Vastuullinen vai villikko? Silmätikku vai siinä sivussa kasvanut? Kysyimme lukijoiltamme, kuinka asema sisarussarjassa on heihin vaikuttanut. Lue esikoisten, keskellä kasvaneiden ja kuopusten tarinat. Tunnistatko niistä oman perheesi? Sisaruksilla on sanottavaa!

Esikoiset:

"Murrosikäni meni ohi, kun vain hoidin pikkusiskojani. Vanhimpana sisaruksena niin kuului tehdä, sitä odotettiin. Vastuunkantajan rooli on jatkunut läpi elämän, vaikka olen yrittänyt pyristellä siitä eroon."

"Asemani sisarussarjassa on ollut melko erikoinen. En ole koskaan ollut määräilevä esikoinen vaan ennemminkin sivuroolissa. On pidetty itsestäänselvänä, että minä olen koulussa hyvä, minun on odotettu pärjäävän omillani. Nuorempi siskoni on varastanut kaiken huomion villillä käytöksellään. Valitettavasti perhe on käyttänyt minua eräänlaisena likasankona. Päälleni on kaadettu paljon vastuuta perheen sisäisestä dynamiikasta."

"Isosiskona minun on aina pitänyt näyttää muille mallia ja olla esimerkkinä."

"Itseäni 10 vuotta nuorempi sisar sai minut ymmärtämään nuorempiani. Nyt aikuisena parhaat kaverini ovat minua 10 vuotta nuorempia. Myös sisareni on kaverini."

"Hoidan asiani tunnollisemmin kuin pikkuveljeni. Pidän myös vanhempiini enemmän yhteyttä. Se johtuu ehkä enemmän naiseudesta kuin esikoisasemasta."

"Isosiskona minun oli vaikeampi saada samoja asioita, joita pikkuveljet saivat noin vain. Jouduin tekemään enemmän kotitöitä ja minulta odotettiin jo nuorena enemmän vastuunkantoa perheen yhteisistä asioista. Rahallisesti minua tuettiin vähemmän."

"Minulla oli perheen tiukin kuri. Minun odotettiin suoriutuvan kaikesta hyvin. Kun sitten suoriuduin, sanottiin, että kuinka hyvin mahtaakaan mennä seuraavan kanssa! Huolehdin pikkusisaruksistani, nykyisin miehestäni ja lapsistani. Minulta odotettiin lapsena niin paljon, että pienestäkin sääntöjen rikkomisesta on huono omatunto."

"Murrosikäni meni ohi, kun vain hoidin pikkusiskojani. Vanhimpana sisaruksena niin kuului tehdä, sitä odotettiin. Vastuunkantajan rooli on jatkunut läpi elämän, vaikka olen yrittänyt pyristellä siitä eroon."

"Olen tallannut polun helpoksi nuoremmille. Minulla oli lapsena tiukempi kuri. Toisaalta olen saanut olla lapsi pidempään."

"Olen vieläkin se huolehtivat isosisko kaikkialla: parisuhteessa, äitinä, harrastuksissa, työssä. Yritän olla huolehtimatta muidenkin töistä ja tekemisistä, mutta yhä uudelleen huomaan, että seuraan taas, miten muut selviävät. Ärsyttävä puoli on, että en osaa antaa muiden tehdä asioita omalla tavallaan."

Keskellä kasvaneet:

"Keskimmäisenä lapsena minun on sovellettu kaiken se kestää -tyyppistä ajattelua."

"Ehkä en ole saanut yhtä paljon huomiota kuin esikoinen tai kuopus. Minusta tuli hyvin itsenäinen ja yksinäinen."

"Se, että sain kokea olevani vain yksi sarjassa, on määrännyt koko elämääni. Olin ensimmäinen ylimääräinen lapsi, mutta en kuitenkaan iltatähti."

Keskimmäisenä on ollut hyvä kasvaa. En ole pitänyt itsestäni meteliä ja olen oppinut kompromissien tekijäksi."

"Nuorempana koin, että minua verrattiin kilttiin ja menestyvään isosiskoon. Koin myös jääväni hiukan pikkuveljeni varjoon, koska hän on nuorin ja ainoa poika."

"Jäin lapsena huomiota vaille. Vanhin sisareni sai etuoikeuksia, koska oli vanhin, ja nuorin, koska oli nuorin. Minä keskellä olin huomionkipeä ja syliä vailla."

"Keskimmäisenä lapsena jäin vähälle huomiolle ja olin sekä iso- että pikkusisaruksen roolissa. Ehkä sen vuoksi osaan aikuisenakin ottaa toiset huomioon."

"Vanhempani ovat myöntäneet rakastaneensa esikoista eniten. Minun, keskimmäisen, kanssa he olivat valmiiksi väsyneitä. Myöhemmin syntynyt kuopus antoi heille mahdollisuuden antaa kaikkensa, koska ruuhkavuodet olivat jo ohi."

"Keskimmäisenä olen saanut vapauksia enemmän kuin muut. Esikoisen kanssa oltiin tarkkoja ja niin taas kuopuksen kanssa, minä sain kasvaa ja hurvitella siinä välissä."

Kuopukset:

"Meidän perheessä ei ole pitänyt paikkansa se, että kuopuksella olisi löyhemmät säännöt. Päinvastoin aina odotettiin, että osaisin asiat yhtä hyvin kuin vanhemmat sisarukseni. Kuusivuotiaana oli hankala pinnistellä 8- ja 10-vuotiaiden osaamistasolle, mutta muuten sain kuulla, että etkö sinä osaa, vaikka sisko ja veli osaavat. Kaikkein eniten vapauksia ja etuoikeuksia oli esikoispojalla."

"Neljäntenä syntyminen ei ole vaikuttanut minuun vaan ihan muut asiat lapsuudenkodissa. Osallistuin kotitöihin pienestä pitäen. Olin 15-vuotias, kun äiti sairastui vakavasti. Koska olin tyttö, oli itsestään selvää, että minä hoidin kodin."

"Kuuden vuoden ikäero teki minun jatkuvan kiusaamiseni isosiskolle helpoksi. Aikuisena viimein uskalsin katkaista välit häneen."

"Kuopukseen ladattiin lapsuudenperheessäni eniten toiveita. Kun lellityllä isoveljellä meni koulu täysin penkin alle ja isosisko ei saanut korkeakoulupaikkaa, kaikki katseet kääntyivät minuun, kuopukseen. Hampaat irvessä ponnistin yliopistoon ja paloin siellä nopeasti loppuun. Vieläkin tuntuu, että minun pitää aina ylittää itseni ja muut kaikessa, että olisin tarpeeksi hyvä."

"Annan isosiskoni edelleen määräillä itseäni liikaa."

"Kuopuksena en ollut lellipentu vaan lapsista ahkerin. Olen perheen ainoa akateeminen, ja minun on aina odotettu käyttäytyvän fiksusti."

"Aikuisena olen ymmärtänyt, että kuopuksena elin eri elintasossa kuin isosiskoni ja -veljeni. Vanhemmillani oli parempi taloudellinen tilanne kuin kuusi tai kahdeksan vuotta aiemmin. Pääsin enemmän matkoille, sain harrastaa kalliisti. Se ei johtunut epäreiluudesta vaan taloudellisesta tilanteesta."

"Ikinä en ole ollut kateellinen isoveljilleni. Olen saanut sädehtiä nuorimpana ja pikkusiskona. Etenkin naisista erottaa aikuisenakin esikoiset ja kuopukset. Joku esikoinen on aina se, joka tarkistaa, että kaikilla on tavarat mukana ja kahvit kaadettuna."

"Kuopuksena olen päässyt joissakin asioissa helpommalla. Isosiskot ovat käyneet taistelut, mitä saa tehdä ja mitä ei. Toisaalta muistan, että koulussa opettajien on vaikea nähdä minua minuna. He ajattelivat minun olevan kolmas tästä perheestä ja siis samanlainen kuin siskoni."

"Olen ollut iltatähti, saanut huomiota ja kaiken periksi. Valitettavasti olen aikuisena liian huomiohakuinen ja vältän vastuuta."

"Olen edelleen perheen lellitty, mutta myös aina se pienin, jota ei oteta kovin vakavasti."

"Olen saanut vapaamman kasvatuksen kuin isosiskoni. Siskot ja vanhemmat ovat hemmotelleet minua, kuopusta. Olen saanut enemmän vaatteita ja materiaa kuin siskoni."

"Oli aina kolme huolenpitäjää: äiti, isä ja isosisko. Oli turvallinen olo. Olen kasvanut luottavaiseksi elämän suhteen, kun aina on tuettu monelta suunnalta."

"Elin vähän pellossa, rajoja ei asetettu kuten isosiskolle. Toisaalta en saanut myöskään huomiota. Opin asettamaan itse itselleni rajat."

Millainen on ollut sinun asemasi sisarussarjassa? Kerro alla kommenttikentässä, kiitos! Lisää aiheesta 11.12.2014 ilmestyvässä Kodin Kuvalehdessä.

Lue myös:

Viisi vastausta hyvästä sisaruudesta

Terapeutti ja tähtisisko

Anja saa tavata lapsenlapsiaan vain pari kertaa vuodessa. Eevan taas odotetaan olevan käytettävissä koko ajan. Kumpikin miettii samaa: miten ottaa lapsen kanssa puheeksi, millainen isoäiti haluaisi olla.

Anjan, 77, kirjahyllyssä on tyttären hääkuva. Jääkaapin ovessa ovat kahden lapsenlapsen päiväkotikuvat. Anja katsoo kuvia joka päivä monta kertaa, siksi ne esillä ovatkin.

Hän on tavannut lapsensa ja lapsenlapsensa viimeksi kymmenen kuukautta sitten.

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Heistä 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

”Kamalasti olivat lapsenlapset kasvaneet, varsinkin pienempi. Olisivat voineet viipyä pidempäänkin kuin pari tuntia, mutta heillä oli kiire. Olivat turhan hätäisiä.”

Hetken on hiljaista. Sitten Anja sanoo: tuli itku, kun lähtivät.

”Mutta kävivät edes.”

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Alkuviikosta KK kertoi, että heistä jopa 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

Se on valtava määrä.

”Joskus yhteydenpidon puuttuminen johtuu isovanhempien korkeasta iästä ja sairauksista tai pitkistä välimatkoista", sanoo perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuustiimistä.

Mutta usein syy on karumpi. Se, ettei lapsi halua pitää yhteyttä. Tai se, ettei isovanhempi halua pitää yhteyttä.

”Yritän olla puuttumatta liikaa”

”Soittelen aina välillä ja kyselen, mitä kuuluu, mutta pelkään, että soitan huonoon aikaan”, Anja sanoo.

Hän toivoo, että tytär soittaisi joskus itse ja antaisi puhelimen lapsillekin, valitsisi oikean numeron.

Syitä siihen, että yhteydenpito vähenee, on Minna Oulasmaan mukaan paljon.

Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, hoivatunteet heräävät.

Aikuisella lapsella tai hänen puolisollaan saattaa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Isovanhemmat voivat olla eri mieltä herkuista, kurituksesta tai tietokoneen käytöstä, melkein mistä tahansa arkisesta asiasta – eivätkä epäröi kertoa mielipidettään.

Tilanteet, joissa vanhemmat eroavat, ovat haastavia. Joskus taas äidin tai isän kokemukset omasta lapsuudestaan voivat aiheuttaa sen, ettei hän halua omien lastensa kokevan samaa kohtelua.

”Olen yrittänyt olla puuttumatta liikaa lapsen perheen elämään. Ei meillä ole ollut ongelmia koskaan”, Anja sanoo.

Hän näyttää mietteliäältä.

”Lupaan olla käytettävissä, vaikka ärsyttää”

Eeva, 72, ei ymmärrä Anjaa. Hänelle riittäisivät mainiosti tapaaminen lastenlasten kanssa pari kertaa vuodessa ja valokuvat jääkaapin ovessa.

Mutta puhelin soi koko ajan. Ehditkö hakea lapset tänään päiväkodista? Sopiiko lauantaina tulla yökylään?

Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, saa varmasti paheksuntaa niskaansa.

”Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, alkaa hössötys ja hoivatunteet heräävät. Ajatellaan, että isovanhemman pitää olla epäitsekäs ja auttaa kaikessa”, Minna Oulasmaa sanoo.

Aika usein Eevaa ärsyttää tai rasittaa. Mutta joka kerta hän lupaa olla käytettävissä.

”Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, matkustella, seurustella uuden tai entisen kumppanin kanssa, opiskella, luoda uraa tai tehdä itselle tärkeitä ja mielekkäitä asioita, saa varmasti paheksuntaa ja tuomitsevuutta niskaansa”, Oulasmaa sanoo.

Jotkut isovanhemmat haluavat pitää etäisyyttä myös siksi, että oma vanhemmuus on ollut hyvin rankkaa. Lapset ovat olleet sairaita tai erityistä tukea vaativia, heistä on kenties joutunut olemaan vastuussa yksin. Tai omat iäkkäät vanhemmat ovat kenties vielä elossa ja tarvitsevat hoitoa, voimavarat ovat rajalliset.

Eeva tahtoisi lähteä Italiaan kuukaudeksi, mutta ei uskalla ajatella asiaa kunnolla.

”Lapset miettisivät varmasti, että olen itsekäs.”

Mikä on lapsen etu?

Anja ja Eeva ovat isovanhempia, tarkalleen ottaen mummi ja mummu, mutta kumpikin tuntee olonsa hankalaksi ja riittämättömäksi.

Päsmäröinkö liikaa? Olenko liian kiltti?

Kumpikin heistä rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon.

”Jokainen tilanne on omanlaisensa, mutta jokaisessa tilanteessa on hyödyllistä nähdä se, miksi kumpikin osapuoli toimii, kuten toimii”, Minna Oulasmaa sanoo.

Mitkä ovat motiivit käyttäytymisen takana? Mitä kumpikin osapuoli voisi tehdä toisin, jotta yhteispeli sujuisi paremmin?

Näitä tarvitaan: kyky arvioida itseään, joustavuus ja halu selvittää syntynyt konflikti.

”Useimmiten kumpikin näkee asiat vain omalta kantiltaan ja toisen käytös on kummallista tai ärsyttävää. Monen on todella vaikea tarkastella omaa toimintaansa ja virhe nähdään vain toisessa.”

Oulasmaa toivoo, että näitä asioita vaalittaisiin: Kyky arvioida itseään, itsetuntemus, joustavuus, halu yhteistyöhön ja halu selvittää syntynyt konflikti. Se, että pystyy aidosti näkemään lapsen edun.

”Moni ajattelee tapaamisoikeutta aikuisen etuna, aikuisen oikeutena, vaikka asiaa pitäisi tarkastella lapsen näkökulmasta: mikä on lapselle tässä meidän tilanteessamme kaikkein paras ratkaisu.”

 Uskaltaisinko sanoa, mitä ajattelen?

Toimivat suhteet edellyttävät puhumista. Puhuminen on usein hyvin pelottavaa.

Uskaltaisinpa kertoa lapsilleni, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta. Mutta entä, jos rikon sen kaiken hyvän, jota välillämme kuitenkin on? Jos yhteys lapsenlapsiin katkeaa kokonaan? Jos en osaa pukea sanoiksi sitä, miltä minusta tuntuu? Jos kuulostan kohtuuttomalta?

Eeva sai tarkan listan lastenlasten lahjatoiveista.

Joulu lähestyy.

Eeva on ostanut jo aika monta pakettia lapsenlapsilleen, hän sai tarkan listan toiveista. Anjakin on paketoinut lahjat ajoissa, jotta ehtii lähettää ne postissa.

Eeva on pyydetty lapsenvahdiksi tapaninpäivänä. Hän jätti sen vuoksi varaamatta Tallinnan-matkan, jota oli suunnitellut.

Hän ei aio kertoa, että tuntuu tympeältä.

”Ehkä joskus myöhemmin.”

Anja on päättänyt kysyä, ehtisikö tytär lapsineen tulla joulupäivänä syömään tai kahville. Välimatkaa on vain parikymmentä kilometriä.

Eevan nimi on muutettu. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä.
 

Vierailija

”Uskaltaisinpa kertoa, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta” – Anja saa olla mummi vain pari kertaa vuodessa, Eeva liikaakin

Kuulostavat todella oudoilta ja inhottavilta molemmat tilanteet. Etenkin tuo, missä lapsi käy kerran vuodessa tapaamassa vanhempaansa (lastensa mummoa) pari tuntia. Aika yksipuoliselta kuulosti tuo näkemys - eiköhän tuollaiseen etäisyyden ottamiseen ole aina joku syy. Toinen tapaus kuulostaa siltä, että voi olla lapsen puolelta ihan ajattelemattomuutta ja mummon puolelta liikaa kiltteyttä. Ihmettelenpä sellaista ihmistä, joka loukkaantuu toisen kieltäytyessä lapsenvahtivelvollisuudesta koska on...
Lue kommentti

Missä lapset ovat aattona? Miten aika riittää kaikille? Bonusäiti Miia kertoo, miten uusperheen jouluaikataulut heidän perheessään ratkaistaan.

Uusperheen joulussa on paljon hyvää: Kun koteja on kaksi, lasten pitkät lomat on helpompi järjestää. Läheisten (ja lahjojen) määrä vain lisääntyy.

Huolia aiheuttavat usein aikataulut. Missä lapset ovat aattona? Mihin pukki tilataan? Riittääkö aika kaikille? Entä miten aikataulupalapeli ratkaistaan, kun elämässä on useampi kuin yksi uusperhe?

Kysyimme bonusäiti Miialta, 30. Miian perheeseen kuuluvat mies ja tämän 7-vuotias tyttö. Myös tytön äidillä on uusperhe. Joulun aikaan nähdään lisäksi molempien vanhempia, Miian miehen veljiä ja Miian kummityttöä perheineen. Myös Miian isällä on uusperhe.

1. Uusperheet ovat tuoneet elämääsi lauman uusia ihmisiä. Miten aika riittää jouluna kaikille?

”Mietimme joulua lapsen kannalta. Hän on aattoillan meidän kanssamme ja aattopäivän äitinsä luona. Vaikka olemme kaikki hyvissä väleissä, joulun aikataulujen sopiminen stressaa molempia perheitä. Olemme miettineet, voisiko joka toinen joulu olla tulevaisuudessa hyvä järjestely.  Kumpikin perhe voisi suunnitella jouluaan rauhassa.

Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen. Olemme tasa-arvoisia. Jonkinlainen jako on vain pakko tehdä.

”Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen.”

Tänä jouluna kokoonnumme isäni ja hänen vaimonsa luo. Kysyin isältäni ja hänen vaimoltaan, mitä mieltä he olisivat, jos mieheni äiti ja nuorempi veli tulisivat myös. Molemmat ottivat avoimin mielin kaikki vastaan.

Nyt isälle tulevat anoppini ja mieheni veljen lisäksi minun kummityttöni ja hänen äitinsä eli äitini sisko, oma siskoni ja hänen miehensä, isäni uusperheen mukanaan tuoma bonussisko ja hänen poikaystävänsä. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta hienointa onkin uuden rakentaminen.”

2. Yhteisjoulu on ihana ajatus, mutta mitä tehdä, kun kaikki eivät tunne toisiaan?

”Joulu on läheisten aikaa, ja silloin puhutaan paljon perheestä. Mietimme ensin, miltä muista tuntuu viettää joulua ihmisten kanssa, joita he eivät tunne. Isäni ei esimerkiksi ole koskaan tavannut mieheni veljiä.

Olemme miettineet ohjelmaa, joka puhkaisee jäykkyyden kuplaa. Hankimme joulurekvisiittaa, hassuja silmälaseja ja päähineitä, ja otamme yhteiskuvan ne päässä. Kaikki voivat olla hassuja ja omanlaisiaan.

Teemme myös itse piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella.

Ihaninta tässä joulussa on, että pääsemme näkemään poikkeuksellisen monta ja niin monelle tärkeää ihmistä. Hienointa on, että me mieheni kanssa tuomme kaikki yhteen.”

"Teemme piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella."

3. Iskeekö koskaan ulkopuolisuuden tunne? Miten siitä pääsee?

”Mieheni tyttö oli 5-vuotias, kun tapasimme. Minulla ei ollut omia lapsia, enkä ollut vielä ajatellutkaan koko asiaa. Kun kävimme ensimmäisillä kahveilla, mies kertoi, että hänellä on pieni tytär.

Muistan suhteen alkuajoilta lauseen ’eihän tässä mitään, ostetaan vain tytölle sänky tänne minun luokseni’. Se oli vaaleanpunaisten linssien läpi katsottu ajatus. Todellisuudessa uusperheessä tarvitaan paljon hyväksyntää ja omasta yksityisyydestä luopumista.

”Tunsin paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.”

Minulle aikuisen rooli oli kasvun paikka. Siihen liittyi ulkopuolisuuden tunteita ja kaikenlaisia pelkoja. Jos me saamme lapsia, rakastaako mies heitä yhtä paljon? Haluaako hän lapsia enää, kun se on jo koettu? Tunsin myös paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.

Puhuimme mieheni kanssa vaikeistakin tunteista, kuten ulkopuolisuudesta. Lisäksi luin paljon kirjoja uusperheen muodostumisen vaiheista. Se ei välttämättä tapahdu vuodessa tai viidessäkään. Vie aikaa, kun uusperheen identiteetti syntyy ja roolit muotoutuvat.

Kirjat antoivat vertaistukea. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Se helpotti.”

4. Kun aikaa on rajallisesti, joku pahoittaa kuitenkin mielensä. Mikä avuksi?

”Toki sukulaiset kyselevät, mutta he ymmärtävät, että suunnitelmia ei voi tehdä niin, että kaikki ehtivät nähdä kaikkia. Aikataulujen sumpliminen ei ole hankalaa, se pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.

”Aikataulujen sumpliminen pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.”

Meillä on se ajatus, että ilman riitaa kun selvitään, on hyvä. Jos näyttää, että jostakin tulee ongelma, teemme kaikkemme, ettei tulisi.

Olen ollut kova stressaamaan, mutta miehelläni on sellainen ihana ajatus, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Tämä on luovimista: miten parhaaksi on ja mikä on milloinkin tärkeää.

Yleensä kaikki asiat järjestyvät jotenkin. Auttaa, kun yrittää ajatella asioita hyvän kautta. Minusta on ihanaa, että on paljon paikkoja, joissa käydä – verrattuna siihen, ettei olisi.”