”Meillä oli vaimoni kanssa 25 vuoden parisuhde takana, kun hän tuli eräänä päivänä luokseni ja totesi haluavansa eron. Ehjä ja hyvä perhe rikotaan hetkessä palasiksi. Siinä haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun toinen lähes hymyssä suin kertoo lamauttavan päätöksen”, lukijamme kertoo.
Osui tuo Miisan tarinan otsikko silmiini, kun selailin lehteä. Tuli tarve kertoa omasta tarinastani.
Olen siis ”miespuolinen Miisa”, mutta näissä jutuissa ei varmaankaan ole merkitystä, kumpi tulee hylätyksi, mies vai nainen. Lähes tulkoon aina tekee kovasti kipeää näissä myllerryksissä. Tuo Miisan lause ”Eihän suhdetta voi päättää näin” tuntuu niin tutulta ja karulta ajatukselta.
Meillä oli vaimoni kanssa 25 vuoden parisuhde takana, kun hän tuli eräänä päivänä luokseni ja totesi haluavansa eron. Se hetki oli aivan kamala. Ehjä ja hyvä perhe rikotaan hetkessä palasiksi. Siinä haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun toinen lähes hymyssä suin kertoo lamauttavan päätöksen. En silloin tiennyt, että hän on rakentanut selkäni takana turvallisen pakoreitin suoraan toisen miehen syliin.
Nämä Facebookit ym. foorumit ovat oivallisia ja alkuun ”viattomia” viestikanavia vanhojen suhteiden lämmittelyyn. Kappas vaan, kuulumisten kysely muuttuu pikku hiljaa tiiviimmäksi viestittelyksi ja siellä on helppo sopia tapaamisia. Täysin viatonta alkuun, eikä tietysti halua siinä vaiheessa mitään pahaa puolisolleen. Sitten huomaa, kuinka jännää se uusi maailma on ilman perhearkea ja tylsää, virttynyttä puolisoaan. Houkutus itsekkääseen päätökseen kasvaa.
”Siinä unohtuu puoliso ja lapset.”
Se oli jännä ja karmea huomata, kuinka se tuttu ihminen muuttui aivan toiseksi. Siinä kohtaa siitä tutusta ja rakkaasta ihmisestä tulee aivan tunteeton julmuri. Hänen täytyy tietysti itsensä kovettaa kivikovaksi, ettei vaan murru kesken draaman. Hän ei näe juurikaan muuta kuin itsensä ja omat tarpeet. Siinä unohtuu puoliso ja lapset. Vaimo muuttui kuin teinitytöksi, joka tapailee ekaa poikakaveriaan.
Nyt voi jo kevennyksenä todeta, että poikakaveri olikin sieltä elämän alkupäästä, nyt vaan ”toisella kierroksella”. Silloin ei todellakaan naurattanut, ei naurattanut mikään muukaan asia. Vertasin sitä silloin kokemukseen, jossa olisin teatterissa aitiossa eturivissä katsomassa näytelmää, jossa vaimo on pääosassa. Niin raakaa juonta ei vaan ole missään näytelmässä. Sitä arkielämän näytelmää ei olisi halunnut uskoa todeksi, mutta pakko se oli seurata loppuun asti.
”Sitä jää hyvin yksin, ainakin minä miehenä jäin, kun lapset jäi jatkamaan arkeaan äitinsä kanssa.”
Paljon hajosi elämästäni siinä rytäkässä. Sitä jää hyvin yksin, ainakin minä miehenä jäin, kun lapset jäi jatkamaan arkeaan äitinsä kanssa. Lapsista oli huoli, kun lasten äiti huiteli viikonloput omilla juoksuillaan. Lapset eivät olleet silloin enää pieniä, mutta teini-ikäisestä kantaa suurta huolta viikonloppuisin. Aina ei tiennyt, missä on lapset ja missä on lasten äiti. Eihän niitä asioita aina huomatttu minulle kertoa.
Isänä minusta tuli sellainen sukulaissetä, jota lapset tapaa silloin tällöin. Ei se ole sellaista normaalia perhe-elämää enää kenellekään. En silloin arvannut, miten elämäni muuttuu.
”Pyhien vietot, yksinäisyys ja ystäväpiirin muutokset olivat tosi kova paikka.”
Lapsuudenkodissani oli vanhemmat ja useampia sisaruksia ja oma perhe oli elämäni suurin haave. Siitä perheestä sain nauttia tietyn ajan. Sitten se yht'äkkiä rikotaan ja minut ulkoistetaan siitä. Pyhien vietot, yksinäisyys ja ystäväpiirin muutokset olivat tosi kova paikka. Pahalta tuntui vähättelevät kommentit, että kyllähän se siitä, löydät varmaan uuden naisen elämääsi. Vastasin, että en minä ole halunnut tai etsinyt mitään uutta naisystävää, enkä ainakaan muuttaa perheestäni erilleen.
Siitä helvetistä on yli kaksi vuotta ja elämä on sen jälkeen ollut lähinnä sellaista selviytymistä. Työelämä on ollut pelastus, en olisi pystynyt sekoamatta pyörittelemään ajatuksia kotona ympäri vuorokauden. Silloin pahimpaan aikaan yöunista ei tullut mitään ja työpaikan pukuhuoneessa yritti saada itsensä työkuosiin ja itkusta punaiset silmät suunnilleen normaalin näköisiksi ennen töiden alkua.
Oikeastaan kerroin tämän kamalan vuodatuksen sen takia, kunka toisen puolison itsekäs päätös rikkoo monen muun elämän. Kannattaa miettiä, mitä lupaa alttarilla eli onko valmis niihin liitoissa tuleviin vaikeuksiin vai pakeneeko omiin uusiin unelmiinsa ja lähtee karkuun, jos arki alkaa ahdistamaan.
”Toivon, että opin vielä luottamaan, että elämä kantaa ja tapahtuisi vielä mukaviakin asioita.”
Kaikesta tästä huolimatta, haluan tällä kirjoituksella todistaa Miisalle, että olen edelleen kuitenkin hengissä, enkä ole ratkennut ryyppäämään ja terveyteni olen suunnilleen säilyttänyt. Henkisen puolen asioissa olen kyllä tarvinnut ulkopuolista apua ja keskustelut ovat auttaneet. Itse olen sellainen, että haluan käydä vaikeudet läpi ns. raakana ja hienostelematta. Sen kautta toivon, että opin vielä luottamaan, että elämä kantaa ja tapahtuisi vielä mukaviakin asioita.
Sitä haluan Miisalle korostaa, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, niin pienin askelin vaan menee eteenpäin ja keskittyy ihan elämän perusasioihin. Kyllä aika vähitellen lieventää tuskaa ja joku voi löytää nopeastikin vaikkapa uuden ihmisen vierelleen. Nämä on niin yksilöllisiä juttuja, mutta kaikkien on se kiirastuli kuljettava läpi. Jotkut ihmettelivät, että miten voi noin kauan kestää toipua avioerosta. Olen vastannut, että silloin kun rikotaan kaikkein tärkeintä ja rakkainta, niin siitä en hetkessä toivu. Mitä suurempi suru ja tuska, sen kauemmin kestää toipuminen.Riippuu paljolti siitä, miten tärkeäksi on oman parisuhteensa ja perheensä kokenut.
”Onneksi on kuitenkin riittänyt ystäviä, joille on voinut murheistaan puhua.”
Jokainen käy surunsa omalla tavallaan läpi. Kyllä eron jälkeinen aika on opettanut minulle elämästä ja ihmistä enemmän kuin aikaisempi elämä yhteensä. Heitä, joita luuli ystäviksi, niin hävisivät kuvioista. Onneksi kuitenkin on löytynyt hyviä, luottoystäviä ihmisistä, jotka eivät olleet aiemmin ehkä niitä ihan läheisimpiä. Niin se elämä yllättää näissäkin asioissa. Onneksi on kuitenkin riittänyt ystäviä, joille on voinut murheistaan puhua. Se on tärkeää, koska asioista puhuminen on ainakin itselläni keventänyt taakkaa.
Miisan viimeisessä lauseessa oli kysymys, että voiko erosta selvitä koskaan. Vastaus on, että kyllä voi. Itse päätin aikoinani, että selviän tästä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi.
Se täytyy kyllä todeta, että toisen kuolemakin tuntuisi helpommalta hyväksyä kuin rakkaan ihmisen huijaaminen ja luottamuksen pettäminen. Lopputuloksena kuitenkin sen toisen ihmisen menettää. Toivon todella sydämeni pohjasta, että selviät tästä koettelemuksesta. Ota uusista asioista ilo irti, kun pahin vaihe menee ohi.
Miespuolinen Miisa
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
Kiitos sinulle "miespuolinen Miisa" hyvästä kirjoituksestasi. Minä koin aikanaan samat tunteet kuin sinäkin, kun minun 25 vuoden liittoni päättyi aivan samoin kuin sinullakin.
Kyllä erosta toipumiseen todellakin voi mennä vuosia, varsinkin, kun sitä ei ole osannut edes aavistaa.
Myös minä koin, että jopa toisen kuolema olisi ollut helpompaa ymmärtää kuin äkillinen, ennakoimaton ero.
Kukaan tilanteen ulkopuolinen ei voi tietää, kuinka kovaa se sattuu. Eteenpäin on vain jaksettava, päivä ja askel kerrallaan. On hyvä antaa itselleen myös aikaa surra ja toipua.
Toivotan sydämestäni kummallekin Miisalle hyvää jatkoa.
Hei Miisa... Koin täsmälleen saman kohtalon... prikulleen samoilla vuosillakin. Exäni tapasi Facebookissa nuoruuden rakastettunsa ja avioerohan siitä seurasi. Henkinen ja fyysinen terveys meni... talous romahti. Oli sykähdyttävää lukea tarinasi.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
