Maritilla ja Pertillä on yhteinen harrastus.
Maritilla ja Pertillä on yhteinen harrastus.

Marit Kaihari halusi talon, jossa olisi tilaa koko suvulle. Koska muut eivät innostuneet, hän rakensi sen salaa perheeltään. Yksi talo ei kuitenkaan riittänyt.

Kun Marit Kaiharin ensimmäinen avioliitto purkautui, hän päätti rakentaa Sipooseen talon. Yksin, kertomatta edes lapsilleen, minne oikeasti lähti aina aamuisin.

Nyt talossa asuu myös Pertti, Maritin nuoruusvuosien poikaystävä ja nykyinen aviomies.

Rakentaminen jatkuu.

”Ostimme Pertin kanssa tontin ihan tämän nykyisen tontin vierestä ja rakennamme siihen yhteisen kodin. Olen nyt itseni rajanaapuri”, Marit kertoo.

Kun rakentaminen alkaa, montun kaivaa kaivuri ja sähkötöihin palkataan sähkömies, mutta muuten Marit ja Pertti tekevät kahdestaan hartiavoimin kaiken, mikä vain mahdollista.

Miksi ihmeessä taas uusi talo?

”Rakentaminen on niin hauskaa”, Marit selittää.

Entä tämä nykyinen talo, 450 omin käsin nikkaroitua neliötä kukkulan huipulla?

”Sitä varten minulla ei ole suunnitelmia. Katsellaan parin vuoden kuluttua, kun uusi talo on valmis. Ehkä joku lapsista muuttaa vanhaan taloon.”

Unkarissa Marit ja Pertti kunnostavat satavuotiasta rauniotaloa

Viidestä lapsesta kotona asuu enää nuorin poika, 20-vuotias. Kaikki viisi ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äiti on kovin harvoin tavattavissa nykyään. Etenkään loma-aikoina.

Silloin Marit ja Pertti ovat Unkarissa. Siellä he kunnostavat satavuotiasta rauniotaloa ja viinitarhaa. Viime kesänä he uusivat talovanhuksen katon, muun muassa ottivat alas ja pesivät sen kaikki 3000 kattotiiltä. Ja kun Maritilla on talvilomaa opettajan työstään, hän porhaltaa Unkariin leikkaamaan viiniköynnöksiä.

”Vaikka en yhtään osaa. Kun otan sakset käteen, naapureiden puskaradio tietää jo, että ihan väärin se taas leikkaa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016. Juttu Maritin ensimmäisen talon rakentamisesta on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013 ja voit lukea sen tästä.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.

 

Villasukat ovat niin paljon muutakin kuin vaate. Maria neuloi sukat äitinsä arkkuun. Liisaa neulominen auttoi, kun puoliso sai syöpädiagnoosin. Heidin rakkaimmat sukat ovat lahja sairastuneelta työkaverilta.

"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.
"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.

”Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin”

Maria Mursula, 30, neuloi sukat äitinsä viimeiselle matkalle.

”Voitin valkoisen silkkivillalangan arvonnasta. Se oli pitkään lankakorissa odottamassa jotakin tärkeää tarkoitusta.

Vuonna 2010 äidilläni todettiin paksusuolen syöpä. En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi. Mietin vain, että maailmani pysähtyy, jos äiti kuolee.

Syöpää hoidettiin leikkauksella ja sytostaateilla. Jonkin aikaa toipuminen näytti hyvältä, ja äiti pystyi palaamaan työhönsä vanhainkodin sairaanhoitajana.

Kerran menin käymään vanhempieni luona Turussa ja kysyin äidiltä, miksi hän on koko ajan kotona. Äiti kertoi, että syöpä on uusiutunut, eikä hän voi enää palata töihin.

Sitä en osannut odottaa. Minulle tai läheisilleni ei ollut ikinä tapahtunut mitään pahaa.

”En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi.”

Keväällä 2015 oli varmaa, ettei äiti tule parantumaan. Hän pyysi työkaveriaan tekemään valkoiset sukat arkkuun. Kun kuulin asiasta, totesin heti, että haluan hoitaa tämän itse.

Arvonnasta voitettu lanka löysi tarkoituksensa. Asun kaukana, enkä pystynyt osallistumaan hautajaisjärjestelyihin. Sukat pystyin tekemään.

Neulominen on minulle henki ja elämä. On hieno tunne, kun saa jotakin valmiiksi. Hei, olen tehnyt tämän itse. On taito, jota ei ole kaikilla.

Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä.

Äiti huolehti minusta ja veljistäni. Nyt minäkin sain huolehtia äidistä.

Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin. Kun ne laitettiin arkkuun, tuntui, että yhteys äitiin säilyi. Hänellä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla.”

"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.
"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.

”Oli pakko keksiä käsille tekemistä”

Kun Liisa Takalan , 54, puoliso sairastui syöpään, neulominen auttoi pakenemaan surua. Rakkaimmat sukat sai lapsenlapsi, joka syntyi samana vuonna kuin puoliso kuoli.

”Avopuolisollani todettiin keuhkosyöpä jouluviikolla 2012. Se pysäytti koko elämän.

Olin vihainen. Miksi joku muu saa päättää, voimmeko jatkaa yhdessä? Meillä oli kaikki niin hyvin. En ollut ikinä edes ajatellut, että puolisoni voisi sairastua ja menehtyä.

Mietin ihan typeriä asioita. Miten saan lumet pois pihalta? Miten jaksan leikata nurmikon?

Olin juuri lopettanut opiskelun. Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.

Aloin neuloa. Joulupalloja, lapasia, sukkia. Mies remontoi taloa ja oli mukana pojan harrastuksessa. Päätimme, että elämme jokaisen päivän, johon heräämme. Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.

”Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.”

Alkuvuodesta 2015 tilanne huononi ja puolisoni oli yhä pidempiä jaksoja sairaalassa. Helmikuun lopussa sairaanhoitaja soitti ja pyysi tulemaan nopeasti. Puolisoni tila oli romahtanut.

Sanoin pojalle, että lähdetään iskän luo. Emme ehtineet ajoissa.

Lääkäri oli meitä vastassa, ja saimme tietää, että sydän oli pettänyt. Vaikka suru oli pohjaton, tieto siitä, että mies pääsi pois niin kuin toivoi, toi lohtua.

Tyttärelläni oli laskettu aika saman vuoden elokuussa, mutta en osannut oikein iloita odotuksesta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä tyttäreni surua.

Neulominenkin takerteli. Tein väkisin keskeneräiset sukat valmiiksi.

Vasta heinäkuun lopulla sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat.

Oli onnen täyttymys, kun sain laittaa ne hänelle jalkaan. Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.

”Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.”

Puolisoni kuolema oli iso menetys. Lapsenlapsi ei tullut tilalle, mutta toi uuden merkityksen elämääni. Jouduin oikein tekemään itselleni säännöt, etten viettäisi kaikkia iltoja tyttäreni perheessä. Ajattelin varmaan, että täytän lapsenlapsella koko elämän.

Nykyään haen lapsenlapseni, elämäni valon, kerran kuussa viikonlopuksi luokseni. Käymme järvellä ja keitämme kahvia uimahallin lastenaltaassa. Tiskaamme ja kylvemme. Joskus annan hänen maata vesilätäkössä.

Neulomista en ole lopettanut. Tälläkin hetkellä puikoilla on villasukat lapsenlapselle.”

Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."
Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."

”Ajattelin, että neulomalla hän saa ajatuksia muualle sairaudesta”

Sairaanhoitaja Heidi Svahnin, 31, rakkaimmat sukat on neulonut syöpään sairastunut työkaveri, joka ei aiemmin ollut juuri puikkoihin tarttunut.

”Aina, kun joku työkavereistani saa vauvan, neulon lapselle sukat. Muitakin pyyntöjä tulee. Voitko tehdä kettusukkia? Entä säärystimiä?

Kaikille ei ehdi. Työkavereita on yli sata.

Keväällä yksi työkavereistani sai harvinaisen syöpädiagnoosin. Se oli järkytys koko porukalle. Etsimme yötä myöten tietoa sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista. Yritimme pitää mieltä yllä.

Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin. En kertonut omaani.

Kaiken myllerryksen keskellä hän kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heitin hänelle haasteen. Neulot minulle villasukat.

Se oli puoliksi vitsi. Hän otti sen kuitenkin tosissaan.

”Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin.”

Työkaverini ei ole käsityöihmisiä, ja yleensä minä neuloin hänelle sukkia. Siksi nyt tuli ärräpäitä. Enhän minä osaa!

Sanoin, että nyt on aikaa harjoitella.

Ajattelin, että neulomalla työkaverini saisi ajatuksia muualle eikä miettisi tautia. Varmaan hän mietti silti.

Kun sukat olivat valmiit, tuli melkein tippa linssin. Työkaveri oli huolissaan, pidänkö sukkia varmasti. Ne ovat olleet jalassa joka yö.

Viikko sitten saimme hyviä uutisia. Työkaverini pääsee marraskuussa palaamaan töihin. Oli hienoa kuulla, että hän voi paremmin. Vaikka sitten sukkien ja ärräpäiden voimalla.”

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

”Äidillä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla” – kolme tarinaa villasukista ja surusta

Mummovm53 kirjoitti: Monia ajatuksia tuo juttu herätti. Kuusivuotiaana opin neulomaan tätini opastamana. Virkkaamaan vähän myöhemmin. Käsityöt ovat olleet aina osa päiviäni. Sairastuttuani aivoinfarktiin olen kuntouttanut itseäni virkaten ja kutoen....Taivassukat neuloin kuukausi sitten kun sisareni kuoli. Hei Mummovm53, kiitos viestistäsi ja ihana kuulla, että olet jopa voinut kuntouttaa itseäsi rakkaalla harrastuksella. Varmasti myös surullista ja lohdullista neuloa taivassukat omalle...
Lue kommentti
Mummovm53

”Äidillä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla” – kolme tarinaa villasukista ja surusta

Monia ajatuksia tuo juttu herätti. Kuusivuotiaana opin neulomaan tätini opastamana. Virkkaamaan vähän myöhemmin. Käsityöt ovat olleet aina osa päiviäni. Sairastuttuani aivoinfarktiin olen kuntouttanut itseäni virkaten ja kutoen....Taivassukat neuloin kuukausi sitten kun sisareni kuoli.
Lue kommentti