Sonja Hämäläinen on parikymppinen helsinkiläisnainen, jossa ei ole mitään kovin erityistä. Mutta kun hän alkoi videoida arkeaan ja ladata höpötyksiään nettiin, tapahtui jotain epätavallista. Hänestä tuli Soikku.

Ensin löydän kirjekuoren. Sen päällä lukee SOIKKU, ja takana P.S. Oot ihana.

Tunnistan kymmenvuotiaan tyttäreni käsialan. Soikkua en tunne. Enkä kysy, sillä kuori on tiukasti suljettu ja päälle on piirrelty häkellyttävän paljon pupuja.

Seuraavaksi ihana Soikku putkahtaa väliimme uimarannalla. Tyttäreni lojuu pyyhkeellä ja pohtii ääneen, millaiseen kämppään haluaisi isona muuttaa. Hänellä on haave: yksihuoneinen omakotitalo. Sikapieni, jotta sisällä ei pelottai-
si yksin, ja yksikerroksinen, koska ylä-kerroista kuuluu aina kummitusmaisia narahduksia.

– Vaikka Soikku kyllä asuu kerrostalossa, tyttö huomauttaa.

Sitten hän alkaa puntaroida tulevaa ammattiaan. Pidän äidillisen palopuheen: tee sitä, mitä kohtaan tunnet intohimoa. Siedä vähän tylsyyttäkin, muista valita pari kertaa väärinkin, tee tosissasi mutta älä vakavasti. Mielestäni puhun
aika hienosti.

– Oon ajatellut, että ehkä myyjäksi. Soikkukin on kaupassa töissä.

Kuka ihmeen Soikku? 

Tytär selittää, että Soikku tekee videoita nettiin. Soikku on kai jo melkein aikuinen. Soikku on paras ja ihana, koska se on aina niin iloinen. Ja iik, Soikulla on kani.

Loput selvitän netistä: Soikku eli Sonja Hämäläinen, 22, on Suomen suosituin videobloggaaja. Videobloggaus eli vloggaus tarkoittaa sitä, että ihminen höpöttää kameralle ja julkaisee videonsa netissä. Helsinkiläinen Soikku kuvaa järjestelmäkamerallaan itseään ja Sparta-kaniaan ja lataa joka viikko uuden videonpätkän Youtubeen, koko maailman nähtäväksi.

Ja koko maailma tosiaan katsoo. Tai ainakin Suomen teinit. Soikku on tehnyt videoita vasta reilun vuoden, mutta jo nyt hänen Soikkuu-kanavaansa seuraa Youtubessa säännöllisesti yli 60 000 katsojaa. Suurin osa heistä on 13–17-vuotiaita tyttöjä. Parhaimmillaan yksittäisellä videolla on ollut yli 270 000 katsojaa.

 Erityistä Soikussa on se, että hänessä ei ole mitään erityistä. Soikku on tavallinen. Ihastuttavan, helpottavan tavallinen. Videoillaan hän hymyilee, jaarittelee säästä, kaivaa hampaistaan keksinmuruja, pussailee kaniaan, esittelee yksiönsä repsottavia verhoja, kertoo työstään myyjänä Prismassa ja kokkaa jauhelihaspagettia. Koskaan hän ei valita. Elämä on hänestä ”sairaan siistiä”.

Näillä ominaisuuksilla olisi vaikea erottua telkkarin kykykilpailuissa. Ehkä juuri siksi hän on nuorten mielestä vastustamaton.

Tällä naisella on myös valtaa. Hänen mielipiteitään kuuntelevat kymmenettuhannet, joukossa tyttäreni.

Päätän kurkistaa, mitä Soikku hänelle puhuu.

Mistä mä en pidä ja pidän 

”Siis mun mielestä kynnet on, siis hyi. Siis kynnet on ällöttävät. Mä en tiiä, mulla on joku ihme juttu kynsii kohtaan. Mulla on aina itelläni ihan lyhyet kynnet, tällaset. Mul kasvais, mulla ei ikinä katkeile kynnet, ne kyl kasvais pidemmiksi. Ne on tosi vahvat ja kaikkea. Eli ne olis oikein ihanteelliset sellaselle, joka haluaa kasvattaa kynsiä. Ja mun mielestä mun kynnet vielä kasvaa silleen aika nätisti, että ne menee silleen, niin nätisti kuin kynnet voi kasvaa. Mut kuitenkin.”

Ensimmäinen videonpätkä, jonka Soikun Youtube-kanavalta katson, on nimeltään Mistä mä en pidä ja pidän. Se on katsottu netissä 51 308 kertaa. Siinä Sonja Hämäläinen jutustelee 18 minuuttia 47 sekuntia siitä, mistä hän tykkää ja mistä ei. Puhuessaan hän tuntuu olevan niin lähellä kameraa, että tulee melkein linssin läpi.

Alkajaisiksi Soikku esittelee sukkansa, koska niissä on söpöt linnut. Sitten hän luettelee inhokkinsa: kynnet (erityisesti niiden irtoaminen), itsesääli, tupakka, alkoholi, keitetyn maissin koostumus suussa, turhamaisuus,
rahanahneus ja leffojen onnelliset loput. Näitä hän taas rakastaa: suklaa, metsäneläimet, vihreä tee, papparaiset (”eivät niinkään mummot”), traagiset elokuvat, syksy, ratsastus ja hymyily.

Seuraavaksi katson videon nimeltään Paljon onnea vaan :D. Siitä olen vähän kateellinen.

Soikku uskaltaa tehdä sadantuhannen tuntemattoman ihmisen edessä sen, mitä minä teen salaa peilin edessä: hän aukoo suutaan hittibiisin tahtiin, vääntelee naamaansa ja tanssii. Koska pelkästään se ei näytä tarpeeksi hassulta, hän asettelee samalla nenälleen erivärisiä, järjettömän isoja silmälaseja. Välillä hän nostaa ilmaan kanin.

Miten pöhköltä hän näyttääkään.

Miten hauskaa hänellä onkaan.

Videon perään katsojat ovat kirjoittaneet omia kommenttejaan. Niitä on yhteensä 723. Valtaosa on ylistäviä, mutta on myös haistatteluja.

Tämän tytön on oltava vahva.

Lopulta klikkaan videon Itsetunnosta. Siinä puhuu vakavampi Soikku: ”Mä lupaan sen, että kun aikuistuu, niin se paranee se itsetunto. Mulla on parantunu itsetunto niinku wuuuu, ihan sikana. Ja se lähtee siitä, että hyväksyt ittes. Hyväksyt omat mielipiteesi just nimenomaan näistä alkoholijutuista ja tyylijutuista ja kaikesta. Kaikki saa olla omia itsejään ja musta se on ihana rikkaus.”

Juuri tämän tytöt tahtovat kuulla: ­että epävarmuus ei kestä ikuisesti, että tulee vielä aika, jolloin pidät itseäsi kauniina.

Ei mikään kansikuvatyttö

Faneille tiedoksi: luonnossa Sonja Hämäläinen hymyilee yhtä paljon kuin videoillakin. Hän on pieni, 154-senttinen, ja hänen tennarinsa ovat kokoa 35.

Tapaamme opistolla, jossa Soikku on aloittanut tänä syksynä media-alan opinnot. Tulevan vuoden hän asuu opiston asuntolassa ja jakaa huoneensa kämppäkaverin kanssa. Huone on somasti kulahtanut kuten opistojen huoneet ovat. ­Soikku esittelee sen reippaasti, vaateläjiä pahoittelematta.

– Mun elämässä ei ole yhtään glamouria. En ole mikään kansikuvatyttö, ei mulla ole edes mitään erityistaitoa. Ehkä just siksi videoitani tykätään seurata. Nuorille tulee sellainen olo, että heidänkään ei tarvitse olla täydellisiä, jotenkin hienompia ja kauniimpia. Tavallinenkin elämä voi olla tosi hienoa.

Yhtäkkiä Soikku huomaa pihassa kaksi poikaa. Pojat notkuvat ujoina asuntolan liepeillä, vilkuilevat varovasti Soikun ikkunan suuntaan, ovat kuin eivät olisikaan.

– En tiedä... Ehkä nuo saattavat olla... Tarkoitan vaan, että aika usein minut ­nykyään tunnistetaan, pyydetään nimmariakin. Se tuntuu vähän hassulta. Enhän mä ole mikään oikea julkkis.

Vain tavis, jonka elämää seuraa joka viikko yli 60 000 ihmistä.

Ensimmäiset videonsa Soikku teki kavereittensa kanssa vuonna 2006. Ne olivat pelleilypätkiä, joita ei jaksanut katsoa kukaan muu kuin Soikun äiti.

Pari vuotta myöhemmin hän latasi nettiin ensimmäiset omat videonsa. Ne saivat katsojia. Ilkeitä katsojia, jotka levittelivät netissä kuvia, joissa Soikun päähän oli lisätty alaston vartalo. Pilasoittojakin tuli.

Soikku pelästyi. Hän poisti kaikki videonsa.

Viime vuoden kesäkuussa, neljä vuotta vanhempana ja vahvempana, hän päätti jälleen yrittää. Videoiden tekeminen oli hauskaa, hänen oli sitä ikävä. Jos nettikiusaajat iskisivät, hän jatkaisi silti.

Soikku alkoi suoltaa videoitaan Youtubeen. Ensimmäisissä otoksissaan hän lähinnä haroi tukkaansa ja päivitteli, miten omituiselta tuntui puhua kameralle.

– Yhtäkkiä ne videot alkoivat vain levitä. En tajua vieläkään, miten kaikki tapahtui.

Hän oli vain halunnut pitää hauskaa ja tartuttaa hyvää tuulta. Yhtäkkiä sitä hyvää tuulta halusivatkin tuhannet tuntemattomat.

Törkyviestejä tulee vieläkin. Enää ne eivät järkytä.

– Jos joku kommentoi, että vitsit sä oot ruma, en tajua miksi se pitäisi ottaa niin, että ”vitsit mä oon ruma”. Eihän siinä ole järkeä. Aina on ihmisiä, jotka purkavat vihansa nettiin.

Eniten tulee kuitenkin fanipostia. Piirustuksia, pehmoleluja, rannekoruja
ja ”ihan sikana teetä”. Joka viikko postiluukusta tupsahtaa noin 20 kirjettä, suurin osa nuorilta tytöiltä. Niissä kirjeissä suomalaistytöt avautuvat myös murheistaan. Niistä isoimmista, joista ei avauduta äidille.
Useimpien suurin suru on ulkonäkö.

Itsetunnosta :)

”Se on yleensä omassa päässä se fiilis, että ei vitsi mä oon ruma. Ja jos joku sanoo sinua siellä rumaksi, niin sun ei tarvi sanoo mitään eikä ajatella mitään, koska toi on mun mielestä typerin asia ikinä. Sanoa jotain rumaksi tuntematta sitä.”

Tuosta aiheesta Soikun oli pakko tehdä video. Niin monta ahdistunutta kirjettä hän on faneiltaan saanut. Tytöt pelkäävät olevansa lihavia ja rumia. Monet lähettävät kirjeen mukana oman valokuvansa.

– Ja sitten he kysyvät, että kato, enks mä olekin ruma. Niitä kirjeitä on kauhea lukea, sillä ne ovat tosi nättejä tyttöjä. Joskus pelkään, että en löydä oikeita
sanoja. On uskomatonta, kuinka minuun luotetaan. Ehkä video tuo minut niin lähelle katsojaa.

Kiloista kiusataan, oli niitä paljon tai vähän. Kiusaaminen on aihe, josta fanit kirjoittavat eniten heti ulkonäkötuskailun jälkeen.

– Kun katsoo mitä tahansa mainoksia, ihmiset ovat niissä kauniita ja täydellisiä. Minussa ei ole mitään ihmeellistä. Ehkä siinä on nuorten mielestä jotain turvallista.

Vlogeissaan Soikku kertoo myös omista kokemuksistaan. Hän on aina ollut muita pikkuruisempi. Niin lyhyt ja laiha, että murrosiässä se alkoi jo nolottaa.
Nolostusta pahensi se, että siitä ei kehdannut puhua. Kuka nyt vaikertaisi ääneen, että ai kauhee, kun mä olen niin hoikka.

– Olennaista ei ole se, paljonko painat, vaan se, että tunnet jostain syystä itsesi erilaiseksi. Jos on tosi laiha, ei tunne itseään yhtä naiselliseksi kuin muut.

Sitäkään tunnetta ei pidä vähätellä.

Nykyään Soikku ei ulkonäöstään stressaa. Kun tekee itsestään 164 videota vuodessa, muuttuu katseenkestäväksi.

Soikku tekee faniensa puolesta sen, mitä nämä eniten pelkäävät: asettuu esille, muiden tuijotettavaksi ja arvosteltavaksi. Samalla hän näyttää, kuinka porskutetaan eteenpäin, vaikka nettihuutelijat välillä lyttäisivät.

Suosionsa syytä Soikku on miettinyt paljon. 

– Ehkä kyse on vain siitä, että muutkin tavalliset tytöt haluaisivat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Jokainen nuori haluaa, että hänen mielipiteitään kuunnellaan. Videoitteni ansiosta minulla on se etuoikeus, että vaikka olen ihan tavallinen, minua kuunnellaan. Pystyn jopa pikkuisen vaikuttamaan.

Oikeastaan aika paljonkin. Kun Soikku tekee videon Itsetunnosta :), sen perässä on 319 kiitollista kommenttia: ”Aivan ihana video! ”Mulla oli ennen surkee itsetunto ja ajattelin että oon kauhee, eikä mussa oo mitään hyvää. Mutta sit tän videon nii aloin pohtii mun hyviä puolia tarkkaan ja kyllähän niitä löytyy, nyt ajattelen etten ehkä ookkaan niin kauhee. ;)”

Hymy, hehku ja voi pylly

”Mun mielestä kaikissa on jotain tosi kaunista. Mä tykkään kattoo ihmisiä ja ettii niistä sen yhen jutun, mikä niistä tekee sellasen tosi kauniin ihmisen. Se voi olla hymy, se voi olla silmät, se voi olla jotkut pisamat, se voi olla ihanat hiukset. Se voi olla joku sellanen upee hehku ihmisessä.”

Soikulla on muutama periaate: hän vloggaa mieluiten vain kepeistä aiheista. Käsikirjoitusta hän ei tee. Hän sanoo mieluummin ”voi pylly” kuin kiroilee, ja jos opistossa kuvatulla videolla vilahtaa kaljatölkki, se jää hiukan vaivaamaan häntä, sillä hän itse ei käytä alkoholia juuri lainkaan.

–  Juominen ei vain kiinnosta minua. Siitä puhun vlogeissanikin. Olen tajunnut, että koska minua kuunnellaan, minulla on myös vastuuta. Toivon, että nuoret ymmärtäisivät, että alkoholi ei ole mikään pakko tässä maailmassa.

Maailmalla suosituimmista vloggaajista on tullut jo miljonäärejä. Rahat tulevat mainoksista, jotka pamahtavat ruutuun vlogien yhteydessä. Kun Soikun Youtube-kanavan tilaajamäärä nousi 10 000:een, hänkin alkoi saada mainoksista tuloja. Yhtäkkiä hän on joutunut miettimään sitäkin, kuinka paljon esittelee videoillaan tavaroita, joita on alkanut saada firmoilta lahjaksi.

– Mainostulot ovat kiva lisä, mutta ei niillä vuokraa maksa. Teen tätä huvikseni, en rahan takia.

Videoillaan Soikku ei puhu perheestään. Haastattelussa hän paljastaa sen verran, että hänellä on isosisko, äiti ja isä. Poikaystävää ei ole, vaikka poikafanit pommittavat sitkeästi. Äiti Angelina on töissä eläketurvakeskuksen suunnittelijana ja seuraa innoissaan tyttärensä vloggailuja. Isä taas varoittelee isämäisesti.

– Itse ajattelen, että netti on vain paikka muiden joukossa. Missä tahansa voi sattua jotain ikävää.

Pienenä Soikku oli arempi.

– Pelkäsin kaikkea, ilotulituksia ja huvipuiston härveleitä. En ollut porukan keskipiste enkä luontainen esiintyjä. Tunsin itseni vähän erilaiseksi kuten useimmat nuoret. En osaa edes selittää miksi.

Sä näät itsesi toisten silmistä

Ennen kuin Sonja Hämäläinen painaa play-nappulaa, hän tarkistaa, että tukka on hyvin. Sitten hän tsekkaa, että päällä ei ole sama paita kuin edellisessä videossa. Lopuksi hän muistuttaa itseään siitä, että ei sortuisi maneereihinsa: tukan räpläämiseen ja ”sairaan siistiä” -lauseen hokemiseen.

Enempää hän ei suunnittele. Kun hän käynnistää kameran, hän näkee sen pieneltä kuvaruudulta omat kasvonsa.

Niitä Soikku on tuijottanut tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Joskus hän on miettinyt, onko se jotenkin turhamaista, ja päätynyt siihen, että ei.

Päinvastoin: ennen vloggaamisen aloittamista Soikku oli hieman hukassa. Ei elämä onnetonta ollut, mutta suunta ja intohimo puuttuivat. Videoiden ansiosta elämään palasi innostus. Vieläkään Soikku ei ole varma, mikä hänestä isona tulee, mutta viimein hänellä on siitä edes aavistus: ehkä media-alalle.

– Kun kuvaa itseään, oppii tuntemaan itsensä. Nykyään tiedän tarkkaan, miltä näytän joka suunnasta. Tunnen jokaisen eleeni ja ilmeeni. Olen oppinut sietämään maneereitani ja tottunut jopa omaan ääneeni. Kun puhuu paljon ääneen, tulee varmemmaksi ajatuksistaan. Enää en välitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Tai kuten hän sen vlogissaan sanoo: ”Tässä oppii arvostamaan itseään, ja
tässä oppii näkemään itsensä. Mikä on, tämäkin on maailman loogisin juttu, että tietenkin sä näät itses videoista. Sä oikeesti näät kuka sä oot jonkun toisen silmistä tavallaan. Se on ihan hullua.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2013.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.