Kun Toni Alin 28-vuotiaana kuoli, hänen äitinsä Arja-Annele alkoi surra. Hän ei aio lopettaa.

Eniten ikävöin kosketusta. Sitä, että Toni istuisi tuossa ja minä menisin ja halaisin oikein lujasti.

Ikävöin Tonin olemusta, ääntä, tapaa muistaa ulkoa telkkariohjelmien lähetysajat. Pelkkä muistelu ei riitä lohduttamaan. Haluaisin nähdä ja rutistaa.

"Suru tuntuu kipuna kehossa."

Tonin kuolemasta on nyt kolme vuotta ja minua itkettää vieläkin. Joka päivä minä itken. On niin kamala ikävä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Suru tuntuu kipuna kehossani. Se vihloo välilevyssä, särkee jaloissa, tekee kävelemisestä vaikeaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olohuoneemme kirjahylly on täynnä valokuvia nuoremmista pojistamme, 19-vuotiaasta Kimistä ja 27-vuotiaasta Janista. Tonista on vain kaksi kuvaa. Toisessa hän on vauva, toisessa kymmenen. En pysty vielä katsomaan muita kuvia. Ne tekevät liian kipeää.

 

Joidenkin mielestä olen jumissa. En mene eteenpäin, vaikka pitäisi.

"Ei surua voi hoputtaa."

Osa ystävistäni kummasteli jo kolme kuukautta Tonin kuoleman jälkeen, miksi vatvon vieläkin surussani.

Ei surua voi hoputtaa. Sen läpi on kahlattava niin kauan kuin sitä riittää. Silti minusta tuntuu kuin surisin väärin. Liikaa ja liian hitaasti.

Ensisijainen tittelini on aina ollut äiti. Olen työskennellyt taiteilijana ja somistajana, mutta hoivaaminen on syntymälahjani.

En ole koskaan toivonut elämältä mitään muuta kuin lapseni.

 

Olin 22-vuotias, kun synnytin Tonin. Hän oli minun ja aviomieheni esikoinen. Olin onnellinen mutta tarkka ja ylihuolehtiva. Tonin tukan piti olla hyvin, nenä ei saanut valua.

Kun syötin Tonia, kerroin hänelle tarinoita, jotta hän keskittyisi kuuntelemaan eikä söisi liian nopeasti ja saisi palaa kurkkuunsa. Kärryjä työnnellessäni höpötin ääneen, jotta hänellä olisi hauskempaa.

"En kutsunut Tonia Toniksi vaan kullaksi ja rakkaaksi."

Pienestä asti Toni oli aurinko. Niin herkästi hän nauroi. Kun hän ilmestyi huoneeseen, kintereillä käveli aina monta kaveria ja huone muuttui valoisammaksi.

Miten surullinen sattuma, että aikuisena Toni ei kestänyt aurinkoa. Hänen ihonsa paloi heti.

En kutsunut Tonia Toniksi vaan kullaksi, rakkaaksi, auringonkukakseni.

Toni kutsui minua usein ruusuksi. ’Kaunis äiti’, hän jaksoi kehua.

En päästänyt Tonia mihinkään yksin. Pelkäsin, että sattuisi jotain pahaa.

Olen tässä huoleton 23-vuotias äiti. Toni on yksivuotias.
Olen tässä huoleton 23-vuotias äiti. Toni on yksivuotias.

 

Pahin tapahtui vuonna 2011. Toni oli silloin 28-vuotias.

Tonilla oli todettu hermoratoja rappeuttava sairaus, mutta uskoin sen olevan hallinnassa. Hän asui kotona, koska tarvitsi apua pukemisessa ja huonoina päivinä kävelemisessäkin. Hänen ystävänsä viihtyivät nurkissamme, olivat meillä kuin kotonaan. Rakastin naurua ja puheensorinaa, jolla nuoret täyttivät talomme.

Toni ei valittanut vaivoistaan, mutta välillä näin hänen silmissään kyyneliä.

Yhtenä päivänä Tonin vatsaan alkoi sattua niin, että hänet kiidätettiin sairaalaan. Lääkäri epäili sappikiviä, mutta kuvissa niitä ei todettu. Pian diagnosoitiin myös alkava keuhkokuume.

"Näin unta, jossa Toni oli koristautunut hautajaisseppeleeseen."

Niinä öinä näin kerran unta, jossa iso ihmisjoukko vei Tonin esiintymislavalle. Toni oli juhlien päävieras ja muu väki oli pukeutunut hienosti. Toni oli koristautunut hautajaisseppeleeseen.

Lapsesta asti olin nähnyt enneunia, jotka olivat toteutuneet. Tällä kertaa en kuitenkaan osannut huolestua.

Kävin katsomassa Tonia joka päivä, ja hän vitsaili kuten ennenkin. Keuhkokuumeeseen annettiin vahvoja antibiootteja, jotka nostivat maksa-arvot ylös. Tonin kunto heikentyi. Aloin hätääntyä. Anelujeni ansiosta lääkäri vaihtoi Tonin lääkitystä, ja maksa-arvot parantuivat.

Kun menin tapaamaan Tonia viimeisen kerran, hän ei katsonut minua silmiin. Se tuntui kummalliselta. Hän oli ollut sairaalassa kuusi viikkoa ja toipunut hyvin. Hän oli valmis kotiutumaan lähipäivinä. Mutta sinä päivänä hänen katseensa harhaili.

 

Samana iltana kello kuudelta puhelin soi.

”Toni on kuollut”, naisen ääni ilmoitti.

Keuhkokuume oli ollut hänelle liikaa. Vielä nytkin mietin, oliko syy väärässä lääkityksessä.

"En muista, miten selvisin seuraavaan aamuun."

Kuopukseni Kimi oli juuri tullut kotiin mukanaan kavereita, joiden oli tarkoitus tulla yökylään. Kimi näytti niin iloiselta, nauroi ja hassutteli.

Kerroin uutisen hänelle olohuoneessa. Aloimme itkeä, pidimme toisiamme kädestä.

En muista, miten selvisin seuraavaan aamuun.

Ensimmäiset viikot Tonin kuoleman jälkeen nukuin hyvin. Aivan kuin suru olisi hoitanut minua, tuudittanut uneen.

"Kaikki, mitä sain lapsestani mukaan, mahtui pieneen säkkiin."

Uskon, että kuoleman jälkeen ihminen kulkee vielä hetken läheistensä rinnalla. Tunsin vahvasti, kuinka Toni oli vielä siinä.

Kun menin käymään sairaalassa, järkytyin. Tonin vaatteet oli tungettu pieneen säkkiin. Kaikki, mitä sain lapsestani mukaani, mahtui siihen.

Mieheni piti kahden kuukauden sairasloman ja pysyi vieressäni. 30 vuotta hän on pysynyt muutenkin tukenani. Yritin pitää rutiineista kiinni, tehdä ruokaa ja keittää päiväkahvit. Pakottauduin pois kotoa, kahville ja taidenäyttelyihin.

"Päivistä katosi merkitys. Putosin tyhjiöön."

Vaikka en jäänyt makaamaan sängynpohjalle, päivistä katosi merkitys. Putosin tyhjiöön.

Kaipasin Tonissa kaikkea, hänen ystäviäänkin. Menetin Tonin mukana heidätkin.

 

Olen yhä kiitollinen hautajaispapille. Hän näki, kuinka tolaltani olin, saatteli minut kirkon käytävää ja varmisti, että pääsin penkkiin istumaan. Niin pieni ele. Miten valtava merkitys sillä olikaan.

Osa ystävistäni pysyi rinnallani, osa alkoi vältellä. Aivan kuin kuolema olisi tarttunut minusta, saanut heidänkin lapsensa sairastumaan.

Olen aina ottanut surtavakseni muidenkin surut, jopa tuntemattomien. Jokelan kouluampumisten jälkeen itkin kaksi viikkoa. Kun formulakuski Michael Schumacher oli koomassa, rukoilin voimia hänen perheelleen.

Olen halunnut näyttää pärjäävältä. En ole koskaan pyytänyt apua keneltäkään. Mieluummin olen auttanut muita, kuunnellut ja toiminut olkapäänä. Olen kuvitellut, että on hienoa selvitä yksin. Ehkä se on ollut virhe.

"Kelpaanko vasta, kun olen entiselläni?"

Nyt tunnen itseni tarpeettomaksi. Surullisena olen hyödytön, en pysty auttamaan ketään.

Mihin minua enää tarvitaan? Kelpaanko muille vasta, kun olen entiselläni?

En koskaan tule olemaan entiselläni.

 

Kun olin kuusi, isäni sai sydäninfarktin. Istuin hänen sänkynsä vieressä ja rukoilin: Älä ota meiltä isää pois.

Isä ei kuollut. Olin varma, että olin pelastanut hänet.

Siitä asti uskoin enkeleihin. Ja vähän siihenkin, että jos oikein yritän, pystyn suojelemaan muita.

Minulla oli kuusi sisarusta. Äitini oli kotiäiti, isä elätti perheen kirvesmiehenä. Vanhempani jaksoivat rakastaa meitä jokaista, mutta tunsin itseni erilaiseksi. Aistin herkästi tunnelmia ja karttelin riitoja. Kun sisarukseni nahistelivat, säntäsin väliin sovittelemaan. Imin muiden tunteet itseeni.

Onnellisimmillani olin metsässä. Tuijotin taivasta, samoilin ajatuksissani ja sepitin tarinoita. Kivistä innostuin kymmenvuotiaana niin, että lähetin niitä tutkittavaksi Geologiseen tutkimuslaitokseen.

Tunsin näkeväni maailman eri tavalla kuin sisarukseni. Jopa käsialani erottui muista. Lapsesta asti se oli koukeroinen vanhan ihmisen käsiala.

 

Kuka tahansa voi olla enkeli valepuvussa. Tajusin sen, kun putosin pienenä kaksi kertaa jäihin, ja minut pelasti molemmilla kerroilla sama naapurintyttö. Kuulostaa höyrähtäneeltä, mutta uskon, että hän oli enkelini.

Olin mummon suosikkityttö ja pääsin hänen käsikynkässään kirkkoon. Kuuntelin innoissani saarnoja ja pohdiskelin, mitä pilvien takana tapahtuu.

"Suru on itsekästä, mutta siihen on oltava oikeus."

Lapsena olin vakava, mutta nykyisin taidan olla vielä vakavampi. Suru on vienyt minusta paljon tilaa. Naurun on enää vaikea mahtua minuun.

Yritän ajatella, että olen riittävä näinkin. Minusta ei ehkä juuri nyt ole iloa muille, mutta vielä on senkin aika. Suru on itsekästä, mutta siihen on oltava oikeus.

Lohtua olen saanut musiikista: Sammyn ja Kirkan duetosta Lilja, ruusu ja kirsikkapuu, Kirkan Surun pyyhit silmistäin -kappaleesta ja Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -hitistä. Joka kerta kun kuuntelen niitä, tunnen, kuinka Toni on vieressäni. Laulujen ajan saan pitää hänet lähelläni.

Janne Tulkin Tulvii Pohjanmaa -laulua en pysty vielä kuuntelemaan. Se oli Tonin lempikappale. Jos kauppakeskuksessa soi Tonin toinen suosikki Jari Sillanpää, minun on lähdettävä pois. Muuten tulee itku.

Pahimman olon olen purkanut kirjoittamiseen. Heti Tonin kuoleman jälkeen en jaksanut puhua kuin kynän kautta. Runoja pulppusi sisältäni niin paljon, että nidotutin niistä runokirjan nimeltä Auringonkukkani. Olen omistanut sen Tonille.

Kolmevuotias Toni ja pehmohiiri.
Kolmevuotias Toni ja pehmohiiri.

Kaikki kolme poikaani ovat minulle yhtä rakkaita, täyttä kultaa. Yhden menetys on kuitenkin sysännyt mieleeni pysyvän varjon.

"Kimi on kultainen ja yrittää piristää minua."

Kun Toni kuoli, Kimi oli juuri aloittanut lukion. En pystynyt olemaan hänen tukenaan tarpeeksi, vaikka hän itse väittää toisin. Ihailen sitä, kuinka urheasti Kimi on kantanut surunsa ja hoitanut samalla koulunsa ja kaverisuhteensa. Se on vaatinut häneltä paljon.

Kimi on kultainen ja yrittää piristää minua. Sitkeästi hän kiikuttaa eteeni vesivärejä ja papereita, ja kysyy, ”etkö sä äiti voisi maalata”. Vielä minun ei tee mieli, vaikka aikoinaan rakastinkin maalaamista. Mieluummin kirjoitan. Yritän olla tilittämättä tuskaani Kimille liikaa, mutta peittelemään sitä en pysty.

Toinen poikani Jani asuu vaimonsa kanssa Ruotsissa. Hänkin tietää, kuinka syvällä surussani olen, ja säästelee minua murheilta. Kun kilpapyöräilijä törmäsi Janiin, hän kertoi kolarista vasta kahden viikon kuluttua. Hän ei ollut varma, kestäisinkö enää pientäkään järkytystä.

"Saatan oppia erottamaan tärkeän turhasta."

Ikäväni ei katoa, mutta ehkä siitä koituu myös hiukan hyvää. Saatan muuttua tarkkanäköisemmäksi, oppia erottamaan tärkeän turhasta.

Joka ilta sytytän Tonille kynttilän. Silloin muistan, että kaikki on kuitenkin hyvin. Toni on nyt paremmassa paikassa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014.

Vierailija

Voi kuinka tuttua tekstia. Mina menetin poikani Jannen onnettomuudessa v.-89 vain 17 vuotiaana. Sen jalkeen elama ei ole enaa ollut elamaa. Ymmarran sinua ja lahetan isot halit sinulle. Mirja

  • ylös 13
  • alas 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla