Äiti Leena Valpio antoi pojalleen Wallulle kaksi ohjetta: pääse elämässä eteenpäin äläkä hanki rikosrekisteriä. Kumpaakin Wallu on noudattanut. Viime vuonna hän osti äidiltään salaa asunnon Turkista – käteisellä.
Äiti Leena Valpio antoi pojalleen Wallulle kaksi ohjetta: pääse elämässä eteenpäin äläkä hanki rikosrekisteriä. Kumpaakin Wallu on noudattanut. Viime vuonna hän osti äidiltään salaa asunnon Turkista – käteisellä.

Elämäntapahulttio Wallu Valpio on aiheuttanut äidilleen Leena Valpiolle unettomia öitä. Perheessä ei puhuta tunteista, joten Wallu pyysi anteeksi tatuoinnilla.

Wallu Valpio, 41, on promoottori, muusikko ja toimittaja tuli julkisuuteen MoonTV-kanavan juontajana sekä yhtyeissä The Duplo ja Arto Muna ja Millennium. Nykyisin hän järjestää tapahtumia ja musiikkiklubeja.

"Olin parivuotias, kun äiti potkaisi isän pihalle. Isälle maistui viina vähän liikaa.

Äiti jäi yksinhuoltajaksi ja alkoi tehdä kahta duunia. Hän oli päivisin töissä R-kioskissa ja iltaisin ravintolassa.­

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minä olin usein mukana ravintolassa iltaisin. Ilmeisesti siihen aikaan­ ei haitannut, että nousuhumalaisten joukossa pyöri lapsi. Muistan, että­ tikkaria, karkkia ja pieniä kolikoita irtosi helposti. Katselin sivusta, kuinka äiti joko teki töitä tai oli poikki työpäivän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun muutimme Jyväskylästä Vantaalle Rajatorpan betonilähiöön, olin luokkamme toiseksi pienin. Kävin äidin kanssa ostamassa XXS-koon pilottitakin.

Kaverini saivat tulla meille dokaamaan.

ÄITI TEKI SIIHEN aikaan fiksuja ratkaisuja. Kaikki kaverini saivat tulla meille dokaamaan ja jäädä yöksi. Äiti kävi jopa ostamassa alkoholia, ettei minun­ tarvinnut hankkia sitä Myyrmannin spurguilta.

Yhtenä aamuna äiti kysyi, muistanko sitä, kun olin tullut yöllä kotiin.

Minulla­ ei ollut mitään muistikuvaa.

Äiti kertoi valvoneensa koko yön sängyn vieressä ämpärin kanssa, etten tukehtuisi.­ Hän ei motkottanut lainkaan. Tiesin, että olen aina tervetullut kotiin.

Ennen tatuointiaikaa soitin äidilleni.

PARIKYMPPISENÄ ALOIN MIETTIÄ, että olen tainnut olla täysi mulkku. Halusin jotenkin osoittaa, että rakastan­ äitiäni, mutta sen sanominen olisi ollut täysin luonnotonta.

Päätin sitten ottaa­ ison ÄITI-tatuoinnin sydämen lähelle,­ nännien väliin.

Soitin ennen tatuointiaikaa äidilleni. Hän rupesi itkemään ja torumaan: 'Ei jumalauta, kaikkien näiden vuosien jälkeen pilaat oman elämäsi lisäksi äidinkin elämän. Miten voit harrastaa edes seksiä, kun naiset rupeavat heti nauramaan?'

Puhelun lopuksi äiti kysyi, paljonko rahaa laitetaan tilille.

Nyt se on ehkä Suomen kuuluisin tatuointi.­ Minulle on ihan sama, mitä ihmiset minusta ajattelevat. 

Äidillä oli nuoruudessani varmasti raskaita ajatuksia.

TYTTÄRENI TÄYTTI JUURI 11 vuotta. Olen kauhuissani siitä, että samanikäisenä aloitin lonkeron juomisen Vantaan metsissä. Peppi on vasta päässyt muumipiirretyistä eroon!

Nyt ymmärrän, että äidillä oli nuoruudessani varmasti raskaita ajatuksia. 

Asun Pepin kanssa hyvällä alueella Töölössä ja maksan mieluusti monta sataa­ euroa enemmän vuokraa kuin lähiössä. Se on pieni hinta siitä, ettei tyttäreni automaattisesti törmää huonoon seuraan kuten minä nuorena.

Emme ota keneltäkään neuvoja vastaan.

ÄIDIN TEKEE ONNELLISEKSI se, että lapsilla menee hyvin. Hänen takaraivossaan­ on ikuisesti ajatus, että jos hän kuolisi, miten lapset pärjäisivät.

Nyt kun äiti on eläkkeellä ja hänellä olisi omaa aikaa, toivon, että hän toteuttaisi­ mieleisiään asioita, nappaisi vaikka lentokoneen ja lähtisi minun Turkin-asuntooni lomalle.

Koko ajan äiti ratsastaa, tekee sitä ja tätä ja tota. Osaakohan hän nauttia niistä vai suorittaako hän asioita, joita eläkeläisten pitää tehdä?

Olen sanonut äidille, että ihan oikeasti nyt relaat, mutta olemme siinä mielessä samanlaisia, että emme ota keneltäkään neuvoja vastaan.

Äidin kalenterin on joustettava.

OLETAN AUTOMAATTISESTI, että äitini on loppuikänsä velvollinen auttamaan minua.­

Jos tarvitsen hoitajaa Pepille, en kysy, vaan ilmoitan siitä. Äidin kalenterin on joustettava.

Äiti on minulle taloudellinen­ ja toisinaan ehkä myös henkinen tuki. Juuri tässä järjestyk­sessä."

Kirjakauppa-alalla uransa tehnyt Leena Valpio, 63, on eläkkeellä. Viime vuonna hän oli Finlandia-palkinnon esiraadissa. Wallun lisäksi hänellä on Jenni-tytär uudesta liitosta.

"Alku oli huono. Heti­ syntymän jälkeen Wallulla, oikealta nimeltään Janilla, todettiin märkivä aivokalvontulehdus. Oli tosi suuri mahdollisuus, ettei hän olisi selvinnyt. 

Jo pienenä Wallu oli äärettömän vilkas. Jos 1970-luvulla olisi asiaa tutkittu, hänellä olisi varmasti todettu ADHD. Poika juoksi joka paikkaan. Oletettavasti aika meni hänen mielestään liian nopeasti.

Wallun oli hirveän helppo tutustua toisiin lapsiin. Hän oli myös äärettömän avoin eikä osannut pelätä mitään.

Materia ei ole Wallulle vieläkään tärkeää.

WALLU JAKOI LAPSENA juuri ostamiani leluja pois kavereilleen. Vieläkään materia ei ole hänelle tärkeää. Kunhan on vaatteet päällä.

Olin aika nuori, kun sain Wallun, 22-vuotias. Kun Wallu oli parivuotias, jäin yksinhuoltajaksi. Suurin osa elämästämme meni selviämiseen. Toki sain apua vanhemmiltani, mutta varaa harrastuksiin ei ollut.

Lapsia ei siihen aikaan­ varsinaisesti kasvatettu, vaan he kasvoivat siinä muun elämisen ohessa.

KUN TAPASIN NYKYISEN mieheni ja muutimme Vantaalle, elämäämme tulivat perinteiset lähiöi­den ongelmat. Wallu alkoi liikkua paikallisten poikien kanssa. Urheilukentän metsikössä poltettiin tupakkaa ja käytettiin varmasti alkoholia, ehkä myös huumeita.

Wallu oli pienikokoinen, pellavatukkainen ja silmälasipäinen laiheliini ja siksi oivallinen kiusaamisen kohde. Hän pärjäsi kuitenkin aina supliikillaan ja vitseillään.

Kun hän alkoi vanhempana liikkua Helsingissä, pelkäsin hänen puolestaan. Alkoi tulla näitä musajuttuja ja tyttöjä ja alkoholin käyttö lisääntyi.

Jossain vaiheessa Wallun jutut menivät överiksi, mistä alkoi meidän muutaman vuoden mittainen kylmä kautemme. Wallu oli öitä poissa eikä ilmoittanut missä, vaikka varmasti tiesi, että olin huolissani.

Minulla on vahva intuitio, että jokaiselle ihmiselle löytyy paikka maailmasta. Tiesin sen myös Wallusta. En koskaan ajatellut, etteikö hänestä tulisi mitään.­ 

Työnteon ja Wallun suhde on aina ollut löysä.

OLEN OPETTANUT LAPSILLENI, mikä on oikein ja mikä väärin. En ole koskaan hävennyt Wallua hänen töppäyksistään huolimatta. En itsekään ollut kaikkein kiltein nuori.

Jossain vaiheessa kuitenkin sanoin Wallulle, etten halua tietää kaikkea. Huomasin kyllä sen, että naapurit ja tutut tulivat hirveän varovaisiksi, koska he luulivat minun häpeävän Wallua.

Kun Wallusta tuli julkkis, hän ehkä alkoi ajatella, että myös minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaan eri tavalla. Äiti-tatuoinninkin kuvittelin ensin julkisuustempaukseksi. En voinut mitenkään uskoa, että hän olisi ottanut sen minua varten.

Työnteon ja Wallun suhde on aina ollut löysä, varsinkin jos työ ei ole ollut mieleinen. Työharjoittelussa kirjakaupan varastossa hinnoittelukoneet lensivät parin tunnin työn jälkeen nurkkaan ja työ loppui siihen.

Mutta nyt kun Wallu tekee työtä, joka häntä kiinnostaa, hän on äärettömän sitoutunut. Olen ylpeä­ Wallun urasta. Hän on itse rakentanut sen pienistä palasista. Tiedän, että hän on työssään hyvä.

Wallu on ruvennut hyväksymään perusarvoja.

OLIN LIEVÄSTI KAUHUISSANI, kun kuulin vuonna 2004, että Wallu ja Nina Herala odottivat lasta. Heidän elämänsä oli silloin aika vauhdikasta, viikonloput juostiin diskoissa. Miten lapsi siihen mahtuisi?

Toivoin, että lapsi ja perhe-elämä rauhoittaisivat Wallua, ja niin kävikin: hänestä­ tuli vihdoin aikuinen.

On uskomatonta, miten hyvää huolta Wallu ja Nina pitävät lapsestaan. En olisi itse pystynyt parempaan. Olen äärettömän ylpeä siitä, miten hyvä isä Wallu on.

Wallu on ruvennut hyväksymään perusarvoja,­ joita aikoinaan väheksyi. Lapsi muutti myös meidän välejämme: olemme läheisempiä kuin ennen.

Joskus lähestyn Wallua kirjeitse.

KUN STRESSI ON KOVA, Wallu purkaa joskus sitä meihin läheisiinsä. Onneksi olemme oppineet vaistoamaan tuon mielentilan. Joskus ilmapiiri on ollut niin kireä, että olen lähestynyt häntä kirjeitse.

Olen itse perheestä, jossa ei paljon tunteita näytetty. Kun tulin kirjamaailmaan, olin kauhuissani jonkun tullessa halaamaan. Tuntui kuin rengas olisi laitettu ympärille.

Meillä ei lasten kanssa kauheasti halailla, mutta emme me tunteettomia ole: tiedämme, että aina voi soittaa ja että melkein aina saa myös avun."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla