"Haluaisin olemisellani ja tekemisilläni auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisuutta paremmin ja näyttää sen rikkautena", Reetta sanoo.
"Haluaisin olemisellani ja tekemisilläni auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisuutta paremmin ja näyttää sen rikkautena", Reetta sanoo.

Lapsena ja nuorena olisi tuntunut helpommalta jäädä kotiin kuin astua kiusaajien eteen. En suostunut piiloutumaan, Reetta Uusikulku sanoo nyt. ”Kaikesta selviää – sisulla ja sydämellä.”

”Koulussa sain kuulla olevani spitaalinen, biologian tunnilla hiuksiini heitettiin naavaa. Kanssani ei haluttu olla, saati jutella, koska se olisi merkinnyt putoamista alempaan kastiin.

Ala-asteella olin välitunnilla pääasiassa yksin. Yläasteella minulla oli kolme ystävää, mutta hekään eivät voineet olla aina turvanani.

Pahimpia olivat tiistait, sillä silloin ystäväni olivat eri koulurakennuksessa ja seuranani olivat vain kiusaajat. Uskomatonta, että muistan edelleen päivän olleen juuri tiistai.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kiusaaminen kesti lähes koko peruskoulun ajan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen kuvannut elämääni sanomalla, että synnyin epäonnisten tähtien alla. Epäonni jatkui, vaikka kiusaaminen loppuikin. Olen selvinnyt monenlaisten myllyjen läpi.

Koen silti, että olen saanut elämältä paljon, ja myös saavuttanut paljon. Kaikesta huolimatta tavoittelen elämäni tarinalle onnellista loppua.

Illalla itkin: en halua mennä kouluun

Minulla on spastinen hemiplegia, eli synnytyksen aikana olleen happivajeen takia saatu toispuolinen fyysinen vamma.

Kävelin vasemmalla jalalla kuin balettitanssija, kunnes ala-asteella tehty jalkaoperaatio korjasi asian.

Epilepsia tuli elämääni, kun olin kolme. Lääkityksen sivuoireena hiukseni olivat hapsuiset ja äärimmäisen kuivat.

Murrosiässä itkin usein iltaisin, etten halua mennä kouluun. Siellä oli niin hirveää: olin haukuttu ja hyljeksitty. Kouluaika kiusaamisineen tuntui kestävän ikuisuuden.

Liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä joukkueisiin.

Epilepsiakohtaukset vaurioittivat hermosolujani ja katkaisivat aivojen tietoyhdistelmiä. Reaaliaineet pystyin painamaan muistiin, kun luin yhä uudestaan ja uudestaan, mutta matematiikka ja kielet tuottivat tuskaa.

Liikunta oli luonnollisesti vaikeaa. Minut valittiin viimeisenä joukkueisiin. Kun en onnistunut hyppäämään telineeltä patjalle, opettaja käski minut telineen taakse vatsalleni. Muiden piti hypätä ylitseni. Se oli nöyryyttävää.

Eläimet eivät kiusanneet, ne luottivat minuun

Oli kaksi paikkaa, joista sain voimaa kiusaamisen kestämiseen: navetta ja jäähalli.

Maatilallisten tyttärenä osallistuin niin aamunavettaan kuin iltalypsylle. Eläimet eivät kiusanneet. Ne luottivat minuun ja ymmärsivät minua.

Lätkäfanipiireissä olin yksi faneista, en vammainen Reetta. Kirjoitin pahasta olostani kirjeet muun muassa Saku Koivulle ja Selänteen Teemulle ja tsemppasin heitä samalla.

Sain takaisin postia: kirjeen, kuvia ja nimmarilla varustettuja kortteja. Ne merkitsivät silloin paljon, ja merkitsevät oikeastaan vieläkin.

Oli joku perheen ulkopuolinen, joka välitti. Näistäkin harrastuksista minua kiusattiin.

"Olen kuvassa luultavasti nelivuotias ja muistan tilanteen hyvin. Kuva päätyi suurennoksena valokuvaamon ikkunaan ja kun kuvaamo joutui konkurssiin ollessani teini, äitini osti kuvan minulle joululahjaksi. Kuva on ollut siitä lähtien huoneeni seinällä."
"Olen kuvassa luultavasti nelivuotias ja muistan tilanteen hyvin. Kuva päätyi suurennoksena valokuvaamon ikkunaan ja kun kuvaamo joutui konkurssiin ollessani teini, äitini osti kuvan minulle joululahjaksi. Kuva on ollut siitä lähtien huoneeni seinällä."

Pienet sanat merkitsevät paljon, pahassa ja hyvässä

Koulukiusaaminen muutti minut ujoksi ja hiljaiseksi. En oikein tiennyt tuolloin, kuinka monen vuoden kiusaamisesta olisi voinut selvitä niin, etten olisi muuttunut ihmisenä.

Onneksi – ja suureksi arvostuksekseni – minulla on ollut viisaat vanhemmat. He ovat aina jaksaneet kannustaa.

Vanhempani ovat osoittaneet minulle, että selviän kyllä.

Meitä sisaruksia on kohdeltu tasa-arvoisesti, vaikka erityisesti lapsuudessa minun vammani ja epilepsiani piti tietysti huomioida. Vanhempani ovat osoittaneet minulle, että selviän kyllä.

Lukioaikainen luokanvalvojani tuki minua. Hän kirjoitti minulle elämänohjeeksi pinkille post it -lapulle: ”Kotkat liitävät yksin, naakat laumoissa”.

Myös yläasteen ja lukion äidinkielen opettajat jaksoivat kannustaa. Heidän avullaan löysin kirjoittamisen voiman.

Joskus pienet sanat voivat merkitä paljon. Pahassa, mutta myös hyvässä.

Vähitellen muutuin elämäniloiseksi Reetaksi

Kiusaaminen ei kuitenkaan lannistanut. Minulla on aina ollut kova tarve päästä eteenpäin. Olen kunnianhimoinen ja pyrin tärkeiksi kokemiani päämääriä kohti.

Kun löysin sisältäni kirjoittamisen palon, halusin media-alalle. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin kuudentena hakuvuonna opiskelemaan mediatuotantoa ammattikorkeakouluun. Valmistuin lama-aikaan, joten lähdin yliopistoon opiskelemaan viestintää.

Olin vielä opintojen alkuaikana arka kohtaamaan uusia ihmisiä. Sitä kesti vuosia.

Pystyin antamaan jääkiekolle takaisin sen, mitä siltä aikoinaan sain.

Vähitellen aloin kuitenkin muuttua siksi sosiaaliseksi ja elämäniloiseksi Reetaksi, jollaisena minut nykyään tunnetaan, ja jollainen olin ollut ennen kouluaikaa.

Opintojen jälkeen olen työskennellyt kulttuurin ja viestinnän tehtävissä. Ne ovat minun saavutuksiani.

Esimerkiksi jääkiekon MM-kisojen vapaaehtoisena työntekijänä vuosina 2003 ja 2012 pystyin antamaan jääkiekolle takaisin sen, mitä siltä aikoinaan sain. Myös festivaaliorganisaation päätiedottajuus on minulle iso asia.

Olen oppinut, että elämä kantaa

Olen huomannut elämäni eri käänteissä, että elämä kantaa. Ehkä en olisi yhtä vahva, jos kouluaikani olisi ollut helpompi.

Kun on kokenut paljon vastoinkäymisiä, iloitsee pienemmistäkin onnistumisista: uudesta ihmisestä elämässä, positiivisesta palautteesta työssä, hyvästä arvosanasta opinnoissa.

Kun epäonni pääsee vaikuttamaan monella osa-alueella ja elämässä on jo muutenkin vaativia elementtejä, pieninkin asia voi katkaista kamelin selän.

Olen itkenyt potkuraivoamiseen ja lamautumiseen asti lattialla ja manannut, etten jaksa nousta.

Näin kävi esimerkiksi, kun hoidin festivaaliorganisaatiossa 15 tapahtuman markkinointia ja viestintää ja minulle rakas ihminen oli samaan aikaan sairaalassa kriittisessä tilassa.

Silloin koin ylivoimaisena vaikkapa täyden lasin kaatumisen maahan tai kolarin jälkeen lisäselvityksen tekemisen byrokratian. Tuli huudettua yksin, etten jaksa tätä elämää.

Olen monta kertaa itkenyt potkuraivoamiseen ja lamautumiseen asti lattialla ja manannut, etten jaksa nousta. Jossain vaiheessa olen kuitenkin noussut ja jatkanut eteenpäin.

Olen kaikesta huolimatta puskenut läpi opintojen, haastavien työpaikkojen, vaikeiden asumisratkaisujen ja autokolarin seurausten.

Jokainen ihminen tuntee ja ajattelee

Ajattelen, että kiusaamisen alku ei ole lapsissa vaan aikuisten asenteissa.

Mielestäni yksi syy kiusaamiseeni oli se, miten opettajat ja muiden lasten vanhemmat puhuivat minusta ja kuinka he näyttivät oman suhtautumisensa. Lapset ovat vain katsoneet mallia.

Joidenkin mielestä minun pitäisi olla vähintään 170-senttinen ja pukeutua jakkupukuun.

Olen huomannut, että ulkonäkö määrittelee ihmisen tapaa uskoa toisen ammatillisuuteen.

Joidenkin mielestä minun pitäisi olla vähintään 170-senttinen, pukeutua jakkupukuun ja omistaa suorat puolipitkät hiukset. Minulla on luonnonkiharat hiukset, kävelen onnahdellen ja toinen käteni on toisinaan nyrkissä.

Nämä asiat eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että minulla on omalle alalleni vaadittava osaaminen ja ymmärrys. Senkin olen huomannut, että joidenkin käsityksen mukaan vammaiset eivät kykene ajattelemaan, ymmärtämään ja tuntemaan. 

Sillä tavalla luulevat ovat väärässä.

"Olen löytänyt asiat, joista saan voimaa ja rauhaa: kirjoittamisen, musiikin, keikat, luonnon ja veden."
"Olen löytänyt asiat, joista saan voimaa ja rauhaa: kirjoittamisen, musiikin, keikat, luonnon ja veden."

En vaihtaisi elämääni toiseen

Haluaisin olemisellani ja tekemisilläni auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisuutta paremmin ja näyttää sen rikkautena.

Jokainen on ainutlaatuinen. Itse en arjessa edes ajattele olevani vammainen. Ensimmäisenä koen itseni naiseksi, vammaisuus tulee vasta paljon sen jälkeen.

Tiedän, että kaikki lopulta järjestyy.

En vaihtaisi elämääni toiseen. Olen saanut kokea erilaisia asioita ja tutustua monenlaisiin persoonallisuuksiin.

Kun ajan autollani yksin pitkiä matkoja seuraavaan työtapaamiseen, keikalle tai ystävän luokse, voin kuunnella mielimusiikkiani mielin määrin ja käydä läpi itsekseni elämäni tapahtumia. Jotkut ovatkin sanoneet, että minulla on artistin sielu.

Tiedän, että kaikki lopulta järjestyy. Mottonani onkin: Kaikesta selviää – sisulla ja sydämellä.

Minulle ei ole luovuttamisen vaihtoehtoa

Lapsena kävin läpi vaativat ja pelottavat jalka- ja käsileikkaukset. Matkustaessani sairaalaan itkin, miksei käsi voi pysyä sellaisena kuin se silloin oli. Minun piti olla pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti kävi joka päivä katsomassa minua ja osti jäätelöannoksen sairaalan kahvilasta. Annoksessa oli tikussa eläinhahmo. Ne säästettiin muistona.

Minulle ei ole olemassa luovuttamisen vaihtoehtoa, kun mietin sitä pientä vauvaa, joka selvisi napanuora kaulan ympärillä tähän maailmaan.

Tämän elämänkohdan tunnuskappaleenani on rap-artisti Brädin biisi Joku päivä:

Usko parempaan ja kunnon frendit piti kasas pojan. Vaikeet ajat tekee vahvoja miehiä. Suunta eteenpäin, tääl ei vanhoja mietitä.

Nää pitkät tiet on meidän tarpomia. Oikealla syvä oja, vasemmalla katkoviiva. Keinot löytyy kyllä kun on oikeenlainen tahtotila.”

Reetan blogi löytyy täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla