Nyt on pojan ravintolan kyltti suorassa! Markus Fogelholm harrastaa kiipeilyä, Mikael Fogelholm kestävyysliikuntaa.
Nyt on pojan ravintolan kyltti suorassa! Markus Fogelholm harrastaa kiipeilyä, Mikael Fogelholm kestävyysliikuntaa.

Isä vannoo terveellisen ruuan nimeen, poika kokkaa herkkuja. Eniten Mikael ja Markus Fogelholm ovat riidelleet Markuksen kuontalosta.

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm, 56, on ollut mukana laatimassa suomalaisia suosituksia terveellisestä ruokavaliosta. Hän harrastaa kestävyysliikuntaa kuten pyöräilyä ja polkujuoksua. Maratonennätys 2.24.30. on vuodelta 1984.

Mikael:

"Markus oli ehkä neljä, kun vein hänet ensimmäistä kertaa parturiin, samaan jossa itsekin kävin. Hän pani vastaan niin, ettei hommasta tullut yhtään mitään. Tilanne oli hänelle kai outo ja pelottava, ja lopulta minäkin hiillyin totaalisesti.

Siitä jäi Markukselle varmaan trauma, sillä hän ei vieläkään mene parturiin vapaaehtoisesti. Nykyään hänellä on kyllä siisti, lyhyt tukka, mutta hänen avovaimonsa leikkaa sen.

Markuksen lapsuus oli siinä mielessä tavanomainen, ettei hänestä ollut mitään erityistä huolta. Hän oli iloinen pieni poika, joka tykkäsi touhuta kaikenlaista ja jolla oli kavereita.

Olin uskoakseni ihan hyvä isä, kun Markus ja Sonja olivat pieniä. Vaihdoin vaippoja ja valvoin yöllä, kun imetys lopetettiin. Vein leikkipuistoon ja laskin pulkkamäkeä.

Nykyään puhutaan paljon ruuhkavuosista, ja joku varmaan suuttuu kun sanon näin, mutta mielestäni pikkulapsiaika oli helppoa ja mukavaa. Tein väitöskirjaa kotona, sain keskittyä vain yhteen työhön ja minulla oli aikaa tehdä lasten kanssa kaikenlaista.

Helppouden tunne liittyi varmaan ainakin osittain myös aikakauteen. Nykyinen työelämä ja nykyiset tehtäväni ovat niin paljon vaativampia.

Lapsiperhe-elämä tuli minusta sitä hauskemmaksi, mitä enemmän lasten kanssa pystyi puhumaan ja tekemään. Pelasimme lätkää ja salibandya, suunnistimme, kävimme keilaamassa ja kylpylässä. Ensimmäiset kymmenen vuotta ajattelin, että juuri nyt lapset ovat parhaassa iässä.

Kun he tulivat murrosikään, en enää ajatellut niin. Markus on Sonjaa kaksi ja puoli vuotta vanhempi, ja he olivat murrosiässä samaan aikaan. Olin silloin töissä Tampereella UKK-instituutin johtajana ja poissa kotoa Keravalta useita päiviä viikossa. En ollut läsnä niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt, eikä pinnani tahtonut kestää teinien kanssa.

Olen itse sitä sukupolvea, jolle vanhemmat olivat vahva auktoriteetti. Oma isoisäni oli ankara mies – hyväsydäminen, mutta ankara. Isäni oli häntä hiukan vapaamielisempi ja minä taas vähän isääni rennompi, mutta kyllä minäkin olen kasvattajana aina vaatinut jotakin. Lasten on pitänyt käyttäytyä hyvin, ja heillä on pitänyt olla tavoitteita.

Jatkuvia riidan aiheita Markuksen kanssa olivat hiukset ja Sonjan kanssa kynnet. Kai se oli näitä ääneen lausumattomia kasvatusperiaatteita, että siistiltä pitää näyttää. Ei minulla sinänsä ollut mitään pitkiä hiuksia vastaan, kunhan ne olivat siistit ja hoidetut. Oli minullakin nuorena pitkät hiukset ja korkeakorkoiset saappaat.

En tiedä, olenko osannut toimia kasvattajana järkevästi. Ainakaan murrosikäisten isänä en onnistunut kovin hyvin.

Myös silloin petyin itseeni, kun yritin opettaa Markusta soittamaan pianoa. Olen suuri klassisen musiikin fani, mutta ei minulla ollut opettamiseen oikeaa pedagogiikkaa eikä riittävää pinnaa.

Markus on muusikkona selvästi itseoppivaa lajia. Hän ei syttynyt siihen, että joku opetti häntä. Myöhemmin hän opetteli itse soittamaan kitaraa ja laulamaan. Sanoimme häntä vaimoni Leilan kanssa trubaduuriksi, vaikka rehellisyyden nimissä hän on kyllä parempi kitaristi kuin laulaja.

Lukion jälkeen Markus haki opiskelemaan monia eri aloja, mutta en nähnyt hänessä suurta intohimoa oikein mihinkään. Olin siitä hiukan huolissani, sillä oman alan löytyminen määrittää nuoren ihmisen elämän suuntaa.

Kun Markus keksi keittiömestarijutun, palaset loksahtivat paikoilleen. Lyhyessä ajassa tapahtui iso muutos. Hänestä tuli hyvin rauhallinen ja päämäärätietoinen.

Nyt hän on kovan luokan kokki, ja näen meissä saman intohimon työhön. Emme laske tunteja ja vapaa-ajallakin olemme kiinnostuneita työhön liittyvistä asioista. Ruoka-ala yhdistää meitä, vaikka katsommekin asioita eri vinkkelistä.

En ole terveysasioissa fanaattinen, mutta siitä kyllä huomautan, jos Markuksen ravintolan annoksissa on liikaa suolaa."

 

Markus Fogelholm on 28-vuotias kokki ja yrittäjä pitää Helsingissä ravintola Reginaa yhdessä Markus Aremon ja Toni Ferin kanssa. Hän asuu Helsingissä avovaimonsa kanssa. Markuksen sisko Sonja on ammatiltaan toimittaja ja heidän äitinsä Leila Fogelholm työskentelee ravitsemusasiantuntijana.

Markus:

Aloin kasvattaa pitkiä hiuksia 15-vuotiaana, kun innostuin Nirvanasta ja Bob Marleysta. Harrastin kiipeilyä, ja niissä piireissä monilla oli rastat. Pesin hiuksiani mäntysuovalla, jotta minullekin tulisi. Faija kiristeli aikansa hampaitaan ja ehdotti lopulta tukkasopimusta. Jos minä leikkaisin hiukseni ja sitoutuisin pitämään ne lyhyinä, hän ostaisi minulle kitaran. Kävelimme musiikkiliikkeeseen suoraan parturista.

Ainakin isä oli reilumpi kuin Bruce Springsteenin isä, joka leikkasi poikansa hiukset väkisin, kun tämä makasi sairaalassa moottoripyöräonnettomuuden jäljiltä.

Isä on tosi taitava pianisti, ja hän opetti minuakin soittamaan. Kävimme läpi Thompsonin pianokouluvihkoja, ja soitin isälle näytesoittoja saadakseni välidiplomit suoritettua. Jossain vaiheessa intoni hiipui, enkä enää edennyt isän toivomaan tahtiin.

Teini-iässä aloitin oman musiikillisen tutkimusmatkan ja käytin viikkorahani ja kesätyöansioni levyihin. Kerran kun kuuntelin huoneessani Pink Floydin The Dark Side of the Moonia, isä kuuli sen ja ryntäsi paikalle tohkeissaan. Se oli ollut hänenkin suosikkinsa vuosia aiemmin. 1970-luvun rock on nykyään yksi vakiopu-heenaiheistamme.

En lapsena miettinyt, mitä isä ja äiti tekivät työkseen, mutta tajusin, että meillä syötiin terveellisesti. Jääkaapin ovessa oli 50 arkiruuan lista, jota pyöritettiin. Lempiruokaani olivat pinaattilätyt, inhokkini janssoninkiusaus. Salaattia oli aina, ja sitä piti ottaa. Faija otti paljon. Meille ei tilattu pitsaa tai muuta roskaruokaa, mutta salibandyreissuilla isä vei minua ja kavereitani hampurilaiselle. Synttäreillä oli karkkia kuten muillakin.

Faija ei ole koskaan ollut mikään sohvallamakoilun ystävä. En minäkään, mutta olemme kiinnostuneita eri lajeista. Yhteen aikaan kävimme koko perhe keskiviikkoisin iltarasteilla. Ymmärsin vanhempien tavoitteen , mutta sateisina iltoina olisin mieluummin jättänyt rastit väliin, sen verran mukavuudenhaluinen olen. Muutenkin minua kiinnosti enemmän skeittaaminen ja kiipeily.

Faija olisi toivonut minusta kaksikielistä, mutta keravalaisten jannujen keskuudessa ruotsinkielisyys ei ollut kovin hip ja cool. Ensimmäiset 12 vuotta isä puhui minulle sinnikkäästi ruotsia ja minä vastasin sinnikkäästi suomeksi. Lopulta hän antoi periksi, enkä edes huomannut, missä vaiheessa se tapahtui. Muistan vain, kun olimme kerran yhdessä melomassa ja isä puhui muuten suomea, mutta aina tiukassa paikassa hän vaihtoi ruotsiin.

On tavallaan isän ansiota, että päädyin ravintola-alalle. Hänelle oli tärkeää, että hain opiskelemaan jotain heti ylioppilaaksi päästyäni. Hain lukemaan musiikkitiedettä, graafista suunnittelua ja liikunnanohjaamista, mutta minulla oli kirjoitusten jälkeen rotsi tyhjä, enkä päässyt mihinkään.

Faija hommasi minulle työpaikan Keravan McDonald’sista. Siellä tajusin tykkääväni ravintola-alasta: siitä mitä tapahtuu taustalla näkymättömissä. Pääsin opiskelemaan Haaga-Heliaan, ja vasta siellä innostuin kokkaamisesta tosissani.

Faija on sama äijä edelleen kuin 20 vuotta sitten, mitä nyt tukka on alkanut harventua. Hän on iloinen, aktiivinen, temperamenttinen ja huumorintajuinen, ainakin omasta mielestään. Eri asia sitten, olivatko faijan läpändeerokset aikoinaan teini-ikäisen mielestä niin kovin hyviä.

Ihailen faijan esiintymistaitoa. Olen ylpeä hänestä, kun hän pärjää telkkarissa voihirmuille. Ihailen myös sitä, miten kovan ajan hän on juossut maratonilla.”

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2015.