Vaikeasti vammaisen lapsen äiti Unna Lehtipuu:
Unna Lehtipuu, 47, on World Visionin viestintäjohtaja, yrittäjä ja bloggari. Hän asuu Espoossa puolisonsa sekä 6-, 8-, 13- ja 16-vuotiaiden lastensa kanssa. "En tunne tarvetta miettiä tulevaisuutta. Ajattelen, että luetaan ensin tämä kappale loppuun. Olisi sääli harppoa kiireellä seuraavaan."
Unna Lehtipuu, 47, on World Visionin viestintäjohtaja, yrittäjä ja bloggari. Hän asuu Espoossa puolisonsa sekä 6-, 8-, 13- ja 16-vuotiaiden lastensa kanssa. "En tunne tarvetta miettiä tulevaisuutta. Ajattelen, että luetaan ensin tämä kappale loppuun. Olisi sääli harppoa kiireellä seuraavaan."

Kun Unna Lehtipuun kolmas lapsi todettiin vaikeasti kehitysvammaiseksi, hän joutui hidastamaan tahtia. Vuosien mittaan Unna on oivaltanut, ettei ihmistä määritä se, mitä tapahtuu, vaan se, miten hän tapahtuneeseen suhtautuu.

Äidin kädet näyttävät haurailta. Unna Lehtipuu katsoo käsiä ja muistaa, miten ne leipoivat.

Teho-osaston pöydällä on äidin koruja ja mehulla täytetty nokkamuki. On hyvästelyjen hetki.

Äiti on kuusikymppinen ja kuolee liian aikaisin.

Lapsi kääntää Unnan kohdussa kylkeä. Hän syntyy kahden viikon kuluttua, juuri oikeaan aikaan.

Unna painaa toisen kämmenensä varovasti äidin sydämelle, toisen vasten omaa pinkeää vatsaansa. Hän haluaa tuntea yhtä aikaa kahden sydämen sykkeen: lähdössä olevan äitinsä ja tulossa olevan lapsensa.

Merkityksellistä elämää on uskallettava etsiä ajoissa.

Hiljaisessa huoneessa Unna ymmärtää: isoäiti ja lapsi eivät ehdi nähdä toisiaan, mutta minä olen lenkki heidän välissään. Tämän konkreettisemmin en voisi olla paikallani sukupolvien ketjussa.

Äiti opetti aina:

Harmin ja huolenkin keskellä käännä katse siihen hyvään, mitä sinulla on. Näe pienet onnelliset asiat, huomaa vaikka puolukkapiirakkapala lautasella.

Aika on pääomista arvokkain. Pankkitilin saldon voi aina tarkistaa, mutta et voi tietää, kuinka paljon aikaa sinulla on jäljellä. Merkityksellistä elämää on uskallettava etsiä ajoissa.

Unna on yrittänyt noudattaa äidin ohjetta. Se ei aina ole ollut helppoa.

Oliko kaikki tässä?

Tätä tarinaa en olisi valinnut. Se ei mahdu elämääni. Niin Unna ajatteli, kun perheen kolmas lapsi, ensimmäinen tytär, todettiin yksivuotiaana vaikeasti kehitysvammaiseksi.

Unna oli nelikymppinen, tottunut liikkumaan ja menestynyt työelämässä. Hän oli ehtinyt opiskella valtio- ja kauppatieteitä, tutkia vaikuttamista eurooppalaisessa politiikassa, perustaa oman yrityksen, tehdä talousuutisia it-kuplasta ja slummien hämäriltä kujilta, hoitaa luottamustehtäviä kansainvälisissä järjestöissä, remontoida koteja, reissata reppu selässä, haastatella lapsiorjia Togossa ja kohdata oppikirjoista tuttuja suurmiehiä.

Myös kotipäivät lasten kanssa olivat olleet ihania. Ulkona ehti pysähtyä katsomaan peuran jätöksiä ja lätäköitä.  Unna nautti joka hetkestä. Kunhan vain sai välillä käydä vähän töissä.

Tämä lintunen, tytär, ei lentäisi koskaan pesästä.

Tytär toi elämään uuden tittelin: lapsen omaishoitaja.

Odotettu vauva-arki täyttyi lääkäri- ja terapiakäynneistä ja loputtomista lääkekokeiluista. Lastenlinnan käytävien maalaukset ja nurkkien lohkeamat tulivat tutuiksi.

Unna mietti: Tämä lintunen, tytär, ei lentäisi koskaan pesästä, vaan tarvitsisi hoitajan yötä päivää, koko elämänsä. Pitääkö minun nyt luopua unelmistani? Loppuuko liike? Oliko kaikki tässä?

Omaishoitajan napanuora lapseen ei katkea koskaan.

Monet tyttären vauvakirjan sivuista jäivät tyhjiksi. Niille ei merkitty ensimmäistä opittua sanaa.

Naapurin rouvien viisaus

Tyttären syntymää seuraavina vuosina tarvittiin mummon viisautta.

Mummon kahvipöydässä, lapsuuden kotipihan toisella puolella, istui 1970-luvulla usein naapurin rouvia, joiden rupattelu täytti huoneen. Suulaat, iloiset rouvat opettivat tämän: Kiireettömässä hetkessä voi tapahtua jotain merkittävää, vaikka ulkopuolisesta saattaa näyttää, että tässä sitä vain juoruillaan ja lusikkaa kupin reunaan kilistellään.

Silloin kohtaa toisen ihmisen. Aina ei tarvitse suorittaa ja saavuttaa.

Lapsena Pihtiputaalla jokainen päivä oli pitkä.

Pieni Unna kuunteli rouvien puhetta.

Onpa mielenkiintoisia tarinoita, hän ajatteli. Jokaisella omansa. Millainen minun elämäntarinani tulee olemaan?

Sitä ehti miettiä, sillä lapsena Pihtiputaalla jokainen päivä oli pitkä.

Ehti perustaa yhdistyksiä ja seikkailukerhoja. Ehti juosta kumisaappaat paljaissa jaloissa vaihtamaan pahnat omille suomenhevosille Velulle ja Sirpolle.

Ehti harjoitella pianoläksyt, papan sisar naapurissa kyllä kuunteli. Ehti lukea Neiti Etsivän päivässä ja kirjoittaa kirjeitä kymmenelle kirjekaverille Salomon-saarille asti, maailman ääriin.

Bussi meni, ei haittaa

Tytär on sylissä lämmin ja painava, kun Unna odottaa hänen kanssaan aamulla koulukyytiä. Eteinen on hämärä, tytär on nyt kahdeksanvuotias.

Lapsen tukka on letillä. Mitään ei puutu. Kaikki on yhdessä hetkessä, yhdessä eteisessä.

Kehitysvammainen tytär on ollut yksi Unnan elämän tärkeimmistä opettajista.

"Hän on saanut luopumaan ajatuksesta, että elämällä olisi kliimaksi, johon pitäisi tähdätä. Se, mitä meille tapahtuu, ei määritä meitä yhtä paljon kuin se, minkä tulkinnan me tapahtumille annamme", Unna sanoo.

"Emme elä vain jotain erityistä tehtävää vaan jokaista päivää varten."

"Ihminen jaksaa yllättävän paljon, kun vaihtoehtoja ei ole."

Oma tarina voi olla uhrin tai selviytyjän.

"Elämässä ei ole takuita eikä se ole pakettimatka. Ei voi sanoa, että minulle kuuluu tämä ja tämä, tätä tarinaa taas en halua", Unna sanoo.

Jos myöhästyy bussista, voi kiroilla kymmenen minuuttia ennen seuraavan tuloa. Voi myös hengittää syvään ja kääntää katseen tuuleen tai aurinkoon.

Sopeutuminen ja oppiminen on  vienyt Unnalta vuosia.

"Minulle on joskus sanottu, että voi voi, minä en kyllä jaksaisi sinun elämääsi. Arkea lapsen kanssa, jonka piti olla terve, mutta joka ei koskaan tule itsenäistymään. Ihminen kuitenkin jaksaa yllättävän paljon, kun vaihtoehtoja ei ole."

Jaksamisen keskellä ilot ovat suuria. Unnan tytär otti ensimmäisen askeleensa seitsenvuotiaana. Se oli juhlahetki.

Au pairien ansiosta Unna pääsi töihin.

Kokemukset kulutetaan yhdessä toisten kanssa

Kun keittiön pöydän ympärillä on seitsemän tuolia ja liedellä tuoksuu thaikeitto, Unna on onnellinen. Puoliso ja neljä lasta ovat kotona. Monien lusikoiden kilahdukset muistuttavat lapsuudesta.

Seitsemäs tuoli on amerikkalaisen au pairin. Hän hakee perheen pienimmän tarhasta ja on vastassa iltapäivällä, kun koulukyyti jättää vanhemman tyttären kotipihaan.

Au pairin ansiosta Unna on päässyt töihin, mutta rakkaiksi tulleiden au pairien myötä perhe on myös kasvanut kodin seinien ulkopuolelle.

Viime kesänä Unna, puoliso ja lapset kävivät Yhdysvalloissa tapaamassa entisen au pairin perhettä, uusia sukulaisia. Talvisin perhe säästää matkarahaa, kesällä pakkaa laukut ja lähtee taas uuteen maahan.

"Haluan käyttää rahani turhien tavaroiden sijaan siihen, että annan lapsilleni uusia taitoja, elämyksiä ja kokemuksia. He näkevät olevansa osa jotain isompaa."

Kokemuksia voi kuluttaa yhdessä toisten kanssa. Tavarat eivät yhdistä.

Hökkelikylässä tyttö ompelee kangaspaloista itselleen esiintymisvaatteita.

Jotkut matkoilla kohdatut ihmiset eivät unohdu. He opettavat arvostamaan omaa arkea, joka epätäydellisyydessäänkin on oikeastaan aika täydellinen.

Perussa kymmenvuotias tyttö haaveili tulevansa laulajaksi. Alkoholistiäidin tyttären sisältä kumpusi upea, vahva, aikuisen naisen lauluääni.

Tyttö ompeli hiekkakuoppaan rakennetun hökkelikylän loukossa kangaspaloista itselleen esiintymisvaatteita.

Ehkä hän ompelee niitä vieläkin, ehkä päätyi lapsivaimoksi.

Unna ei tiedä tytön tarinan loppua. Se mietityttää häntä toisinaan.

"Jokainen voi auttaa, kun aloittaa yhdestä autettavasta."

Onneksi on myös Rosemary, joka asuu nairobilaisessa slummissa. Kahden neliökilometrin alueelle on sullottu 80 000 ihmistä. Kulkukoirat juoksevat, kujilla virtaavat jäte, uloste ja roskat.

Nyt Rosemary tekee kierrätyspaperista koruja, elättää perheensä ja auttaa muita naisia. Unna ystävineen sai olla mukana auttamassa Rosemarya alkuun.

Rosemaryn tarinalla saattaa olla onnellinen loppu.

"Jokainen voi auttaa jotenkin, kun aloittaa yhdestä autettavasta. Antaa aikaa, rahaa, kykyjään."

Erityislapsi ansaitsee paikan eturivissä

Työmatkoillaan Unna, World Visionin viestintäjohtaja, miettii usein lapsiaan.

"Ihmisten tarinat ovat häkellyttävän samanlaisia, vaikka ulkoinen ympäristö olisi erilainen."

Erityislasten äidit jakavat samat murheet: Kuka pitää lapsestani huolta, kun minua ei enää ole? Miten lapsi saisi käyttöönsä kaiken sen hyvän, joka hänen sisällään on?

Lapsella on oikeus olla muiden mukana arjen keskipisteessä.

"Monessa kulttuurissa vammainen lapsi on piilossa monen säpin takana. Hän ajatellaan olevan rangaistus vanhempien vääristä teoista."

Unna haluaisi tuoda erityislapset eturiviin, kuten kaikki muutkin lapset. Niin, että jokainen saisi yhteisössään äänen ja täyden ihmisarvon.

Unna ajattelee, ettei vammaisen lapsen tarvitse olla keskipiste, mutta lapsella on oikeus olla muiden mukana arjen keskipisteessä.

"Toisaalta minunkin on aika mahdotonta työntää pyörätuolia kauppakeskuksessa, jos kannettavana on samaan aikaan neljä kauppakassia ja käsipuolessa pikkusisarus."

Olen treenannut rohkeuden lihasta lapsesta asti.

Rohkeus pitää oppia itse

Rohkeuden Unna opetteli itse. Se alkoi valkoisista sukkahousuista, ensimmäisen luokan joulujuhlasta. Sukkahousujalat vapisivat kovasti, kun piti lukea jouluevankeliumi koko koulun edessä.

Yleisöllä ei ollut kasvoja, se kahisi, pelotti.

Esiintyminen oli voitto, vapinasta huolimatta.

"Siitä lähtien olen treenannut rohkeuden lihasta. Olen vähitellen altistanut itseni tilanteille, jotka jännittävät, ja tehnyt itseäni näkyväksi."

Ujouden jalostaminen näkemiseksi on suomalaista lahjakkuutta.

Kun on pitänyt puhua, Unna on puhunut. Hihkaissut, kun etsitään vapaaehtoisia, vaikka olisi mieluummin vetäytynyt toisten selän taakse. Vähitellen esillä olemisesta on tullut helpompaa.

"Kirjojen ja elokuvien tarinoissa päähenkilöt kävelevät rohkeasti ja päättäväisesti kohti elämänsä vaikeimpia haasteita. Sellaisia ihailemme. Miksi päästäisimme itsemme helpommalla?"

Nyt Unna kouluttaa johtajia esiintymään. Heitäkin jännittää usein.

"Ujouden jalostaminen näkemiseksi pelkäämisen sijaan on suomalaista lahjakkuutta. Ujo ihminen ei tallaa toisten varpaille. Hän tarkkailee tilannetta ja toimii viisaasti ja hienotunteisesti."

Käsiä, joista pitää kiinni

Kotona ei ole hiljaista. Se on hyvä.

"Kun Afrikassa kertoo, että Suomessa moni asuu yksin, ihmiset ovat järkyttyneitä: mitä pahaa raukat ovat tehneet ansaitakseen sellaisen kohtalon?"

Unna katselee käsiä ja jalkoja olohuoneen sohvalla, niitä on monta paria. Oleminen on usein tekemistä tähdellisempää.

Vanhimman pojan kädet ovat jo äidin käsiä isommat, isommat kuin mummon kädet sairaalassa.

Pienin antaa omillaan halin ja kertoo keksineensä, että pahat unet voi hätistää, jos piirtää painajaiskarkotuskoneen.

"Toivon lasten oppivan, että aikaa on rajallinen määrä."

Unna toivoo, että lapset tuntisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi kiireisimpänäkin päivänä. Että ehtisi pitää jokaista lasta kädestä niin pitkään kuin tämä siihen suostuu.

"Toivon lasten myös oppivan, että aikaa ja kykyjä on rajallinen määrä. On aina parempi valita jotakin kuin keskittyä pelkäämiseen tai odottamiseen."

Myös lasten on jossain vaiheessa tehtävä päätöksiä.

Mitä kykyjäni kasvattaisin? Empatiaa vai kilpailunhalua? Mihin käyttäisin aikani ja lahjani? Toisten auttamiseen vai rahan hankkimiseen? Kuinka monta titteliä itselleen kannattaa haalia? Mikä on rakkauden arvo?

"Hilkka Olkinuora on sanonut viisaasti: pomosi ei koskaan tule haravoimaan lehtiä haudaltasi."

Tärkeä kaakaokohtaus

Viisi koneellista pyykkiä ehtii peseytyä yhden lauantain aikana. Poikien hikisiä jalkapallotamineita, tyttären sukkahousuja ja pinkkejä paitoja.

Koneen jyllätessä Unna yrittää ehtiä kirjoittaa Timanttipesula-blogiaan.

Unna lastaa uuden koneellisen ja vähän marmattaa. Miksi on niin vaikeaa laittaa likaiset sukat pyykkikoriin?

Kun päässä pyörii sata projektia, hetkeen on vaikea pysähtyä. Siksi teinipoika pyytää joka ilta: sekoita äiti kaakaot.

Unna sekoittaa, nimikkokuppiin. Äitiään pidempi poika katsoo.

Ensin maito, sen jälkeen kaakaojauhe, järjestys on tärkeä.

Sitten juodaan ja puhutaan historian kokeesta tai Leijonan luola -ohjelman yrittäjästä, joka sai rahoituksen erikoiselle keksinnölleen.

"Kun elämme kiireellä, jätämme monia asioita elämättä. Kaakaokohtauksessakaan ei tapahdu ulkoisesti mitään järisyttävää, mutta meissä sisällä voi tapahtua, kun olemme läsnä."

Kaakaon poika muistaa vaarinakin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2016.

Muokattu 13.6.2016 kello 15.50: Korjattu Unnan ikä raskauden alkaessa.