Miten taata tasapuolisuus lasten ja lastenlasten kohtelussa? Tätä olen pohtinut tultuani muutama vuosi sitten mummiksi.  
Tunnustan, etten ollut äitinä oikeudenmukaisen tasapuolinen lapsiani kohtaan. Ei minulla ollut omien lapsieni joukossa lellikkejä, mutta en koskaan jakanut aikaani ja antejani mittanauhalla.  
Jälkeenpäin olen huomannut herättäneeni kateuden kipinän lasteni välille. Ruuhkavuosien arjen tuiskuissa pidin tärkeämpänä tilanteen huomioon ottamista kuin tasapäistä jakoa aina ja joka tilanteessa.  
Sama ongelma minulla on nyt neljän lapsenlapseni kanssa. Minun mittaamistani seuraavat nyt vain niin lastenlasteni äidit eli tyttäreni kuin lastenlapsenikin. Ei nyt tapella tai riidellä, mutta seurataan tarkasti, mitä olen lahjoittanut kenellekin, mitä luvannut tai miten jaan aikaani kaikkien kanssa.  
En nytkään osaa palastella aikaani yhtä suuriksi annoksiksi. Otan yhä huomioon tilanteen ja toimin vaistolla sen mukaan. Mutta usein huomaan jälkeenpäin tuottaneeni jos ei nyt pahaa mieltä, ainakin odotuksia.  
Olen halunnut aina antaa parhaani. Mutta huomaan olevani kuin luonnonvara, josta kaikki haluavat haukata eniten. Ei kai siksi, että olisin niin hyvä tai erinomainen, vaan siksi, että olen osalle lapsenlapsista vielä ainoa mummi.  
Koska haluaisin tehdä parhaani, jotta kaikki olisivat lähelläni onnellisia, kaipaisin todella hyviä neuvoja. En halua olla riidan aiheuttaja tai epäoikeudenmukainen toimissani.    
Pulassa 

Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen kaappinsa ja komeronsa.

Äitini kerää tavaraa ja varsinkin astioita. Hän rakastaa huutokauppoja ja kirpputoreja ja on hamstrannut astioita vuosikymmenien ajan.

Nyt äiti sanoi, että täytyy ostaa uusi kaappi, kun astiat eivät mahdu enää vanhoihin. Totesin, että jos eivät omakotitalon komerot ja kaapit riitä, sitten on syytä karsia tavaroita, ei ostaa lisää kaappeja. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa.

Sanoin äidille, että myy nuo tavarasi, saat hyvä rahat ja voit käyttää ne vaikka matkustamiseen. Seitsemänkymppisenä hän vielä pystyisi matkustelemaan. Kaapeissa on muun muassa Arabian astioita, joista saa nyt hyvät rahat. Mutta äiti ei raaski luopua mistään.

Itse en kerää mitään ylimääräistä. Jos ostan jotain uutta, laitan vanhan menemään. Ajattelen kauhulla sitä, kun äidistä aika jättää ja minä joudun käymään läpi kaikki hänen tavaransa. Eikö olisi parempi, että hän setvisi kaappinsa itse?

Miialiia

Vierailija

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Äläpä viitsi halveksia äitisi harrastuksia. Todella vastenmielinen kirjoitus. Päätä jo nyt, että tilaat jonkun ulkopuolisen siivoojan kuolinpesän varoilla suorittamaan tyhjennys, niin ei tarvitse äitisi elinaikana tuollaisella asialla häntä vaivata. Eivät kaikki halua matkustella, ja äitisi saanee tehdä rahoillaan ja kaapeillaan niitä asioita, joista itse tykkää. Keräily ja sisustus on harrastus siinä missä matkustelukin. Jos itse tykkäät matkustella niin matkusta, mutta anna äitisi olla kuka...
Lue kommentti
Pientå rajaa

Lukijan kirje: Äiti hamstraa tavaroita

Olen samaa mieltä edellisen vierailijan kanssa, että äidin kasvattaminen (varsinkaan enää tuossa vaiheessa) ei kuulu lapsen tehtäviin. Ymmärrän toki pointtisi yleisemmällä tasolla. Mutta jos äitisi ei pyydä sinua maksamaan keräilyjensä kuluja, ei sinulla pitäisi olla nokan koputtamista hänen harrastuksiinsa. Jos oma lapsesi tekisi saman, tuskin pitäisit neuvoista, toruista ja opastuksesta. Jätä vain pesä sitten joskus ammattilaisten siivottavaksi.
Lue kommentti

Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista, enkä osaa enää unelmoida mistään.

Sitä alkaa elämässä pikkuhiljaa katkeroitua, kun elämä tuntuu aina ottavan enemmän kun antavan. Mietin, miksi edes yritän yhtään mitään, kun unelmani murskautuu heti alkumetreillä. Minulla on takana kymmenen vuotta epäonnistumista.

En osaa enää unelmoida. Olen täydellisen uupunut. Olen kyllästynyt siihen, että olen vain taakkana kaikille, sillä en kelpaa edes töihin. Nykyään mielenterveytenikin on jo niin huono, etten töihin edes pystyisi. Mietin, miksi pitää lyödä lyötyä?

Lopen uupunut

Stemppiä

Lukijan kirje: En elä elämääni, olen vain olemassa

Joskus käy niin, että itse torppaa unelmansa omilla tiedostamattomilla ajatusmalleilla. En sano että nyt olisi niin, mutta sekin on aina pohdinnan paikka. Olenko tehnyt aidosti kaikkeni saavuttaakseni tyytyväisyyden? Vai olenko pyrkinyt oikotietä onneen, niitä kun ei ole kuin saduissa. Olenko todella ollut valmis näkemään unelmani todellisuudessa, vai vain epämääräisinä muuttuvina ajatuksina jostakin paremmasta? Unelmia pitää tavoitella, tehdä suunnitelma, uskoa niihin ja ottaa pieni askel...
Lue kommentti