”Ikävöin hyviä vuosiamme ja sitä miestä, joka hän joskus oli. Samalla vihaan häntä ja sitä, kuinka hän pilasi elämäni”, lukijamme kertoo.
Jätin puolisoni yli 20 yhteisen vuoden jälkeen. Suurin syy oli miehen alkoholismi, joka paheni vuosi vuodelta. Siihen liittyi myös mustasukkaisuutta ja henkistä väkivaltaa. Keräsin monta vuotta rohkeutta eron hakemiseen. Ne vuodet olen rukoillut, pelännyt ja hoitanut kaikki asiat. Meillä on kolme jo täysi-ikäistä lasta.
Ongelmani on suru, joita tunnen päätöksestäni. Järki sanoo, että näin on hyvä. Päihdesairaus on kavala seuralainen ja vuosien varrella yritin kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseni miehelle apua. Kun en enää voinut auttaa, ei ollut muuta keinoa kuin lähteä. Syyllisyys on kuitenkin musertavaa. Mietin, miten mieheni pärjää ja miten itse voin tästä selvitä.
En haluaisi juttua katkeruuteen, mutta en tiedä, miten jatkaisin eteenpäin.
Ikävöin hyviä vuosiamme ja sitä miestä, joka hän joskus oli. Samalla vihaan häntä ja sitä, kuinka hän pilasi elämäni.
En haluaisi juttua katkeruuteen, mutta en tiedä, miten jatkaisin eteenpäin. Olen melkein kuusikymppinen ja tiedän, että en enää todennäköisesti löydä elämänkumppania. Itken usein ajatusta yksinäisestä vanhuudesta ja siitä, että tuhlaisin elämäni parhaat vuodet. Tulevaisuus pelottaa. Kuinka saisin jatkettua elämääni?
Susanna
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
