"Koira voi rakastaa enemmän kuin yksikään ihminen"

Onhan taivaassa ajokoiria?

”Jos olen lähdössä aamulla metsälle Nadian kanssa, en saa edellisenä yönä unta. Niin jännittää. Koiran kanssa oleminen on minulle henki ja elämä, tietyllä tavalla hulluuttakin.

Pomon kanssa sovin työt aloittaessani, että meikäläinenhän lähtee metsälle kesken päivän, jos siltä tuntuu. Onneksi vaimokin ymmärtää. Hän on lämminsydäminen ihminen, olemme olleet naimisissa yli kaksikymmentä vuotta.

Kuka voisi olla sisällä, kun ensilumi sataa. Me olemme metsässä, Nadia ja minä, minä ja Nadia.

Olen kasvattanut koiria nuoresta sällistä. Tähtäimessäni on mestarikasvattajan titteli, kultainen kasvattaja olen jo. En myy koiriani kenelle tahansa, vaan käytän psykologista silmää.

Metsässä olemme Nadian kanssa ainakin kolme päivää viikossa. Olipa metsästyskausi tai ei, saaliin perässä tai muuten vain. Aamusta iltaan.

Rahaa palaa ainakin kymppitonni vuodessa matkoihin, varusteisiin ja kilpailuihin. Se on köyhälle miehelle paljon.

Vai onko? Voiko rahalla mitata sitä tunnetta, että kuuluu koiran kanssa yhteen? Hienointa on alkusyksystä, pieni pakkanen ja peilityyni järvi, Nadia valppaana vieressä.

Voin seurata, miten koira jahtaa toista eläintä. Saa vainun, oksa risahtaa, jossain lintu pyristelee, sitten kettu lähtee ja kuulen, kuinka Nadia aloittaa kiivaan ajohaukun. Olen aivan kuin luontodokumentin keskellä. Ihmeellistä.

Sellaisissa hetkissä koko kropan täyttää valtava onni siitä, että tuossa on minun koirani. Pitää varoa ylpistymästä.  

Jos koiran menettää, kyllä siinä raavaskin mies itkee ja ryyppää.

Sitä en ymmärrä, että nelikymppiset äijät jaksavat lesoilla saaliillaan. Ei se ole tärkeintä. Tärkeintä  on koira.

Nykyään saatan keskittyä saalistamisen lisäksi vain olemiseen ja videokuvaukseen. Siitäkin sain kuvattua mahtavan pätkän, kun Nadia sitkeästi ajoi samassa ajossa kahta kettua.

Olen säveltänyt ja sanoittanut suomenajokoirille lukuisia lauluja: ’Metsien mies ei voi kuin nöyrästi kiittää, lailla kulovalkean kun haukku metsää niittää…’

Ne ovat komeita kappaleita, mutta eivät sanat riitä kuvaamaan kaikkea. Jos koiran menettää, kyllä siinä raavaskin mies itkee ja ryyppää kaksi viikkoa. Se on kuin menettäisi suuren osan itsestään.

En tiedä, mitä tekisin, jos vaimo tai koirat kuolisivat.  Olen syvästi uskonnollinen ihminen, mutta joskus mietin, haluanko edes taivaaseen, jos siellä ei ole suomenajokoiria.

Rukoilen joka aamu Nadian puolesta. Etteivät autot ajaisi päälle, etteivät sudet söisi, että saisimme olla yhdessä.”

Myyntineuvottelija Marko Lind, 45, ja suomenajokoira Nadia, 3, Imatralta

Bertta on olemassa minua varten

”Tuossa Bertta sohvalla kököttää, aina vieressä tuhisee. Olemme olleet kolme vuotta yhdessä.

Kun sain Bertan omaksi, se tuntui kohtalolta. Olin nähnyt hänet vieraan talon pihassa, kun kävelin ohi. Omistajat eivät enää jaksaneet viedä Berttaa lenkille. Sanoin heille, että jos joskus haluatte luopua koirastanne, älkää myykö muille, tämä on minun koirani.

En tiedä, miksi sanoin niin ja miten uskalsin. Vähän myöhemmin Bertta muutti luokseni. Se oli niin onnellinen hetki! Ehkä meidät oli tarkoitettu toisillemme.

Vähintään kolme kertaa päivässä lähdemme ulos. Yksin ei tulisi mentyä. Metsässä Bertta katsoo: Tuletko jo? Tuletko perässä ihan varmasti? Tulenhan minä.

Ilman koiraa en olisi kuntoutunut aivoverenvuodon jälkeen. Oikea puoleni halvaantui, leipääkin oli vaikea leikata. Mutta kun oli joku vaatimassa huomiota, oli pakko vahvistua.

Meidät oli tarkoitettu toisillemme.

Tunnen varmasti jokaisen Inkoon koiranomistajan. Kun koirat haistelevat toisiaan, me ihmiset puhumme siitä, mitä maailmalla ja lähempänä tapahtuu, puhumme vaikka säästä.

Joka päivä minut nähdään ja kuullaan. Se ei ole tässä iässä itsestään selvää.

Bertankin kanssa juttelemme paljon. Hän ymmärtää kaiken. Jos sanon televisiouutisten jälkeen, että mennäänkö nukkumaan, Bertta kallistaa päätään ja on jo menossa.

Ajattelen, että koiran menettäminen olisi kovempi pala kuin avioero tai konkurssi. Olen kokenut nekin. Koira voi rakastaa enemmän kuin yksikään ihminen. Sen rakkaus on pyyteetöntä.

Bertta on olemassa joka päivä ja joka hetki vain minua varten.

Jos Bertta lähtee tästä maailmasta ennen minua ja olen terve, otan uuden koiran, mutta en pentua. En halua, että kukaan joutuu kaipaamaan minua. Toivoisin jopa, että me lähtisimme Bertan kanssa yhtä aikaa.

Se ei taida olla mahdollista.

Arjen paras hetki on aamukahdeksalta, kun Bertta herättää minut. Avaan silmät ja näen Bertan. Sitten pussaamme. Siitä päivä alkaa.”

Eläkeläinen Eija Pyykkö, 68, ja kääpiösnautseri Bertta, 3, Inkoosta

Mamma satsaa Manuun

”Arvostan kauneutta kodissani, työssäni ja itsessäni. Miksen siis satsaisi koiraankin? Koiran vaatteet ja muoti ovat osa mukavaa elämää.

Valitsin pienen koiran, koska se kulkee helposti mukana. Manu on niin söpö, painaakin vain kilon ja 900 grammaa.

Aamulenkin jälkeen menemme yleensä yhdessä kahvilaan. Minä juon cappuccinon ja katselen ihmisiä. Manu istuu kassissa ja nauttii, kun ympärillä on vilinää. Se ei häiriinny mistään, jos olen lähellä. Kun tapaan ystävättäriä yksikseni, he kysyvät heti, että minne koiran jätit.

Jos ulos lähtiessä katson, että koiran pannan väri ei sovikaan kokonaisuuteen, vaihdan sen. Manulla on kymmeniä takkeja ja kaulapantoja, eihän kenenkään ole kiva olla joka päivä samoissa vaatteissa. Suloisimmillaan Manu on farkkuhaalarissa, juhliin puetaan solmio.

Myös lelujen ja ruokakuppien on oltava sieviä. En ikinä kaataisi koirannappuloita mihin tahansa kulhoon ja pistäisi muovirenksulla suljettua pussia viereen lattialle. Kyllä koirankupit ovat osa sisustusta.

Jos meillä on Manun kanssa keskenämme mätsäävät vaatteet, ohikulkijat täällä saattavat päivitellä, että voi vitsi, voiko olla totta! Mutta kun käymme Helsingissä, ihmiset korkeintaan hymyilevät. Ehkä siellä on jo nähty enemmän kaikenlaista.

Vaateintoiluni ei ole pelkkää turhamaisuutta. Pakkasella ja helteellä koira tarvitsee vaatteita. Eikä Manu tietenkään kärsi, vaikka mamma välillä vähän höpsöttelisi.

Suloisimmillaan Manu on farkkuhaalarissa

Olen itsellinen nainen ja päätän, mihin tienaamani rahat käytän. Miksi jotkut asiat eivät saisi olla veikeitä, jos ne tuovat hyvää mieltä? Joku satsaa autoon, minä satsaan Manuun.

Tällaista meillä on, kun kahdestaan elelemme, positiivista. Enne ota asioita liian vakavasti. Manu luo ympärilleen uskomattoman myönteistä energiaa. Koiran seurassa verenpainekin alentuu.

Manu on minulle ystävä ja perheenjäsen. Meillä on jopa samanlainen luonne. Olemme molemmat sosiaalisia, mutta läheisiksi hyväksymme vain harvat ja valitut.

Rakastan Manua koirapersoonana. Ilman koiraa elämäni olisi paljon yksinäisenpää ja ilotonta.”

Kauneusalan yrittäjä Sirkka, 59, ja venäjäntoyterrieri Manu, 4, Lahdesta

Daisy lohduttaa meitä surullisia

”En voi mennä kouluun, en voi syödä, en saa hengitettyä, tukehdun. Syksyllä 2011 esikoiseni Veeti vaikeroi sängyssä, minä silitin pojan hikistä tukkaa otsalta.

Lapseni oli yhdeksänvuotias. Hänellä oli todettu masennus.

Minäkin itkin, kun kirjoitin erityistarpeisten lasten äitien, Leijonaemojen, Facebook-ryhmään ja kerroin Veetistä. Oletteko harkinneet koiran hankkimista, vastasi eräs tuntematon äiti. Voisiko koira lohduttaa Veetiä, tuoda iloa?

Emme olleet. Aloimme harkita. Kun ehdotin asiaa Veetille, hän vähän hymyili. Muutaman päivän kuluttua haimme Daisyn kotiin.

Vain Daisy osasi lohduttaa lastani.

Jos pikkusiskot telmivät koiran kanssa, hän juoksi pallon perässä häntä heiluen. Mutta kun pieni poika hautautui sohvalle lohduttomana, Daisy työnsi kuononsa viltin alle ja nuuskutti. Ei ollut levoton. Oli läsnä.

Koira halusi lohduttaa poikaa ja tehdä hänet taas iloiseksi. Siinä hän onnistui, kerran toisensa jälkeen.

Seuraavana talvena Veeti joutui lastenpsykiatriselle osastolle hoitoon. Viikonloppuisin hän pääsi kotiin. Silloin Daisy vikisi onnesta.

Kun Veeti oli sairaalassa, minä odotin kotona. Tuntui kuin olisin pudonnut syvään kuiluun. Putosin ja itkin ja putosin lisää. Olin ylipainoinen ja surullinen.

Iltaisin Daisy tuli viereeni nukkumaan. Se tuntui turvalliselta. Koira ei vaatinut, puhunut tai kysellyt. Hän halusi vain olla lähelläni.

Veeti on masentunut edelleen, mutta elämä alkaa voittaa. Vuosi sitten päätin, että minäkin voin muuttua. Lähdin koiran kanssa lenkille.

Se oli tuskaa, fyysisesti ja henkisesti. Tuntui, että kaikki vastaantulijat katsovat nenänvartta pitkin, kun lyllerrän lenkkipolulla kiloineni. Ensimmäisillä kerroilla jaksoin kilometrin.

Ilman Daisya en olisi lähtenyt. Kun koira oli mukana, kenenkään ei tarvinnut tietää, että olen pudottamassa painoa. Olin vain tuntematon nainen ulkoiluttamassa lemmikkiään. Vähitellen jaksoin enemmän.

Kun nykyään tulen lenkiltä kotiin, saatan vilkaista peiliin. Vartalo näyttää erilaiselta, mutta ennen kaikkea katse. Silmissä on ehkä onnea.

Aika usein Veeti tulee silloin huoneestaan, rapsuttaa Daisya korvan takaa niskasta ja sanoo: äiti, elämä on oikeastaan aika kivaa.”

Omaishoitaja Heidi Tujunen, 37, ja mäyräkoira-kääpiöpinseri Daisy, 3, Lappeenrannasta

Koirat kaipaisivat minua

”Joskus minulta kysyttiin, haluaisinko kuolla mieluummin sairaalassa vai kotona. Ihan sama, vastasin ensin. Sitten tajusin, että sairaalaan en voisi ottaa mukaan koiria.

Elämässäni on tapahtunut kaksi suurta asiaa. Syksyllä 2009, parikymppisenä, sain kuulla sairastavani imukudossyöpää. Kesällä 2013 Nessa ja Leo muuttivat luokseni. Ehkä nämä asiat liittyvät toisiinsa, ehkä olin vähän yksinäinen.

Kun tulen huonon päivän jälkeen kotiin, se ei ole koskaan tyhjä. Sitten vaihdan vaatteet, laitan tyypit hihnaan ja lähdemme ulos. Ilman koiria olisin ehkä vain surullinen ja hiljaa.

Jos olen niin väsynyt, etten halua puhua ihmisten kanssa, voin puhua koirien kanssa sen verran kuin jaksan. Kyllä Nessa ja Leo ymmärtävät.

Huonolla hetkellä ne eivät kiikuta palloa heitettäväksi, vaan tulevat viereen ja katsovat: ollaan tässä sitten, hetki vain ihan rauhassa. Koirat osaavat varoa leikkaushaavoja, vaikka ovat muuten tosi häsläreitä.

Myös sillä on merkitystä, että pahankin olon keskellä joku pakottaa ulos. Korttelin kiertäminen on mielekästä koirien kanssa. Muuten makaisin kotona. Hengitän ilmaa, en tuijota kattoa.

On hyvin epätodennäköistä, että saan koskaan lapsia. Se asia on käsitelty. Minulla on kuitenkin kaksi koiralasta.

Eihän se ole sama asia, mutta elämässäni on olentoja, jotka rakastavat ja ovat minusta riippuvaisia. Joillekin olen oikeasti maailman tärkein ihminen.

Enemmän kuin huonoista hetkistä haluan puhua onnellisista. Tällaisista pienistä: Herään aamulla, ei ole kipuja, hoidot ovat tauolla. Aurinko paistaa ikkunasta. Makaan sängyssä, koirat leikkivät päälläni.

Kummallakin on sama ilme: ollaan hissukseen, antaapa äidin vielä nukkua.

Syöpäni on todettu parantumattomaksi. Toinen keuhko on poistettu, tällä hetkellä kasvaimia on viisi eri puolilla kehoa. Mietin, mikä tarkoitus sillä on, että olen vielä täällä. Joku tarkoitus täytyy olla.

Kun näen vanhan mummon kadulla koiransa kanssa, ajattelen, että toivottavasti elän pitkään ja kävelen viidenkymmenen vuoden kuluttua keväisillä kaduilla koirani kanssa hitaasti.

Olen aika onnellinen. En halua miettiä ennusteita tai kuolemaa, se on ajanhukkaa.

Koiria kuitenkin mietin. Ne ovat aina ratketa riemusta, kun palaan sairaalareissun jälkeen kotiin: Äiti tuli, jee! Jos en enää koskaan tulisi, ne olisivat varmasti valtavan surullisia.”

Työkyvyttömyyseläkeläinen Nora Valkeeniemi, 27, sekä kleinspitzit Leo ja Nessa Tampereelta

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.