Tutkijan kuvailemassa maailmassa koulukiusaamisen voi välttää pukeutumalla tietyllä tavalla. Tärkeää on siis valita oikeanlaiset vaatteet. Onko todella näin, pohtii toimituspäällikkö Mari Markkanen.
Tutkijan kuvailemassa maailmassa koulukiusaamisen voi välttää pukeutumalla tietyllä tavalla. Tärkeää on siis valita oikeanlaiset vaatteet. Onko todella näin, pohtii toimituspäällikkö Mari Markkanen.

Tutkija antoi nuorille pukeutumisohjeen, jolla välttää kiusatuksi tuleminen. Hänen kuvaamansa maailma on varmasti totta, mutta pitääkö siihen vain alistua?

Aamuradiossa puhuttiin koulukiusaamisesta, vääränlaisista vaatteista.

Äänessä oli kauppatieteiden tohtori Samil Aledin, joka on tutkinut nuorten ja brändien suhdetta. Siitä suhteesta tutkija antoi hyvin yksioikoisen kuvan: nuoren on sulauduttava massaan, joukosta ei saa erottua, jos ei halua tulla kiusatuksi.

Haastattelusta jäi omituinen olo. Aledin kuvasi siinä julman maailman. Samasta kertoo Pelastakaa Lapset ry:n tuore kysely, jonka mukaan peräti 70 prosenttia vähävaraisten perheiden lapsista on kokenut kiusaamista. Kiusaajat tunnistavat köyhyyden juuri vaatteista ja tavaroista.

Valju olo jäi siitä, että tohtori Aledin esitti tällaisen maailman realiteettina, jota vastaan ei kannata taistella.

Niille vanhemmille, joilla ei ole rahaa ostaa lapsilleen kalliita merkkivaatteita, tutkija antoi selkeän ohjeen:

”Tärkeää on välttää niitä merkkejä, joita ei pitäisi lapsella olla teinien mielestä. Eli juuri nämä markettimerkit.”

Ja sama neuvo vielä lapsille:

”Pysyy sellaisena neutraalina, niin todennäköisyys, että joudut kiusaamisen kohteeksi on selkeästi pienempi.”

Aledin on puhunut asiasta laajemminkin Ylen haastattelussa, jonka mukaan ”pukeutumisessa ääripäiden välttäminen on nuorelle turvallinen tie”.

Turvallisia vaatemerkkejä ovat kuulemma H&M, Nike, Puma ja Adidas.

”Ne ovat turvallisia, koska et erotu suuntaan etkä toiseen.”

Sulaudu siis massaan. Älä erotu. Hyväksy muiden mielivalta. Yritä miellyttää heitä. Osta hyväksyntä.

Eräs Aledinin jututtama 14-vuotias tyttö kertoo, että hänellä on koulussa kavereita silloin, kun hänellä on merkkilaukku, mutta jos hänellä on merkittömät vaatteet, häntä ei vaivauduta edes moikkaamaan.

Eiväthän tuollaiset ole kavereita, vaan typeriä hännystelijöitä! Sitä tutkija ei kuitenkaan sanonut.

Tietenkin jotkut harvinaisen kypsät teinit voivat hänen mielestään ”pitää päänsä (ja markettivaatteensa) ja ottaa kaiken kiusaamisen vastaan”.

”Mutta on se aika kova tie.”

Sulaudu siis massaan. Älä erotu. Hyväksy muiden mielivalta. Yritä miellyttää heitä. Osta hyväksyntä.

Näinkö todella?

Tohtorihan tuli myös sanoneeksi: Oma vikasi, jos sinua kiusataan. Mitäs laitoit tyhmät markettivaatteet!

Aika kovalta tieltä tuntuu tämäkin tie. Eikö sitä vastaan tosiaankin kannata taistella? Miten?

.

”Pukeudu neutraalisti”, neuvoi tutkija koulukiusattuja

Täytyy sanoa, että olivat "bränditutkijan" mielipiteet niin luokattomia, että noin miedoilla vasta-argumenteilla ei ehkäpä olisi edes kannattanut julkaista tuollaista roskaa. Ulkosuomalaisena en voi uskoa, että Suomi on nykyisin niin pinnallinen maa, että tuollaisia mielipiteitä kukaan edes kehtaa ääneen sanoa. Jollei mitään muuta ole kuin merkit, niin syvällä rämmitään!
Lue kommentti
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.