Lapsenlapsen hoitaminen voi olla yllättävän rankkaa. Saako siitä kieltäytyä? Väestöliiton asiantuntijat vastaavat.

Jihuu, on syntynyt lapsenlapsi! Hän on mummon mussu ja taatan tassu ja kaikkea ihanaa. Totta kai me autamme ja otamme häntä hoitoon, tuoreet isovanhemmat lupaavat. Tuokaa hänet meille milloin tahansa!

Vaan kuinkas sitten käykään. Yökylässä lapsenlapsi valvoo yöt ja sotkee paikat. Hän kiukuttelee syömistensä kanssa ja heittäytyy lattialle huutamaan koko tahtoikäisen tarmollaan.

”Siinä voi mummolle ja ukille tulla olo, että en minä jaksakaan tätä enää. En muistanut, että pienen lapsen hoitaminen on näin rankkaa”, kertoo Väestöliiton perheasiantuntija Susanne Ingman-Friberg.

Eikä kyse ole pelkästään siitä, että lapsenhoito on raskasta. Isovanhemmat eivät ehkä muistaneet hoitoapua luvatessaan, että heidän elämäänsä kuuluu monenlaista muutakin. On töitä ja opiskelua, sairauttakin kenties. Tai tulee ero ja uusi parisuhde, ja isovanhempi haluaakin keskittyä siihen.

Kaiken lisäksi ruuhkavuodet saattavat olla juuri pahimmillaan.

”Siinä sitten on päätettävä, kummalle kumarrat ja kummalle pyllistät: autatko pikkulapsiperhettä vai keskitytkö hoitamaan omia vanhempiasi.”

”Isovanhempien omat vanhemmat alkavat ikääntyä ja sairastella. Siinä sitten on päätettävä, kummalle kumarrat ja kummalle pyllistät: autatko pikkulapsiperhettä vai keskitytkö hoitamaan omia vanhempiasi”, Väestöliiton perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa sanoo.

Monet isovanhemmat ovatkin soittaneet Väestöliiton neuvontapuhelimeen ja tiivistäneet ongelman viiteen sanaan: onko lapsenlapsia aina pakko hoitaa?

Saa sanoa: nyt en jaksa

Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan, isovanhemman pitää ensimmäiseksi tunnustaa se itselleen. Minä en jaksa. Minä en pysty.
”Seuraavaksi hän joutuu käsittelemään pettymystä itseensä. Etenkin, jos hän on vilpittömästi kuvitellut jaksavansa ja pystyvänsä”, Minna Oulasmaa sanoo.

Oma väsähtäminen tuntuu erityisen musertavalta, jos kaveripiirissä sattuu olemaan super-isovanhempia. Siis näitä, jotka pukeutuvat harva se päivä henkiseen Batman-asuunsa ja lennähtävät hoitamaan, ruokkimaan, kuskaamaan ja vaatettamaan lapsenlapsiaan.

”Paras ja oikeastaan ainoa keino selvitä kiipelistä on, että ottaa asian puheeksi nuoren perheen kanssa”, Susanne Ingman-Friberg neuvoo.

”Isovanhemmalla on oikeus sanoa, että en jaksa. Lisäksi hänellä on oikeus sanoa, että hän haluaa tehdä muutakin kuin hoitaa lapsenlapsia.”

Olivat tuttavapiirin mallit ja odotukset mitä tahansa, isovanhemman pitää ensisijaisesti huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Se on tervettä itsekkyyttä.

”Isovanhemmalla on oikeus sanoa, että en jaksa. Eikä vain sitä. Lisäksi hänellä on oikeus sanoa, että hän haluaa tehdä muutakin kuin hoitaa lapsenlapsia. Sekin pitää rohjeta kertoa ääneen”, Minna Oulasmaa muistuttaa.

Suora puhe antaa viestin: isovanhemmuus on minulle tärkeää, mutta arvostan itseäni niin paljon, että haluan toteuttaa myös muita tärkeitä elementtejä elämässäni.

Se asenne ei ole yhtään huono perintö nuoremmalle sukupolvelle.

”Miksi äiti vain matkustelee eikä auta?”

Nuoremmalle sukupolvelle voi yhtä kaikki olla katkera pala, jos isovanhemmat eivät olekaan valmiita auttamaan niin paljon kuin he olivat toivoneet ja ajatelleet.

”Heille voi tulla häpeän tunteitakin. Miksi minun täytyy mennä pyytämään naapurin rouvaa lapsenhoitoavuksi, ja oma äiti vain matkustelee maailmalla ja toteuttaa itseään?” Susanne Ingman-Friberg sanoo.

Seurauksena voi olla hyvin kipeää keskustelua, jossa joudutaan käymään läpi vuosien varrella kertynyttä kuonaa.

”Usein se tarkoittaa nimenomaan äiti-tytär-suhteen käsittelyä, eikä se ole helppoa”, Minna Oulasmaa sanoo.

”Vastuu lapsesta on sataprosenttisesti hänen vanhemmillaan.”

Joskus se voi johtaa jopa väliaikaiseen välirikkoon. Vasta sen jälkeen äiti ja tytär pääsevät luomaan aidosti kahden aikuisen välisen suhteen.

”Vastuu lapsesta on lopulta kuitenkin sataprosenttisesti hänen vanhemmillaan. Isovanhemmalla on oikeus päivittää tilannettaan ja kertoa, että nyt teidän täytyy hakea apua jostain muualta.”

Suu suppuun selän takana

Vaikka suora ja rehellinen puhe voi tehdä kipeää, se on paras ratkaisu.

Ongelmia tulee varmasti, jos osapuolet esittävät toisilleen yhtä ja puhuvat selän takana toista. Esimerkiksi isovanhemmat sanovat vanhemmille, että totta kai he ottavat lapset hoitoon, mutta valittavat hoitotaakkaa ystävilleen. Tai vanhemmat purkavat kavereilleen katkeruutta siitä, että isovanhemmat tulevat apuun vain silloin, kun heille itselleen sopii.

”Takana puhuminen synnyttää vahingollisia salaisuuksia, jotka myrkyttävät ilmapiiriä.”

”Takana puhuminen synnyttää vahingollisia salaisuuksia, jotka myrkyttävät ilmapiiriä. Se ei jää lapsiltakaan huomaamatta”, Minna Oulasmaa sanoo.

Susanne Ingman-Friberg muistuttaa, että näköpiiriä kannattaa aina laajentaa.

”Yleensä äidinäidistä tahtoo tulla perheen tärkein isovanhempi, mutta parhaimmillaan isovanhempia on neljä ja uusperheissä enemmänkin. Kaikilta heiltä voi pyytää apua tasapuolisesti. Kaikista voi tulla lapselle läheisiä ja tärkeitä aikuisia.”

Älä tunkeudu toisen perheen reviirille

Sitten on tietenkin ongelman toinen puoli: joskus isovanhemmat ovat niin innokkaita osallistumaan lapsen hoitoon, etteivät he tule kysyneeksi vanhemmilta, tarvitaanko heitä oikeasti niin paljon.

”Isovanhemman on hyvä opetella myös etäisyyden ottamista. Hänen ei pidä väkisin tunkeutua vanhempien reviirille vaan taas kerran kysyä suoraan, millaista apua nämä toivovat”, Minna Oulasmaa muistuttaa.

Äiti panee rajat omille vanhemmilleen, isä omilleen.

Jos uuteen rooliinsa hurahtaneet isovanhemmat eivät pysty vetämään rajoja, lapsiperheen vanhempien on se tehtävä. Päävastuussa on se, jonka vanhemmista on kyse. Äiti panee rajat omille vanhemmilleen, isä omilleen.

”Hänen pitää kertoa isovanhemmalle, että meillä on oma tapamme hoitaa perheemme asiat. Arvostamme sitä, että haluat auttaa ja olet innoissasi lapsesta, mutta me kerromme, kuinka paljon ja millaista apua tarvitsemme.”

Väestöliiton asiantuntijat pitävät tiistaina 27.2. kaikille isovanhemmille avoimen chatin. Voit jakaa toisten isovanhempien kanssa parhaita hetkiäsi lastenlasten parissa! Pääset ilmoittautumaan mukaan tästä linkistä.

Lapsenlapsia ei ole pakko hoitaa

Isovanhempien yleinen huoli: kuinka paljon lapsenlapsia pitää hoitaa? Asiantuntija vastaa

Lapsenlapsia ei ole pakko hoitaa. Isovanhempien ei tarvitse hoitaa lapsia ja emme kuskaa lapsia hoitoon mummolaan. Jutusta saa hieman vääristyneen kuvan isovanhemmuudesta. Katinkontit, että kaikilla lapsiperheillä olisi hyväkuntoiset isovanhemmat, jotka pystyisivät ja viitsisivät auttaa lasten- ja kodinhoidossa! Monen lapsiperheen mummot ja vaarit ovat monisairaita, jopa muistisairaita dementikkoja. Isovanhemmat asuvat ehkä kaukana tai he ovat jo kuolleet. Joillakin mummoilla ja vaareilla on...
Lue kommentti

Vilkkaan lapsen äiti ja mindfulness-opettaja kertoo, miten auttaa lasta rauhoittumaan.

Onko lapsellasi virtaa loputtomiin ja hyttysen keskittymiskyky? Onko koululaisella vaikeuksia keskittyä pitkäjännitteiseen työskentelyyn? Vai tuntuuko esiteini katoavan ruudun takaiseen ärsykemaailmaan? Mindfulness- eli tietoisuusharjoituksista saattaa olla apua.

Tietoisuus- ja tunnetaitojen opettaminen tekee tuloaan jo päiväkoteihin ja kouluihin. Olisinpa minäkin saanut nämä kyvyt käyttööni jo lapsuudessa! Läsnäolon taitoa voi harjoitella yhdessä myös kotioloissa.

Tässä neljä helppoa koko perheen harjoitusta, joissa hyödynnetään eri aisteja keskittymisen apuna. Nämä on testattu myös vilkkaalla lapsella.

1. Korvien höristys

Harjoitukseen tarvitaan selkeä, hitaasti hiipuva ääni kuten ääniraudan tai sointumaljan kumahdus. Sopivan välineen löytää tarvittaessa verkosta. Pyydä lasta kuuntelemaan tarkasti ja äänen kuullessaan kohottamaan toista kättään hitaasti niin, että se on äänen kokonaan vaiennuttua viittausasennossa. Toista harjoitus niin, että käsi siirtyy vähitellen ylhäältä takaisin alas äänen mukana.

Käden liikuttamisen sijaan voitte myös sopia, että ääntä kuunnellaan silmät suljettuina ja ne avataan vasta, kun ei kuulu enää pienintäkään äänen värinää. Testatkaa, onko lapsella tarkempi kuulo kuin aikuisella – hänen kätensä saattaa liikkua vielä, kun aikuinen havaitsee enää pelkkää hiljaisuutta.

2. Tiimalasi

Lainaa lautapelistä tiimalasia. Ennen kuin laitat hiekan valumaan, ohjeista osallistujia seuraamaan tiimalasia ja laskemaan hiljaa mielessään, kuinka monta sekuntia tiimalasi mittaa. Kertokaa arvionne ja kokeilkaa uudestaan – muuttuiko luku?

3. Makuhetki

Valitse erimakuisia ja -tuoksuisia ruoka-aineita, kuten sitruunaa, hunajaa, vihreää paprikaa ja juustoa. Haistelkaa ja maistelkaa jokaista ruokaa silmät kiinni tai huivilla sidottuina. Pyydä lasta kuvailemaan tuoksua ja makua ja arvaamaan, mistä ruuasta on kysymys. Harjoituksen voi tehdä myös tasting-versiona; meidän perheemme testasi eri kokismerkit ja sain vihdoin selville, maistuuko kaupan oma merkki erilaiselta kuin kalliimpi merkkilimu.

Niin aikuiset kuin lapsetkin hotkaisevat monet päivän aterioista tai korvaavat ne napostelulla. Hidas, keskittynyt ruokailu ehkäisee tutkitusti ahmimista, ylipainoa ja epäterveellisiä ruokavalintoja. Nykyään taaperoita opetetaan sormiruokailun avulla tutustumaan antaumuksella syömäänsä ruokaan. Sama utelias ja keskittynyt asenne olisi hyvä säilyttää lopun elämää.

4. Satuhieronta

Vilkkaan lapsen tai nuoren voi olla vaikea pysähtyä oman kehon äärelle. Satuhieronnassa aikuinen auttaa tarinan ja kosketuksen keinoin lasta rentoutumaan. Nuoren kohdalla voi puhua vaikka tarinarapsuttelusta, jos lapsekas nimi ei houkuttele. Tämä menetelmä auttaa myös levottoman lapsen rauhoittamisessa ennen nukkumaanmenoa.

Pyydä lasta asettumaan vatsamakuulle sängylle tai muuhun mukavaan paikkaan. Kuvittele lapsen selkäpuoli kanvaasiksi, johon maalailet keksimäsi tarinan kulkua kuin Kylli-täti ikään. Hyödynnä myös käsivarret ja jalat. Kivoja satuhierontoja voi keksiä vaikkapa puusta, joka käy läpi eri vuodenajat tai metsän eläimistä, jotka kipittävät ja tallustelevat pitkin selkää. Valmiita tarinoita hierontaohjeineen löydät Satuhieronta-kirjasta.

Kati Heikinheimo toimii päivätyönsä ohessa mindfulness-opettajana ja pyörittää yhdessä puolisonsa kanssa kolmen pojan uusperhettä.

Jari Sinkkonen sanoo, että vaikka lapsi ei harrastaisi mitään, hänellä on ”suuri riski” kasvaa ihan normaaliksi.
Jari Sinkkonen sanoo, että vaikka lapsi ei harrastaisi mitään, hänellä on ”suuri riski” kasvaa ihan normaaliksi.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo, että lapsella on suuri riski kasvaa ihan normaaliksi, vaikkei hän harrastaisi yhtään mitään. Lapsen ei myöskään tarvitse aina olla reipas ja hyvällä tuulella.

Monissa kodeissa lasten harrastukset nostavat hien pintaan sekä lapsille että vanhemmille. Harjoituksia ja kuljettamista on paljon, mutta yhtä lailla lapsilla intoa ja iloakin. Joskus mikään ei voisi olla selvempää kuin halu harrastaa, josta kertoo vaikkapa päivittäinen pulputus voimistelun ihanuudesta.

Vanhempien puolestaan on vaikea tietää, miten tukea viisaasti lapsensa vapaa-ajan käyttöä. Mieleen voi nousta, että liialta väsymiseltäkin pitäisi suojella. Toisaalta kai nyt lapsen pitäisi jotain harrastaa, jotta pääsisi eteenpäin elämässä?

Ei välttämättä, sanoo lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkonen. Hänen mukaansa lapsen ei tarvitse harrastaa mitään ollakseen jotenkin pärjäävä.

”Olen tavannut lapsia, joiden harrastusten määrässä ei ole mitään tolkkua. Uimarilla voi olla kahdeksat harkat viikossa.”

Jari Sinkkonen sanoo, että vaikka lapsi ei harrastaisi mitään, hänellä on ”suuri riski kasvaa ihan normaaliksi”.

”Jos lapsi syö ja nukkuu hyvin, leikkii, on kiinnostunut maailmasta, menee suhteellisen tyytyväisenä päiväkotiin tai kouluun ja hänellä on pari hyvää kaveria, asiat eivät voi olla ihan huonosti.”

Vanhemmuuteen kuuluu, ettei aina tiedä, miten pitäisi tehdä. Siitäkään ei pidä liikaa huolestua.

Monesti vanhemman on vaikea tietää, mihin suuntaan lastaan kannustaisi ja mikä juuri hänelle on hyväksi. Sinkkosen mielestä hyvään vanhemmuuteen kuuluukin se, ettei aina tiedä, miten pitäisi tehdä. Siitäkään ei pidä liikaa huolestua.

”Lapsi ohjaa meitä itse, hänen temperamenttinsa ja luonteensa. Hänellä on tietyllä lailla aina käyttöohje mukanaan.”

Lapsen ei tarvitse olla reipas

Sinkkosen mielestä meillä korostetaan vähän liikaa lasten reippautta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Hän muistuttaa, että on ihan ok, jos lapsi on toisenlainen eikä vaikkapa viihdy isoissa ryhmissä.

”Meillä on sellaista jenkkivaikutusta, että pitäisi olla hirveän ulospäin suuntautunut. Suomalaisuuteen kuuluu kuitenkin myös se, että ollaan tuppisuita", Sinkkonen toteaa.

Lastenpsykiatri muistuttaa, että lasten siinä missä aikuistenkin temperamenteissa on suuria eroja. Siksi myöskään lapsen olemisen ja elämisen tavasta ei tarvitse turhan paljon huolestua.

Vierailija

Jari Sinkkonen: ”Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään eikä olla aina reipas”

Ei liikkumiseen tarvita ohjattua harrastusta, vaan tavallista arkiliikuntaa. Ohjatussa harrastuksessa helposti odotetaan vuoroa, kuunnellaan ohjeistusta, katsotaan mallisuoritusta niin, että tunnin harrastusajasta liikutaan itse 20 min. Se miten lapsi saadaan liikkumaan, on vanhemman esimerkki. Yhdessä vaan ladulle, pyöräretkelle, metsään, pulkkamäkeen, kävellen tarhaan ja kouluun. Ei harrastuksessa mitään vikaa ole, jos lapsi sitä haluaa, mutta on puppua sanoa ettei ilman harrastuksia...
Lue kommentti