Pyysimme lukijoilta kuvia sormuksesta, jota he kantavat vasemmassa nimettömässään. Lue 20 tarinaa rakkaudesta ja ihastu!

"Siinä ovat kihlasormus, vihkisormus ja 10-vuotissormus, kaikki omalta rakkaalta mieheltäni. Kihlaus tapahtui vasta toisella yrittämällä. Naimisiin mentiin nuorena, ja 10-vuotissormuksen sain vaikean ajan keskellä kaikesta huolimatta. Vaikka sormukset merkitsevät raskaita muistoja masennuskausista, avioliiton kyseenalaistamisesta sekä vaativista lapsista, ne tuovat enimmäkseen ihania onnentunteita tarkoituksesta, omasta paikasta, muistoja lapsista ja yhteisistä hölmöttelyn hetkistä. Sormukset eivät mahtuneet minulle pitkään aikaan. On ihanaa, kun ne nyt saa olla sormessa joka päivä. Huomaan katselevani niitä aina silloin tällöin hymyssä suin."

"Nämä viisi timanttia ovat minulle merkki siitä, että sydämeni kuuluu, rakkaani, vain sinulle. Toisinaan mietin edelleen, voiko tämä olla totta, vaikka tämän unelmani joskus toteutuvan tiesin. Häiden suunnittelu kanssasi on yhtä satua, päivääkään kanssasi en ole joutunut katua. Joka hetki tämä sormus nimettömässäni rakkaudestamme muistuttaa minua, erityisesti niinä hetkinä, kun palavasti kaipaan sinua."

"Sulhaseni pujotti tämän sormuksen nimettömääni 20-vuotiaana. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen sekä mies että sormus ovat aarteitani, joita en lakkaa ihailemasta."

"Olen suunnitellut vihkisormuksen itse. Pidän hopeasta, siispä päätin käyttää sormukseen sekä valko- että keltakultaa. Kihlasormuskin on saanut valkokultaraidan 10-vuotishääpäivän kunniaksi."

"Sain elämäni ensimmäisen timanttisormuksen 44-vuotiaana. Olin eronnut aiemmasta avioliitostani ja tavannut nykyisen mieheni. Olimme seurustelleet vain viikon, kun hän osti minulle viikkosormuksen, jossa oli 11 pientä timanttia. Tiesin heti seurustelun alussa, että tässä olisi uusi mieheni. Kolme viikkoa seurusteltuamme muutimme yhteen. Kolmen kuukauden kuluttua, uudenvuoden aattona 2008, tästä timanttisormuksesta tuli virallinen kihlasormukseni. Heinäkuussa 2009 sain toisen sormukseni, jossa oli lisää timantteja. Häät vietimme kotona, ja vieraita oli viitisenkymmentä. Tein itse kaiken tarjottavan. Vieraat ovat kehuneet häitämme ihaniksi. Kuvasin sormuksen rakkaani rinnalla."

"Äitien ja tyttärien onnea: 6.6.2012 tuli täyteen 25 vuotta vanhempien avioliittoa. 16.7.2012 tyttärelläni oli takana ensimmäinen vuosi. 29.2.2012 tapahtui karkauspäivän yllätys, kun morsian kosi."

"Kaikilla sormuksillani on oma tarkoituksensa: kihla- ja vihkisormukset saivat seurakseen sydänsormuksen muistuttamaan elämän varjoista ja valoista erään perhettämme kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen."

"Sormukseni ovat käytännöllisiä ja arkisia, koska ajattelen rakkaudesta samoin. Rakkaus ja avioliitto ovat jokapäiväisiä, eikä niitä tarvitse korostaa timantein. Näitä sormuksia ei tarvitse ottaa pois sormesta, vaikka tekisi likaisia hommia. Sydämen muotoinen peruna huvitti minua, kun löysin sen muiden perunoiden joukosta pussista. Se laittoi ajattelemaan arjen pienten töiden turvallista toistumista. Läheisilleen voi osoittaa rakkautta pienillä arjen asioilla."

"Oma kultani ja kultaseppäni suunnitteli ja työsti sormukseni vuonna 1971. Alun alkaen siinä oli vain kolme pientä timanttia. Vuosien vieriessä timantteja tuli kaksi lisää, yksi hieman suurempi ja yksi tosi suuri. Sormukseen hän kaiversi: Omalle kullalleni 6.12.1971."

"For an angel. Tämä sormus on ex-mieheltäni. Kirjoitus oli mielestäni kaunis, ja sormus kantaa paljon muistoja vuosien takaa."

"Häistämme tuli 30 vuotta täyteen vuonna 2005. Silloin sain sormeeni Ounasjokisormuksen. Ounasjoki virtaa valkokultaisena ympäri sormuksen pujotellen kultaisten tuntureiden ja saarien välistä. Pari vuotta myöhemmin täytettyäni 50 vuotta sain sormukseen timantin, joka istutettiin kultaisen tunturin laelle. Näiden merkkipäivien vuoksi sormus sisältää paljon hyviä muistoja."

"Aviomieheni suunnitteli vihkisormukseni. Toivoin uniikkia sormusta, jota muilla ei varmastikaan ole. Menimme naimisiin 14.5.2011."

"Tämä sormus toimittaa vihkisormuksen virkaa, vaikka ei oikea vihkisormukseni olekaan! Kun häitä järjestimme, jouduin tyytymään kompromissiin, koska budjetti tuli vastaan. Vuosi sitten mieheni osti tämän unelmasormukseni minulle. Se on valkokultaa ja siinä on viisi timanttia."

"Kymmenen vuotta sitten sormeeni pujotettu vihkisormus on kallein ja rakkain koruni, jota kävin vuosia aikaisemmin ihailemassa erään ateljeen ikkunassa. Sormus symbolisoi minulle kaikkea hyvää elämässäni etenkin, kun sairautta ja muutakin vaikeaa on osunut kohdalle."

"Mieheni sormus oli 36 vuotta poissa käytöstä, ensin työn vuoksi ja sitten se oli käynyt aivan liian pieneksi. Omasta halustaan mies isonnutti sen tyttäremme häiden kunniaksi ja pitää sitä nyt sormessaan koko ajan. Tuntuu kuin olisimme menneet uudestaan naimisiin!"

"Poikaystäväni kosi syksyllä Uudessa-Seelannissa ollessamme maailmanympärimatkalla. Sormukset valittiin nopeasti Aucklandin lentokentältä, kun täydelliset löytyi. Uudessa-Seelannissa kihlasormus tulee vain naiselle, joten ostoksilla oli selittämistä, että sormus tarvitaan molemmille. Seuraava kohde oli Fidzi, missä kuva on otettu."

"Jo pikkutyttönä unelmoin sormuksesta, jossa olisi suuri timantti. SIksi oli selvääkin selvempä, minkälaisen sormuksen nimettömääni hääpäivänäni halusin. Sormusta katsoessani tunnen suurta rakkautta ja onnea elämästäni. Vietämme tänä kesänä 5-vuotishääpäivää, vaikka tuntuu, että häistä on vain hetkinen."

"Tämä paksumpi sormus ei ole vain vihkisormukseni, vaan se on ollut myös mummoni kihlasormus. Hän ehti pitää sitä sormessaan yli 60 vuotta. Sormus on valmistettu vuonna 1917, joten se on samanikäinen kuin itsenäinen Suomi."

"Meidän kihlasormuksemme ovat myös vihkisormuksemme, sillä ne ovat niin leveät, ettei toinen sormus enää sovi sormeen! Sormuksessa on ikuisuuden symbolina kahdeksikon muotoista piikkilankaa... ja rakkautemme on ikuista. Just tuli kaksi vuotta naimisissa."

"Nimettömässäni on seitsemän vuotta vanhat sormukset, rakkauden sinetit. Seitsemän yhteisen vuoden aikana olemme saaneet neljä lasta ja rakentaneet talon, ja sormukset ovat kulkeneet mukana kaikessa kokemassamme. Kihlasormus ostettiin kultaliikkeestä, mutta vihkisormus teetettiin kultasepällä, jotta saimme samantyyliset. Ilman sormuksia en lähde edes kauppaan, ne ovat osa minua."

Lue myös:

Tästä rakkaus alkoi

"Vaimoni maistuu mansikalta"

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.

Kirjatoukat kertovat, mitä tänä jouluna kannattaa kääriä lahjapakettiin ja kenelle.

ROMAANIT:

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017)

Kertomus Maijan ja Jannen yhteisestä elämästä ulkomeren saaressa on hurjan kaunis ja liikuttava rakkaustarina, vaikkei rakkaus-sanaa mainita kertaakaan. Rakkaus on läsnä kalaverkon paikkaamisessa ja lypsykiulun kantamisessa, lasten syntymissä ja kuolemassa, arkisessa ilossa ja suruista suurimmassa. Tämän lohdullisempaa kirjaa on vaikea keksiä. Sen lukeminen on kuin söisi näkkileipää ja joisi kaakaota.

Kenelle? Äideille, tyttärille ja tarinoiden rakastajille. Jokaiselle, joka on joskus katsellut merta. (AP)

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, uusintapainos 2017)

Jos minulta kysytään kirjasuosituksia, vastaan aina viipymättä tämän. Romaania on vaikea saada mielestään, sillä sen surumielisen kaunis tunnelma ja vähitellen auki kiertyvä tarina ovat poikkeuksellisen vangitsevia. Liikkeelle lähdetään suljetusta sisäoppilaitoksesta, mutta pian käy selville, että kyse ei ole tavallisesta ja tutusta yhteiskunnasta. 12 vuotta vanhaa kirjaa saa taas onneksi kirjakaupoistakin, sillä Ishiguro voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle? Hyvien tarinoiden ja mieltä kutkuttavien tulevaisuuskuvausten ystävälle. Täysi-ikäisyyttä lähestyvälle kummilapselle, jolle on vaikea keksiä pakettia. (MT)

Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

Jostain syystä rakastan romaaneja, jotka ovat niin paksuja, että niitä on mahdoton kantaa laukussa ja vaikea lukea sängyssä. Amerikkalaisen Nathan Hillin 719-sivuinen esikoisromaani on sellainen. Se kertoo kirjailijaksi yrittävästä Samuelista, joka alkaa selvittää, miksi äiti aikoinaan hylkäsi hänet. Lopputulos on ilahduttava, liikuttava, juoneltaan selkeä tarina.

Kenelle? John Irvingin kirjojen ystävälle. (ASi)

Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. 1986, uusintapainos Tammi 2017)

Modernin feminismin klassikko, josta tehtiin juuri yhtä upea HBO-sarja Handmaid's Tale. Romaanin Yhdysvalloissa vallan on kaapannut fundamentalistinen uskonlahko, joka on alistanut hedelmälliset naiset eliitin synnytyskoneiksi ja hedelmättömät sen orjatyövoimaksi. Naiset eivät saa lukea, kirjoittaa tai muuttaa maasta. Kapinaan löytyy silti keinoja. Fiktiivinen kauhukuva kätkee taakseen vavahduttavaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulemme, että meillä on jo tasa-arvo, mutta etenkin kirjan viimeinen luku paljastaa myös nykymaailman kätkeytyneen sovinismin.

Kenelle? Hänelle, joka pitää tulevaisuusfantasioista, yhteiskunnallisista kannanotoista ja piilomerkityksin ladatusta kerronnasta (sellaisia voi romaanissa etsiä ainakin peileistä, teksteistä ja savukkeista). (SS)

Zadie Smith: Swing Time (WSOY 2017)

Brittiläisen Smithin uusi kirja kertoo nuoresta lontoolaisnaisesta, joka pääsee kovasti Madonnaa ja Angelina Jolieta muistuttavan maailmantähden henkilökohtaiseksi avustajaksi ja mukaan tämän hyväntekeväisyyshankkeeseen Länsi-Afrikkaan. Tarinassa keskeistä on havainto, kuinka olematon käsitys länsimaisella hyväntekijällä on kehitysmaan arjesta. Ja se, kuinka lapsuudenystävät saattavat pitkään olla osa toistensa aikuiselämää, vaikka välit menisivät jo nuoruudessa.

Kenelle? Verraton lukuromaani hänelle, joka haluaa pureskella lukemaansa ja etsiä tekstiin oman näkökulmansa. (JR)

Jo Nesbø: Jano (WSOY 2017)

Olen lukenut kaikki norjalaisen Nesbøn kirjoittamat Harry Hole -dekkarit, koska ne ovat loistavia. Jano on taattua Nesbø-laatua. Annan anteeksi jopa kirjan raakuudet, sillä kirjoitustyyli tempaisee mukaansa sellaisella imulla, jota harvoin kokee. Rakastan myös kirjan päähenkilöä poliisi Harry Holea kaikkine puutteineen ja ristiriitaisuuksineen. Kirjan viehätystä lisää aina sympaattinen Oslo, vaikkakin vähemmän sympaattisten tapahtumien näyttämönä.

Kenelle? Niille, jotka ovat valmiita siirtämään kaikki menonsa parilta illalta palkitsevan lukukokemuksen tähden. (ASo)

MUUT:

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta (Ursa 2017)

Kun maailma tuntuu tulleen hulluksi ja kyynisyys kolkuttaa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja auttaa. Hän todistaa uudessa kirjassaan paitsi sen, että elämme edistyneempiä ja rauhanomaisempia aikoja kuin koskaan, myös sen, että tulevaisuus vaikuttaa kaikin puolin toiveikkaalta. Tulevaisuus on suorastaan täynnä niin upeita mahdollisuuksia, ettemme osaa niitä edes kuvitella. Meillä on myös erinomaiset mahdollisuudet saavuttaa ne, koska ”ihmiset toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet loppuun kaikki muut vaihtoehdot”.

Kenelle? Jokaiselle kotoa omaan elämään muuttavalle nuorelle – ja kaikille isovanhemmille, jotka kantavat huolta lastenlasten tulevaisuudesta. (TH)

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä (Tammi 2017)

Ihanassa kirjassa on tietoa, kuvia ja eläinten ääniä. Tämän kirjan kanssa pääset luontoretkelle kotisohvalla.

Kenelle? Kaikille, jotka rakastavat luontoa ja eläimiä. (MH)

Juha Laaksonen: Lipuva lumme ja muita kasveja (Tammi 2017)

Kirjasta on tehty nautinto monella tavalla – se jopa tuntuu käsissä suloisen sileältä. Pieni ja kauniisti kuvitettu luontokirja on niin kiva ja hauskasti kirjoitettu, että sitä teki mieli säästellä ja lukea pieninä erinä.

Kenelle? Kirja on nimetty ”koko perheen luontokirjaksi”, mutta ihan pienille perheenjäsenille siinä on turhan paljon tekstiä. Luonnosta kiinnostuneelle nuorelle kirja voisi kolahtaa, mutta niin se tekee myös aikuiselle luonnonystävälle.

Kaupunkisaunoja (Gummerus 2017)

Lempipaikkojani Helsingissä on Yrjönkadun uimahalli saunoineen. Kaupunkisaunoja-kirja kertoo siitä ja 18 muusta yleisestä saunasta pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Kotkassa. Teos tarjoilee tietoa ja tunnelmia tarinoiden ja lämminhenkisten valokuvien kautta. Kirjan ovat koonneet Helen Moster, Leena Filpus, Susa Junnola, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Kenelle? Saunomista rakastavalle. (AS)

 

ÄÄNIKIRJAT:

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut (Otava 2017) 

Eih, uh, armoa, tämä ottaa naurulihaksiin! Näyttelijä Antti Holma on niin tohkeissaan, kun hän lukee joulurunoja runoilija Antti Holman (sama mies) teoksesta. Värssyjen tekijöiksi on mainittu muun muassa Karin Toisiks-Paraske ja Kaarlo Antero Heteromies, joista jälkimmäiseltä kuullaan jouluklassikot Minun kulkuseni ja Äitini torttu. Kesto: 1 h 28 min. (TH)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016)

En ole ennen tajunnutkaan, miten mukava satuääni Vuokko Hovatalla on, yhtä aikaa reipas ja lämmin. Se sopii Heinähattu ja Vilttitossu -tarinaan, joka on nyt myös elokuvateattereissa. Kesto: 2 h 4 min. (TH)

Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)

Tarina on melkein liian kamala. 12-vuotias poika tappaa vahingossa 6-vuotiaan naapurinpojan ja kätkee hädissään ruumiin. Syyllisyyttä, paljastumisen pelkoa, sovituksen tarvetta… Ei tätä kestäisi, ellei lukija Markus Bäckman kuulostaisi niin rauhoittavalta ja myötätuntoiselta. Kesto: 6 h 24 min. (TH)

Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia (WSOY 2017)

Pimeänä vuodenaikana tekee hyvää kuunnella punnittuja ajatuksia siitä, miten osaisi olla itselleen armollinen ja viisas ystävä. Lukijana on psykoterapeutti Maaret Kallio, joka tietää, mistä puhuu. Hänhän kirjan kirjoittikin. Kesto: 7 h 13 min. (TH)

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin (Docendo 2017)

Aika vänkä kontrasti: fyysisesti istun paikallisjunassa unisten työmatkalaisten joukossa, mutta luureista kuuluu kertomuksia syviltä korpimailta. Pekka Strangin lukijaäänessä on hauskasti himppu suomenruotsalaista aksenttia. Kesto 3 h 45 min. (TH)

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY 2016)

Miten rakastankaan näyttelijä Erja Mannon ystävällistä ääntä, tuttua niin monista kuunnelmista. Karu Napoli-sarjakin kuulostaa lohdullisemmalta Erjan lukemana. Kesto 12 h 7 min. (TH)

Suosittelijat: Tarja Hirvasnoro, toimittaja (TH), Marjaana Huhtamäki, toimituksen assistentti (MH), Arja Kuittinen, community manager (AK), Anna Pihlajaniemi, toimittaja (AP), Jenni Rinkinen, toimittaja (JR), Anu Salo, graafikko (AS), Anne Soininen, toimittajaharjoittelija (ASo) Salla Stotesbury, toimituspäällikkö (SS), Maria Tuominen, toimituspäällikkö (MT)

Arviot on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.