En päässyt pienten ystävieni kanssa tunnelia pitkin Irakiin, mutta sain itkeä heidän itkujaan.
Katsoin lapsena elokuvan Bim mustakorva, joka kertoo varsin riuduttavan koiratarinan. Isäntä joutuu sairaalaan, ja koira alkaa etsiä häntä.
Matkan aikana koiralle sattuu äärettömän surullisia tapahtumia, ja elokuva päättyy kohtaukseen, jossa isäntä löytää lemmikkinsä kuolleena.
En voinut katsoa elokuvaa itkemättä, lohduttomuuden vallassa oli pakko ulvoa kuin koira. Mitäkö ajattelin siitä lapsena? Parasta ikinä.
Itkekää hyvät ihmiset! Se on terveellistä.
SURU ON reunaton tunne, joskus riuduttavan tuskallinen, toisinaan sen kohtaamisessa on jotain lämmintä. Suru lohduttaa.
Itku vilkastuttaa hengitystä ja verenkiertoa. Se vapauttaa stressihormoneja ja tasapainottaa elimistöä. Itkekää hyvät ihmiset! Se on terveellistä.
VUONNA 2014 olin helsinkiläisen lähiön hiekkalaatikolla. Kaivoin isoa kuoppaa.
Syyriassa oli levotonta. Me puhuimme siitä. Ystäväni olivat kuuden vuoden iässä, ja he tiesivät minua enemmän Lähi-idästä ja levottomuuksista.
"Levottomuus on sama kuin sota", sanoi yksi.
"Se on sitä, että äiti on surullinen. Äiti oli surullinen Syyriassa ja surullinen Suomessa. Aina surullinen äiti", sanoi toinen.
Oli harmaata. Me vajosimme kuopankaivuun tasaisen ankeaan tunnelmaan.
Eräänä päivänä hiekkalaatikolla kaikki muuttui.
KÄVI ILMI, että lasten paras kaveri oli muuttanut lähiöstä takaisin Egyptiin. Ystävä oli niin hauska, että hänen kanssaan sai koko ajan nauraa, mutta nyt hän oli poissa. Onkohan Egyptissä kovin levotonta, me mietimme ja kaivoimme kuoppaa.
Eräänä päivänä hiekkalaatikolla kaikki muuttui. Irak on hieno paikka, eräs ystävistäni kertoi. Siellä perhoset ja papukaijat täyttävät kesäisin taivaan.
Ja me saimme idean! Kaivaisimme tunnelin! Sellaisen, joka menisi maapallon halki!
Kun muistelen tuota aikaa, minua itkettää.
YHTÄKKIÄ KOKO MAAILMA oli meidän. Se oli allamme, meillä oli vapaalippu, sen kun vain kaivaisimme, pääsisimme minne vain. Vaikka Egyptiin!
Tätähän se on, mietin innoissani, elämä parhaimmillaan, tarttumista hetkeen, uskomista unelmiin. Lapset sen osasivat!
Suru antoi meille polttoainetta. Me kaivoimme ja kaivoimme. Viimein lapiomme kalahtivat betonikanteen, jonka päälle koko lähiö on rakennettu.
Hymymme hyytyivät ja tunnelihankkeemme myös. Mieli oli hetken apea, kunnes huomasimme voikukat. Ne olivat jo nousseet maasta, muurahaisetkin olivat tulleet. Kevät toi ihan uudenlaisen maiseman, mahdollisuuden.
Kun muistelen tuota aikaa, minua itkettää. Mikä? Siitä on saatava kiinni.
Ehkä se, että jonkun kaveri on muuttanut, eivätkä he enää koskaan tapaa. Se, että jonkun äiti on aina surullinen. Ehkä suruni liittyy maailman tilaan, tähän aikaan ja niihin lapsiin, jotka tietävät liikaa sodista ja levottomuuksista.
Suru kannattaa toivottaa tervetulleeksi.
OLEN KIITOLLINEN, että sain tavata nämä lapset. Sain surra heidän surujaan ja iloita heidän ilojaan.
Suru kannattaa toivottaa tervetulleeksi. Se ei halua että se sivuutetaan, sillä se voi alkaa esittää olevansa pelko, viha tai väsymys. Se voi ruveta alkoholismiksi, suklaa-addiktioksi tai työnarkomaniaksi.
Suru voi olla ystävä. Sen kanssa voimme oppia itsestämme ja maailmastamme. Se kertoo meille, mikä on tärkeää. Se kertoo, että välitämme.
Veera Salmi on kirjailija, lastentarhanopettaja ja kahden lapsen äiti. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8 / 2016.
