”Vanhemmat ovat iäkkäitä ja tarvitsevat apua lähes päivittäin, mutta heidän lapsensa eivät pääse sopuun auttamisen tavoista. Mikä avuksi?” lukijamme kysyy.
Olipa kerran 1970-luvulla isosisko ja pikkuveli. Vuodet kuluivat, lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoaan. Pikkuveli siirtyi työelämään ja perusti perheen.
Perheetön ja lapseton isosisko sinnitteli työelämässä, kunnes pääsi työkyvyttömyyseläkeelle useiden sairauksien takia. Hänen elämänsä on ollut vaikeaa ja hankalaa aina.
Isosisko hoitaa vanhempiensa asioita, mutta väsyy ja ahdistuu entisestään.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa vanhemmat ovat iäkkäitä ja tarvitsevat apua lähes päivittäin. Isosisko asuu vanhempien lähellä, pikkuveli perheineen toisella paikkakunnalla.
Toinen vanhemmista sairastaa pitkälle edennyttä muistisairautta ja toinen on hukassa omaishoitajana. Vanhempien arjessa mikään ei oikein enää suju; ei ruuanlaitto, ei siivoaminen eikä muukaan kodinhoito.
Isosisko hoitaa vanhempiensa asioita, mutta väsyy ja ahdistuu entisestään. Pikkuveli haluaisi esimerkiksi ostaa vanhemmilleen siivouspalvelua, mutta se ei isosiskolle käy, sillä ”vieraita ihmisiä ei päästetä nurkkia penkomaan eikä kukaan siivoa kunnolla kuitenkaan, turha maksaa siitä huiskimisesta”.
Myöskään kauppakassipalvelut tai maksulliset lääkejakopalvelut eivät kelpaa. Vanhuksetkin ovat nuukia ja varautuneita eivätkä halua ulkopuolisia palveluita, jos niihin liittyy jokin mahdollinen uhka. Palvelutarpeen arvioinnissa on esitetty näitä samoja maksullisia vaihtoehtoja, mutta isosisko tai vanhemmat torppaavat ne kalliina tai epäluotettavina.
Miten voimme löytää kompromissin työnjaosta? Kuka määrää, kun avun kohde tyytyy kaikkeen eikä ota kantaa?
Isosisko ei perfektionistina tee ikinä kompromisseja, vaan haluaa määrätä, mitä kukakin saa tehdä, milloin ja millä tavalla. Samaan aikaan hän katkerana tilittää, kuinka kaikki kaatuu hänelle ja kuinka kukaan muu ei osallistu.
Pikkuveli vetäytyy riidoista kokonaan, eikä kunnollista keskusteluyhteyttä isosiskon ja pikkuveljen välillä ole ollut enää vuosiin. Pikkuveljen vaimo yritti hetken auttaa, mutta sai kuulla, ettei kuulu perheeseen kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään. Pikkuveljen perheen pienikin yritys osallistua mihinkään loppui.
Miten ihmeessä tällaisesta umpisolmusta pääsee eteepäin? Miten voimme löytää kompromissin työnjaosta? Kuka määrää, kun avun kohde tyytyy kaikkeen eikä ota kantaa?
Surullinen pikkuveljen vaimo
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Arvomme kirjeen lähettäneiden kesken kevään uutuuskirjoja.
