Harva meistä on niin hauska kuin kuvittelee, todistavat tutkimukset. Huumorintaju vaatii monimutkaista aivotoimintaa, mutta onneksi aivoja voi kehittää.

Mies meni maitokauppaan ja kysyi, onko maitoa. Myyjä vastasi ”ei ole”, vaikka olikin.

Tuo oli vitsi. Ensimmäisellä kerralla en nauranut. Enkä toisella. Vasta sitten, kun kahdeksanvuotias poikani oli toistanut hokemaa kuukauden, siitä tuli hauska.

Jotta kaksi ihmistä onnistuisi tajuamaan vitsin samalla tavalla, heillä on oltava tarpeeksi yhteistä. Minulla ja lapsellani on: puhumme samaa kieltä, elämme samassa kulttuurissa ja tiedämme, että myyjä, joka ei myy, on outo. Tiedämme senkin, että yleensä vitsit ovat hauskoja, mutta tämäpä ei ole. Se meitä vasta naurattaakin.

Salaa tosin ajattelen, että nauramme vain, koska olemme niin kamalan huumorintajuisia. Voisiko näin olla, psykologi ja huumorin tutkija Paavo Kerkkänen?

"Ei. Juuri noin ajattelee suurin osa maailman ihmisistä. Tutkimusten mukaan lähes jokainen arvioi huumorintajunsa paremmaksi, kuin mitä muut arvioivat sen. Useimmat meistä kuvittelevat olevansa hieman hauskempia kuin oikeasti ovat."

Mitä huumorintaju on?

Huumorintaju on kykyä naurattaa muita, oivaltaa arjen hassutuksia ja laukoa vitsejä. Se voi olla myös kykyä nauraa muiden jutuille. Olipa luonteeltaan nauraja tai naurattaja, hauskuus vaatii aina tilannetajua.

Huumorin voi mieltää myös elämänasenteeksi. Ihminen, joka näkee koomisen vivahteen kriiseissäänkin, ei masennu yhtä helposti kuin tosikko.

Uusimpien tutkimusten mukaan huumorintaju ei riipu niinkään geeniperimästä, vaan ympäristöstä. Hauskaksi opetellaan matkimalla. Vauvan huumorintajun kehittymiseen vaikuttaa esimerkiksi se, miten tiiviisti vanhemmat ottavat häneen katsekontaktia.

Parhaat pisteet huumorintajumittauksissa nappaavat ulospäinsuuntautuneet johtajatyypit. Hännille jäävät masentuneet ja pelokkaat.

"Myönteisillä piirteillä on tapana kasautua. Jos ihminen on terve ja tasapainoinen, hän pystyy hyödyntämään huumoriakin enemmän kuin masentunut", Paavo Kerkkänen sanoo.

Mittauta hauskuutesi

Huumorintajua voidaan mitata lomaketutkimuksella, jossa ihminen joutuu itse arvioimaan oman huumorintajunsa. Luotettavana pidetään myös kyselyä, jossa lähipiiri arvioi tuttavansa huumorintajun.

Kolmas mittausmenetelmä on testi, jossa koehenkilön on kirjoitettava mahdollisimman hauska teksti tai valittava tiettyyn kysymykseen vastausvaihtoehdoista nokkelin. 

Onko aivoissamme huumorikeskus, joka aktivoituu, kun oivallamme vitsin?

"Ei. Huumori vaatii niin monimutkaista aivotoimintaa: verbaalista kykyä, havaitsemista ja muistia. Huumorintajuun tarvitaan koko aivot."

Juuri ennen kuin tajuat vitsin, aivokuvissasi näkyy tietynlainen vipinä. Sama vipinä käy esimerkiksi silloin, kun olet ojentamassa kätesi tiettyyn suuntaan.

Huumori on vallankäyttöä

Parhaimmillaan huumori on sosiaalista liimaa, joka lujittaa yhteishenkeä. Kun vitsailemme peloistamme, kuten julkisesta mokaamisesta, meistä tulee hetkeksi rohkeampia.

Vitsailu on tapa testata yhteisön normeja. Työpaikan kahvihuone jakautuu hetkessä kahteen seurueeseen, jos vain osa nauraa rasistisille jutuille. Jos ei syty kaksimielisistä vitseistä, saa helposti tiukkiksen leiman.

Huumori on myös vallankäyttöä. Jos haluaa nolata toisen, helpointa on näpäyttää vitsin varjolla.

"Kiltitkin vitsiniekat käyttävät aina valtaa. He vievät hiljaisemmilta tilan ja määrittävät, millaisille asioille on soveliasta nauraa", Kerkkänen sanoo.
 

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.