Ystävä lohduttaa, naurattaa ja ymmärtää. Siihen ei tarvita yhteistä kieltä. Viisi ihmistä kertoo suhteesta koiraansa.

Onhan taivaassa ajokoiria?

”Jos olen lähdössä aamulla metsälle Nadian kanssa, en saa edellisenä yönä unta. Niin jännittää. Koiran kanssa oleminen on minulle henki ja elämä, tietyllä tavalla hulluuttakin.

Pomon kanssa sovin työt aloittaessani, että meikäläinenhän lähtee metsälle kesken päivän, jos siltä tuntuu. Onneksi vaimokin ymmärtää. Hän on lämminsydäminen ihminen, olemme olleet naimisissa yli kaksikymmentä vuotta.

Kuka voisi olla sisällä, kun ensilumi sataa. Me olemme metsässä, Nadia ja minä, minä ja Nadia.

Olen kasvattanut koiria nuoresta sällistä. Tähtäimessäni on mestarikasvattajan titteli, kultainen kasvattaja olen jo. En myy koiriani kenelle tahansa, vaan käytän psykologista silmää.

Metsässä olemme Nadian kanssa ainakin kolme päivää viikossa. Olipa metsästyskausi tai ei, saaliin perässä tai muuten vain. Aamusta iltaan.

Rahaa palaa ainakin kymppitonni vuodessa matkoihin, varusteisiin ja kilpailuihin. Se on köyhälle miehelle paljon.

Vai onko? Voiko rahalla mitata sitä tunnetta, että kuuluu koiran kanssa yhteen? Hienointa on alkusyksystä, pieni pakkanen ja peilityyni järvi, Nadia valppaana vieressä.

Voin seurata, miten koira jahtaa toista eläintä. Saa vainun, oksa risahtaa, jossain lintu pyristelee, sitten kettu lähtee ja kuulen, kuinka Nadia aloittaa kiivaan ajohaukun. Olen aivan kuin luontodokumentin keskellä. Ihmeellistä.

Sellaisissa hetkissä koko kropan täyttää valtava onni siitä, että tuossa on minun koirani. Pitää varoa ylpistymästä.  

Jos koiran menettää, kyllä siinä raavaskin mies itkee ja ryyppää.

Sitä en ymmärrä, että nelikymppiset äijät jaksavat lesoilla saaliillaan. Ei se ole tärkeintä. Tärkeintä  on koira.

Nykyään saatan keskittyä saalistamisen lisäksi vain olemiseen ja videokuvaukseen. Siitäkin sain kuvattua mahtavan pätkän, kun Nadia sitkeästi ajoi samassa ajossa kahta kettua.

Olen säveltänyt ja sanoittanut suomenajokoirille lukuisia lauluja: ’Metsien mies ei voi kuin nöyrästi kiittää, lailla kulovalkean kun haukku metsää niittää…’

Ne ovat komeita kappaleita, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan kaikkea. Jos koiran menettää, kyllä siinä raavaskin mies itkee ja ryyppää kaksi viikkoa. Se on kuin menettäisi suuren osan itsestään.

En tiedä, mitä tekisin, jos vaimo tai koirat kuolisivat.  Olen syvästi uskonnollinen ihminen, mutta joskus mietin, haluanko edes taivaaseen, jos siellä ei ole suomenajokoiria.

Rukoilen joka aamu Nadian puolesta. Etteivät autot ajaisi päälle, etteivät sudet söisi, että saisimme olla yhdessä.”

Myyntineuvottelija Marko Lind, 45, ja suomenajokoira Nadia, 3, Imatralta

 

Bertta on olemassa minua varten

”Tuossa Bertta sohvalla kököttää, aina vieressä tuhisee. Olemme olleet kolme vuotta yhdessä.

Kun sain Bertan omaksi, se tuntui kohtalolta. Olin nähnyt hänet vieraan talon pihassa, kun kävelin ohi. Omistajat eivät enää jaksaneet viedä Berttaa lenkille. Sanoin heille, että jos joskus haluatte luopua koirastanne, älkää myykö muille, tämä on minun koirani.

En tiedä, miksi sanoin niin ja miten uskalsin. Vähän myöhemmin Bertta muutti luokseni. Se oli niin onnellinen hetki! Ehkä meidät oli tarkoitettu toisillemme.

Vähintään kolme kertaa päivässä lähdemme ulos. Yksin ei tulisi mentyä. Metsässä Bertta katsoo: Tuletko jo? Tuletko perässä ihan varmasti? Tulenhan minä.

Ilman koiraa en olisi kuntoutunut aivoverenvuodon jälkeen. Oikea puoleni halvaantui, leipääkin oli vaikea leikata. Mutta kun oli joku vaatimassa huomiota, oli pakko vahvistua.

Meidät oli tarkoitettu toisillemme.

Tunnen varmasti jokaisen Inkoon koiranomistajan. Kun koirat haistelevat toisiaan, me ihmiset puhumme siitä, mitä maailmalla ja lähempänä tapahtuu, puhumme vaikka säästä.

Joka päivä minut nähdään ja kuullaan. Se ei ole tässä iässä itsestään selvää.

Bertankin kanssa juttelemme paljon. Hän ymmärtää kaiken. Jos sanon televisiouutisten jälkeen, että mennäänkö nukkumaan, Bertta kallistaa päätään ja on jo menossa.

Ajattelen, että koiran menettäminen olisi kovempi pala kuin avioero tai konkurssi. Olen kokenut nekin. Koira voi rakastaa enemmän kuin yksikään ihminen. Sen rakkaus on pyyteetöntä.

Bertta on olemassa joka päivä ja joka hetki vain minua varten.

Jos Bertta lähtee tästä maailmasta ennen minua ja olen terve, otan uuden koiran, mutta en pentua. En halua, että kukaan joutuu kaipaamaan minua. Toivoisin jopa, että me lähtisimme Bertan kanssa yhtä aikaa.

Se ei taida olla mahdollista.

Arjen paras hetki on aamukahdeksalta, kun Bertta herättää minut. Avaan silmät ja näen Bertan. Sitten pussaamme. Siitä päivä alkaa.”

Eläkeläinen Eija Pyykkö, 68, ja kääpiösnautseri Bertta, 3, Inkoosta

 

Mamma satsaa Manuun

”Arvostan kauneutta kodissani, työssäni ja itsessäni. Miksen siis satsaisi koiraankin? Koiran vaatteet ja muoti ovat osa mukavaa elämää.

Valitsin pienen koiran, koska se kulkee helposti mukana. Manu on niin söpö, painaakin vain kilon ja 900 grammaa.

Aamulenkin jälkeen menemme yleensä yhdessä kahvilaan. Minä juon cappuccinon ja katselen ihmisiä. Manu istuu kassissa ja nauttii, kun ympärillä on vilinää. Se ei häiriinny mistään, jos olen lähellä. Kun tapaan ystävättäriä yksikseni, he kysyvät heti, että minne koiran jätit.

Jos ulos lähtiessä katson, että koiran pannan väri ei sovikaan kokonaisuuteen, vaihdan sen. Manulla on kymmeniä takkeja ja kaulapantoja, eihän kenenkään ole kiva olla joka päivä samoissa vaatteissa. Suloisimmillaan Manu on farkkuhaalarissa, juhliin puetaan solmio.

Myös lelujen ja ruokakuppien on oltava sieviä. En ikinä kaataisi koirannappuloita mihin tahansa kulhoon ja pistäisi muovirenksulla suljettua pussia viereen lattialle. Kyllä koirankupit ovat osa sisustusta.

Jos meillä on Manun kanssa keskenämme mätsäävät vaatteet, ohikulkijat täällä saattavat päivitellä, että voi vitsi, voiko olla totta! Mutta kun käymme Helsingissä, ihmiset korkeintaan hymyilevät. Ehkä siellä on jo nähty enemmän kaikenlaista.

Vaateintoiluni ei ole pelkkää turhamaisuutta. Pakkasella ja helteellä koira tarvitsee vaatteita. Eikä Manu tietenkään kärsi, vaikka mamma välillä vähän höpsöttelisi.

Suloisimmillaan Manu on farkkuhaalarissa

Olen itsellinen nainen ja päätän, mihin tienaamani rahat käytän. Miksi jotkut asiat eivät saisi olla veikeitä, jos ne tuovat hyvää mieltä? Joku satsaa autoon, minä satsaan Manuun.

Tällaista meillä on, kun kahdestaan elelemme, positiivista. Enne ota asioita liian vakavasti. Manu luo ympärilleen uskomattoman myönteistä energiaa. Koiran seurassa verenpainekin alentuu.

Manu on minulle ystävä ja perheenjäsen. Meillä on jopa samanlainen luonne. Olemme molemmat sosiaalisia, mutta läheisiksi hyväksymme vain harvat ja valitut.

Rakastan Manua koirapersoonana. Ilman koiraa elämäni olisi paljon yksinäisenpää ja ilotonta.”

Kauneusalan yrittäjä Sirkka, 59, ja venäjäntoyterrieri Manu, 4, Lahdesta

 

Daisy lohduttaa meitä surullisia

”En voi mennä kouluun, en voi syödä, en saa hengitettyä, tukehdun. Syksyllä 2011 esikoiseni Veeti vaikeroi sängyssä, minä silitin pojan hikistä tukkaa otsalta.

Lapseni oli yhdeksänvuotias. Hänellä oli todettu masennus.

Minäkin itkin, kun kirjoitin erityistarpeisten lasten äitien, Leijonaemojen, Facebook-ryhmään ja kerroin Veetistä. Oletteko harkinneet koiran hankkimista, vastasi eräs tuntematon äiti. Voisiko koira lohduttaa Veetiä, tuoda iloa?

Emme olleet. Aloimme harkita. Kun ehdotin asiaa Veetille, hän vähän hymyili. Muutaman päivän kuluttua haimme Daisyn kotiin.

Vain Daisy osasi lohduttaa lastani.

Jos pikkusiskot telmivät koiran kanssa, hän juoksi pallon perässä häntä heiluen. Mutta kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti. Ei ollut levoton. Oli läsnä.

Koira halusi lohduttaa poikaa ja tehdä hänet taas iloiseksi. Siinä hän onnistui, kerran toisensa jälkeen.

Seuraavana talvena Veeti joutui lastenpsykiatriselle osastolle hoitoon. Viikonloppuisin hän pääsi kotiin. Silloin Daisy vikisi onnesta.

Kun Veeti oli sairaalassa, minä odotin kotona. Tuntui kuin olisin pudonnut syvään kuiluun. Putosin ja itkin ja putosin lisää. Olin ylipainoinen ja surullinen.

Iltaisin Daisy tuli viereeni nukkumaan. Se tuntui turvalliselta. Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni.

Veeti on masentunut edelleen, mutta elämä alkaa voittaa. Vuosi sitten päätin, että minäkin voin muuttua. Lähdin koiran kanssa lenkille.

Se oli tuskaa, fyysisesti ja henkisesti. Tuntui, että kaikki vastaantulijat katsovat nenänvartta pitkin, kun lyllerrän lenkkipolulla kiloineni. Ensimmäisillä kerroilla jaksoin kilometrin.

Ilman Daisya en olisi lähtenyt. Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa. Olin vain tuntematon nainen ulkoiluttamassa lemmikkiään. Vähitellen jaksoin enemmän.

Kun nykyään tulen lenkiltä kotiin, saatan vilkaista peiliin. Vartalo näyttää erilaiselta, mutta ennen kaikkea katse. Silmissä on ehkä onnea.

Aika usein Veeti tulee silloin huoneestaan, rapsuttaa Daisya korvan takaa niskasta ja sanoo: äiti, elämä on oikeastaan aika kivaa.”

Omaishoitaja Heidi Tujunen, 37, ja mäyräkoira-kääpiöpinseri Daisy, 3, Lappeenrannasta

 

Koirat kaipaisivat minua

”Joskus minulta kysyttiin, haluaisinko kuolla mieluummin sairaalassa vai kotona. Ihan sama, vastasin ensin. Sitten tajusin, että sairaalaan en voisi ottaa mukaan koiria.

Elämässäni on tapahtunut kaksi suurta asiaa. Syksyllä 2009, parikymppisenä, sain kuulla sairastavani imukudossyöpää. Kesällä 2013 Nessa ja Leo muuttivat luokseni. Ehkä nämä asiat liittyvät toisiinsa, ehkä olin vähän yksinäinen.

Kun tulen huonon päivän jälkeen kotiin, se ei ole koskaan tyhjä. Sitten vaihdan vaatteet, laitan tyypit hihnaan ja lähdemme ulos. Ilman koiria olisin ehkä vain surullinen ja hiljaa.

Jos olen niin väsynyt, etten halua puhua ihmisten kanssa, voin puhua koirien kanssa sen verran kuin jaksan. Kyllä Nessa ja Leo ymmärtävät.

Huonolla hetkellä ne eivät kiikuta palloa heitettäväksi, vaan tulevat viereen ja katsovat: ollaan tässä sitten, hetki vain ihan rauhassa. Koirat osaavat varoa leikkaushaavoja, vaikka ovat muuten tosi häsläreitä.

Myös sillä on merkitystä, että pahankin olon keskellä joku pakottaa ulos. Korttelin kiertäminen on mielekästä koirien kanssa. Muuten makaisin kotona. Hengitän ilmaa, en tuijota kattoa.

On hyvin epätodennäköistä, että saan koskaan lapsia. Se asia on käsitelty. Minulla on kuitenkin kaksi koiralasta.

Eihän se ole sama asia, mutta elämässäni on olentoja, jotka rakastavat ja ovat minusta riippuvaisia. Joillekin olen oikeasti maailman tärkein ihminen.

Enemmän kuin huonoista hetkistä haluan puhua onnellisista. Tällaisista pienistä: Herään aamulla, ei ole kipuja, hoidot ovat tauolla. Aurinko paistaa ikkunasta. Makaan sängyssä, koirat leikkivät päälläni.

Kummallakin on sama ilme: ollaan hissukseen, antaapa äidin vielä nukkua.

Syöpäni on todettu parantumattomaksi. Toinen keuhko on poistettu, tällä hetkellä kasvaimia on viisi eri puolilla kehoa. Mietin, mikä tarkoitus sillä on, että olen vielä täällä. Joku tarkoitus täytyy olla.

Kun näen vanhan mummon kadulla koiransa kanssa, ajattelen, että toivottavasti elän pitkään ja kävelen viidenkymmenen vuoden kuluttua keväisillä kaduilla koirani kanssa hitaasti.

Olen aika onnellinen. En halua miettiä ennusteita tai kuolemaa, se on ajanhukkaa.

Koiria kuitenkin mietin. Ne ovat aina ratketa riemusta, kun palaan sairaalareissun jälkeen kotiin: Äiti tuli, jee! Jos en enää koskaan tulisi, ne olisivat varmasti valtavan surullisia.”

Työkyvyttömyyseläkeläinen Nora Valkeeniemi, 27, sekä kleinspitzit Leo ja Nessa Tampereelta

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015. 

Hyvästi, pursuava vaatekaappi! KK:n toimittaja kehitteli ystävänsä kanssa armottoman mutta tehokkaan listametodin. 

Kun avaat pursuavan vaatekomerosi oven, tiedät itsekin, että liika on liikaa. Paitoja, housuja ja varsinkin kerran käytettyjä juhlamekkoja. Pelkkä ajatuskin karsimisesta uuvuttaa: mistä edes aloittaa?

KonMarikaan ei tunnu ihan omalta ratkaisulta. Jos ryhdyt kuuntelemaan, puhuvatko vaatteesi sinulle, jokainen niistä runoilee kuin Runeberg. "Saatat vielä tarvita minua! Etkö muista korvaamattomia yhteisiä hetkiämme? Nähdään taas viiden kilon päästä, odotan sinua!"

Ystävälläni oli kuvatunlainen ongelma, paitsi että pursuavia vaatekaappeja oli kolme. Paitoja, housuja, huiveja, mekkoja, kenkiä, alusvaatteita, takkeja, hameita, shortseja. (Ja kyseessä on todella ystäväni, ei salanimi minulle itselleni.) Ongelma oli saanut paisua rauhassa vuosia, jopa vuosikymmeniä, mutta nyt oli muutto tulossa. Ystäväni pyysi minulta apua raivaukseen.

Kehitimme yhdessä viisivaiheisen menetelmän, joka toimi niin loistavasti, että sitä on sittemmin sovellettu moniin muihinkin kohteisiin kuin vaatekaappeihin. Myös minun kotonani.

Tarvikkeet:

  • A4-kokoinen paperi
  • kynä
  • pursuava kaappi
  • halutessasi tukihenkilö
  • vapaapäivä

Vaihe 1: Mieti, mitä oikeasti tarvitset

Tämä on tärkeää: älä katso vielä kaappiisi. Älä katso sinne! Ovi kiinni, heti! Älä edes muistele, mitä kaapissa on! 

Mene sen sijaan toiseen huoneeseen ja ota paperia ja kynä. Listaa paperille kaikki keksimäsi vaateryhmät, esimerkiksi näin:

  • arkipaidat
  • neuleet
  • paitapuserot
  • juhlatopit
  • villatakit
  • farkut
  • muut housut
  • yöpuvut
  • oloasut
  • alushousut
  • rintaliivit
  • sukat
  • sukkahousut
  • shortsit
  • hameet
  • juhlamekot
  • jakut
  • huivit
  • jne.

Merkitse kunkin vaateryhmän perään lukumäärä. Montako paitaa arvelet, että sinun ikäisesi, sinun elämäntyyliäsi elävä ihminen oikeasti tarvitsee? Ole realisti: yksi päällä, yksi pesussa ja yksi kaapissa -metodi sopii harvan ihmisen elämäntilanteeseen (ja olisihan se vähän tylsääkin), mutta on hyvin todennäköistä, että kolmekymmentä paitaa on liikaa.

Ystäväni tapauksessa totuus löytyi tuolta väliltä: merkitsimme paitojen kohdalle luvun 20. Hän arveli, että kovin paljon enempää paitoja kaapissa ei olisikaan. Toistimme saman kysymyksen jokaisessa kohdassa. Viidellä juhlamekolla pärjäisi hyvin, huiveja voisi asusteiksi löytyä kymmenen (viikon jokaiselle päivälle ja pari ekstraa).

Älä kysy neuvoa ystävältä tai puolisolta, vaan arvioi määrät itse. Tarkoitus on saada kaappiisi lisää tilaa, joten yritä olla rehellinen. Älä ainakaan tahallasi arvioi tarvitsemiasi vaatemääriä yläkanttiin – äläkä vieläkään kurki kaappiisi!

Vaihe 2: Sitoudu

Kun olet päässyt paperin loppuun, kirjoita siihen päivämäärä ja nimesi. Tämän verran oikeasti tarvitset vaatteita. Allekirjoituksellasi sitoudut karsimaan vaatekaappisi sisällön näihin lukemiin.

Vaihe 3: Kohtaa totuus

Vasta nyt on aika mennä kaapille. Ota tukihenkilö mukaan. Tyhjentäkää kaappi yhdessä ja lajitelkaa vaatteet pinoihin: paidat, housut jne.

Laske vaatteet. 

Vaatetta oli ainakin tuplat verrattuna siihen, mitä ystäväni oli arvioinut tarvitsevansa.

Ystäväni tapauksessa pelkkiä arkipaitoja löytyi 43 (paperilla luki 20). Neuleita oli 12 (paperilla 6). Juhlamekkoja 14 (paperilla 5). Huiveja 22 (paperilla 10). Ja niin edelleen. Jokaisessa kohdassa vaatetta oli ainakin tuplat verrattuna siihen, mitä hän oli itse arvioinut tarvitsevansa.

Merkitse vaatteiden todelliset määrät paperille tavoitemäärien viereen ja laske lukemien erotus. Näin monesta vaatteesta on nyt tarkoitus päästä eroon.

Vaihe 4: Valitse

Tämä vaihe on periaatteessa tuttu jokaiselle, joka on joskus yrittänyt karsia vaatekaappiaan. Se tuntuu armottomalta, mutta luota itseesi ja arvostelukykyysi!

Olet itse päättänyt, mikä määrä vaatteita sinulle riittää. Nyt luovut vain ylimääräisistä, et tarpeellisista ja rakkaista.

Älä jää miettimään vaatteiden tunnearvoa. Muistot eivät katoa vaatteen mukana.

Luovu ensimmäisenä niistä vaatteista, jotka eivät enää mahdu päälle, jotka ovat rikki tai kulahtaneita tai joita et muista käyttäneesi vuoteen. Jos on vaikea päättää, sovittele vaatteita rauhassa, mutta älä jää miettimään niiden tunnearvoa. Muistot eivät katoa vaatteen mukana.

Kun heikotus iskee, turvaudu listaasi ja tukihenkilöösi. (Ystävänikin turvautui, useita kertoja. Hengittelimme yhdessä rauhassa hetken ja katsoimme hänen allekirjoitustaan – ei, määriä ei kannata muokata enää tässä vaiheessa! Sitten jatkoimme karsintaa.)

Vaihe 5: Luovu

Kun olet päässyt listan loppuun (usko pois, pystyt siihen!) ja vaatteet on lajiteltu jääviin ja poistuviin, hankkiudu viimemainituista eroon heti. Paras ratkaisu on lahjoittaa vaatteet hyväntekeväisyyteen (paitsi huonokuntoiset, jotka voit viedä esimerkiksi vaatekauppojen tekstiilikeräyksiin). Jos vaatesäkilliset jäävät eteisen nurkkaan odottamaan mahdollista valokuvausta ja myymistä Facebook-kirppiksillä, niillä on riski luikerrella takaisin kaappiisi. 

Laske vielä kerran armon saaneet vaatekappaleet ja varmista, että määrät vastaavat sitä, minkä alun perin merkitsit listaasi. Järjestä vaatteet takaisin kaappiisi. Saatat hämmästyä, kuinka täyteen kaappisi yhä tulee.

Ystäväni karsintaprojektista ja muutosta on nyt kolmisen vuotta. Juuri pari viikkoa sitten pohdimme, että uusi listakierros saattaisi olla pian tarpeen. 

Edit. 13.12: muokattu kohtaa huonokuntoisista vaatteista.

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä