin. Verikokeiden mukaan leukosyytit olivat koholla, lisätutkimuksiin pitäisi lähteä saman tien.

Illalla Hanna sai diagnoosin: akuutti myelooinen leukemia, selviytymisprosentti 35–40.

Vaikeinta on ajatella lapsia

Syöpähoidot aloitettiin seuraavana päivänä. Ne eivät tehonneet, vaikka välillä näyttikin paremmalta.

Kun vauva sai toisen hampaansa, Hanna lähti kuukaudeksi sairaalaan.

Huhtikuussa syntyi terve poika. Hän näytti suloiselta, päässä oli vaalea nukkatukka. Myöhemmin hän oppi kierimään ja maistelemaan perunaa.

Vaikeinta oli olla lapsista erossa. Kun vauva sai toisen hampaansa, Hanna lähti kuukaudeksi sairaalaan luuydinsiirtoon.

Siirto ei parantanut Hannaa.

Nämä kaikki asiat Hannasta tuntuu helpoimmalta kertoa mahdollisimman vähäeleisesti. Kuin hetken kuvittelisi kaiken tapahtuneen jollekin muulle.

Lääkäri sanoi: siirrytään saattohoitoon

Siirrytään saattohoitoon, lopetetaan muu hoito. Se oli lääkärin sanojen sisältö juuri ennen joulua 2017, vaikka lauseita olikin enemmän.

”Jotenkin osasin aavistaa, että tilanne saattaa olla edessä, mutta silti se oli järkyttävä shokki”, Hanna sanoo.

”Mieleen jäi se, että lääkärit kertoivat laittaneensa papereihin merkinnän elvytyskiellosta, jos sydämeni pysähtyisi. He eivät osanneet sanoa tulevaisuudesta mitään. Tilanne oli kuulemma paha ja pitäisi mennä vain päivä kerrallaan.”

Sitten asia piti ilmoittaa läheisille. Vaikeinta oli sanoa lapsille, että äiti kuolee.

Tällaisia ystäviä ei ole kaikilla

Monia itketti. Myös Susannaa, Sannaa, Heidiä, Enniä ja Suvia. He ovat Hannan parhaita ystäviä. Osa kuuden naisen ystäväporukasta tapasi jo esikoulussa, osa heppatalleilla ala-asteaikana, joku tuli mukaan hiukan myöhemmin.

Joka pikkujoulu on pukeuduttu eri teeman mukaan, joskus pin up -tytöiksi, joskus Disney-hahmoiksi.

Yhdessä on kasvettu aikuisiksi, valmistuttu ammatteihin, tultu äidiksi, riidelty, sovittu, muutettu eri puolille Suomea ja hitsauduttu yhteen.

Joka pikkujoulu on pukeuduttu eri teeman mukaan, joskus pin up -tytöiksi, joskus vampyyreiksi ja joskus Disney-hahmoiksi.

”Olemme toistemme omat ihmiset. On ihana tunne, kun toiset tuntevat sinut ja taustasi niin hyvin ja silti hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet”, Hanna sanoo.

Sellaisia ihmisiä ei ole läheskään kaikilla.

Hanna sanoi: kiitos

Ystävien ajatus erityisestä syntymäpäivälahjasta Hannalle syntyi tammikuussa, päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä.

”Vähän aikaisemmin emme tienneet, ehtisikö Hanna täyttää 32 vuotta. Kun syntymäpäivä lähestyi ja uskalsimme ajatella sitä, halusimme muistaa häntä jotenkin. Tiesimme, että tavaraa Hanna ei tarvitse eikä halua”, Sanna Lipponen muistelee.

Osaisimmeko perustaa Hannan muistoksi luonnonsuojelualueen? Päätimme yrittää.

Luonto on aina ollut Hannalle tärkeä, joku ystävistä sanoi. Voisimmeko lahjoittaa yhdessä pienen summan metsien suojeluun?

”Ja sitten homma lähti niin sanotusti lapasesta. Aloimme haaveilla Hannan nimeä kantavasta luonnonsuojelualueesta. Pohdimme hetken, voisiko se olla mitenkään mahdollista. Osaisimmeko me?  Päätimme yrittää, jos se vain sopisi Hannalle.”

Hannalle ajatus esitettiin syntymäpäivänä. Kaikki kuusi ystävää, Hannan veli, äiti puolisoineen, oma mies ja molemmat pojat istuivat kahvipöydässä Hannan äidin kotona. Äiti oli leiponut valkosuklaavadelmajuustokakun ja suklaajuustokakun. 

Hanna sanoi: kiitos.

Ystävät perustivat Hannan muistometsä -keräyksen, jonka kautta lahjoitetuilla rahoilla Luonnonperintösäätiö hankkii pienen metsäalueen uudeksi suojelukohteeksi.

”Vaikka kyseessä on muistometsä, tämä on meidän yhteinen hankkeemme: teemme tätä yhdessä Hannan kanssa ja hänen ehdoillaan.”

Hanna toivoo, että hänen jälkeensä jäävässä metsässä lapset kuulevat lintujen laulun.
Hanna toivoo, että hänen jälkeensä jäävässä metsässä lapset kuulevat lintujen laulun.

Onnea on saada peitellä lapset nukkumaan

Näinä päivinä Hanna ajattelee usein metsää. Jälkeeni jää vanha ja monimuotoinen ikimetsä, jossa on toivottavasti laajaa lajistoa, hän kuvittelee. 

”Siellä on kaunista ja tuuli suhisee puissa. Kuvittelen metsän yhteyteen myös vettä, esimerkiksi pienen puron solinaa.”

Lapsena Hanna rymysi lähimetsissä, sairauden aikana hän on hakenut sieltä rauhaa ja voimaa. Metsä pysyy, puut kasvavat ja lohduttavat.

Kaikki näyttää erilaiselta kuin ennen. Jokainen arkinen hetki ja asia on ainutlaatuinen.

”Metsä auttaa hahmottamaan lähestyvää kuolemaa luonnon kiertokulun kautta. Samalla poikani ja muut läheiset saavat paikan, jossa kulkea ja muistella minua.”

”He voivat tuntea minut tuulena kasvoillaan, nähdä naavana puiden oksilla ja kuulla lintujen lauluna.”

Kaikki näyttää erilaiselta kuin ennen.

Jokainen arkinen hetki ja asia on ainutlaatuinen. Äidin leipomat sämpylät ja se, että voi syödä. Ystävä, jonka kanssa voi nauraa vitseille, joita kukaan muu ei ymmärrä.  Lapset, jotka saa peitellä illalla nukkumaan.

Hannan muistometsän Facebook-sivut löytyvät täältä ja verkkosivut täältä