Aamulla salille, illalla jumppaan? Kun liikunnasta tulee pakko, on syytä hellittää ja miettiä, miksi oikeastaan suoritat.

Tyttöjen ilta. Herkkuja ja viiniä, kynttilöitä ja juoruja. Ei kiire minnekään.

Paitsi yhdellä. Hänen täytyy lähteä kuntokeskukselle spinningiin. Täytyy, koska hän käy pyöräilytunnilla joka perjantai kello seitsemän.

Eikä hän ole urheillut lainkaan eilisen jälkeen. Ja hän on jo syönyt palan briejuustoa, joka olisi hyvä kuluttaa pois. Oli hauska nähdä, moikka moi!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ruumis ja mieli rakastavat liikuntaa. Veri kiertää, pylly kiinteytyy ja elämä pitenee. Urheilu voi kuitenkin mennä liiallisuuksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ryhmäliikuntaohjaaja ja personal trainer Päivi Pelkonen näkee työssään ihmisiä, jotka ovat selvästi riippuvaisia liikunnasta. Hyvässä tai pahassa.

"Joskus sama tyyppi rehkii kuntosalilla aamulla ja hikijumpassa illalla. Jutuista kuulee, kenellä on suorittamis­asenne", hän sanoo.

"Onhan se hienoa, että saa iloa liikunnasta. Välillä kuitenkin pelkään ihmisten puolesta. Ei joka päivä tarvitse vetää täysillä."

Pää kainalossa puntille

Moni liikkuu paljon, mutta riippuvaisen on pakko päästä jumppaan, salille tai lenkille.

"Addiktion tyypillinen oire on se, että toistaa samaa. Juoksee vaikka aina saman lenkin samaan aikaan", sanoo liikuntapedagogiikan professori Jarmo Liukkonen Jyväskylän yliopistosta.

Toinen merkki on se, ettei liikkumista estä pakkanen eikä kaatosade. Eikä flunssa, väsymys tai vihlova polvi. Terveys jää toiseksi.

"Syömishäiriöisetkin ajattelevat ruokaa koko ajan."

Liikuntariippuvaista ahdistaa, jos jokin estää liikkumasta. Jos lipsuu treeniohjelmasta, alkaa itseruoskinta.

"Riippuvaisella liikunta menee arvojärjestyksessä kaiken edelle. Vaimo haluaisi lähteä lomamatkalle, mutta miehelle se ei käy, koska lomakohteessa ei voi treenata."

Arvojärjestyksen muuttuminen on tyypillistä ihmisille, ­jotka haluavat laihtua liikkumalla, kertoo Päivi Pelkonen. 

Suorittajaluonne pyyhkii muun elämän tavoitteen tieltä.

"Kun yksi asia alkaa hallita elämää, mennään yleensä metsään. Syömishäiriöisetkin ajattelevat ruokaa koko ajan. Kaikki pyörii sen ympärillä."

Iloriippuvuus on hyvästä

Myös Jarmo Liukkonen tekee vertauksen syömishäiriöön: taustalla saattaa olla samanlainen minäkuvan vaurio. Ihminen ei ole tyytyväinen itseensä ja hakee urheilusta itseluottamusta ja hyväksyntää. Hänen arvonsa on kiinni siitä, kuinka paljon hiki lentää.

Usein palaute palkitseekin. Muut ihailevat, kun lautasella on pelkkää salaattia ja puolimaraton hujahtaa kuin siivet ­selässä.

Pakkomielteiseen liikuntaan voi liittyä myös tarve hallita elämää. Vaikka kaikki muu kaatuisi päälle, spinningtunti on aina kello seitsemän ja kroppa pysyy lujasti kasassa. Silloin motivaatio liikkumiseen tulee ulkoa. 

Sallivuus pitää oppia kantapään kautta.

Tervettä on se, jos saa iloa liikunnasta itsestään. Moni selittääkin, että on pakko lähteä lenkille, koska siitä tulee niin mahtava olo. Liikkuessa keho erittää endorfiinia, aivojen lämpö­tila nousee ja lihakset rentoutuvat.

Sekä Liukkosen että Pelkosen mielestä endorfiinikoukku on ihan hyvä asia. Juuri hyvään oloon liikkumisen tulisi ­perustua.

"Kunhan osaa myös levätä ja nauttia muistakin asioista", Pelkonen muistuttaa.

"Sallivuus itseään kohtaan pitää valitettavasti oppia kanta­pään kautta."

Läheinen näkee ongelman

Läheiset yleensä näkevät, kun urheilu lähtee lapa­sesta. Liikkuja ei välttämättä itse huomaa ongelmaa  ja kroppakin saattaa kestää, vaikka ravaisi rappusia yömyöhään. Asiaan kannattaa puuttua, jos liikunta vaarantaa terveyden, ihminen on selvästi ahdistunut tai hänen perhe- ja ystävyyssuhteensa kärsivät.

Päivi Pelkonen on kuullut, että kuntokeskukset olisivat antaneet porttikieltoja ihmisille, jotka treenaavat ja laihtuvat liikaa.

"Se ei ole oikea ratkaisu, koska himoliikkuja urheilee sitten jossain muualla. On parempi kysyä, onko kaikki hyvin. Osoittaa, että välittää."

Jarmo Liukkosen mukaan liikunta-­addiktio voi olla myös terapian peruste. Silloin tosin hoidetaan syitä sen taustalla: esimerkiksi vääristynyttä minäkuvaa tai ahdistusta.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Jos stressaat töistä, jätä lenkki väliin

Mistä tietää, mikä määrä liikuntaa on liikaa? Kyllähän kilpaurheilijatkin voivat treenata 20 tuntia viikossa.

Heillä ei välttämättä olekaan muuta kuormitusta, muistuttaa liikuntafysiologi Jyrki Aho Helsingin ­urheilulääkäriasemalta. Jos kuntoilijalla on työ- tai opiskelustressiä, kuntosalirääkki voi johtaa ylirasitukseen.

"Elimistö ei erottele, onko kuormitus henkistä vai fyysistä."

Juoksulenkki voi kyllä tuulettaa päivän huolet, mutta jos olet töistä uupunut, höllää. Pidä välillä  päiviä, jolloin sekä aivot että ruumis lepäävät. Ilman lepoa kuntokaan ei kohoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla