Ehkä sinullakin on ollut Marimekon raitapaita? Mutta tunnetko sen tekijän ja tarinan? Lue vuonna 2014 menehtyneen Annika Rimalan haastattelu.

Annika Rimala katsoi haastattelussa vuonna 2011 elämäänsä taaksepäin ja kertoi Armi Ratiasta, joka ei koskaan ymmärtänyt tähtisuunnittelijansa sairastumista MS-tautiin.

"Menin toisen lapseni syntymän jälkeen kysymään töitä Marimekosta. En koskaan valmistunut Taideteollisesta oppilaitoksesta, mutta haaveilin suunnittelijan tehtävästä. Koska tehtaalla ei ollut vapaata paikkaa, Viljo Ratia palkkasi minut Marimekon lastenvaateliikkeeseen Muksulaan.

Armi Ratia oli silloin matkalla New Yorkissa. Tapasimme hänen palattuaan ja huomasimme heti pitävämme toisistamme. Armi oli pitkä, hoikka ja hyvin pukeutunut.

Eräänä aamuna Armi soitti ja pyysi minua tulemaan tehtaalle töihin, koska Vuokko Nurmesniemi oli lähtenyt maailmanympärimatkalle miehensä Antti Nurmesniemen kanssa. Armi ilmoitti, ettei Vuokolla olisi palattuaan tilaa Marimekossa. Viljo oli sitä mieltä, ettei kaksi niin voimakasta naista sovi työskentelemään samassa talossa.

Ensimmäinen tehtäväni oli suunnitella vaatteita Vuokon kankaista. En ollut opiskellut vaaatteiden suunnittelua, mutta omat vaatteeni olin valmistanut aina itse. Kaavat leikkasin sanomalehdestä.

Äiti seisoi vieressä ja sanoi, että susi tulee. Mutta eipä tullut.

Vuodenvaihteessa 1960 suunnittelija Maija Isolalla oli Askossa painokankaiden näyttely. Armi soitti minulle ja sanoi: Ota nyt tyttö kynä käteen. Hän oli nähnyt oppilastöitäni ja tarvitsi nyt lisää uusia kankaita näyttelyyn. Piirsin Pippurimyllyn ja Tukaanin.

Myöhemmin pääsin suunnittelemaan pukuja itse suunnittelemistani kankaista. Paljon iloa työhön tuli erityisesti sen jälkeen, kun Liisa Suvanto tuli suunnittelijaksi Marimekkoon.

Liisa ja Armi olivat kurssikavereita, ja koska Liisalla oli kutomo, Armi halusi hänet Marimekkoon. Suunnittelimme vaatteita yhdessä, minä puuvillasta ja Liisa villakankaista.

Laadusta pidimme tarkkaa huolta. Tarkistimme Armin kanssa luupilla painettavien kankaiden ominaisuuden, koska halusimme tasalaatuista palttinaa. Vanhoja kankaita olisi nyt aika mahdoton kopioida, sillä väriaineet käyttäytyvät koneella painettaessa toisin kuin käsin painettaessa.
Stockmannin sisäänostaja auttoi meitä kaavoituksessa. Erityisesti hän ronkeloi hihojamme, mistä meille oli kovasti hyötyä.

Yritimme tehdä normaalimittaisia vaatteita, mutta Armi käski lyhentää helmoja 15 senttimetriä, koska oli lukenut artikkelin minin kuningattaresta Mary Quantista.

Liisa sanoi, että otetaan pois, kun pehtoori määrää.

Kyllä Armi sitten vähän hämmästeli, että noinkos lyhyitä mekoista tuli.

Me emme enää antaneet periksi. Menimme Liisan kanssa Mottiin syömään, ja pehtoori sai kuulla kunniansa selkänsä takana.

Toisen kerran Armi tuli ja sanoi, että ilmassa on punaista. Vastasin:

– Antaa olla vaan ja pysyköön siellä.

Sanakirja ja viinipullo

Hauskin työhön liittyvä operaatio oli nimien keksiminen kankaille ja vaatteille. "Sitä varten Liisa toi tehtaalle vanhan sanakirjan, josta katsoimme nimet.
Armi tuli paikalle. Liisa pyysi pehtooria poistumaan, koska meillä oli töitä. Armi meni ja lähetti meille viinipullon.

Armi ei ymmärtänyt lainkaan Isosuomu-kankaasta suunnittelemaani Ryppypeppua, mutta sain sen jollain tavoin livautettua mallistoon. Siitä tulikin yllättäen klassikko, jota valmistetaan edelleen tilauksesta.

Ryppypeppu oli piirroksena vuonna 1967 ilmestyneessä Dagens Nyheterin artikkelissa, jossa lueteltiin nimekkäimpiä aikamme muotisuunnittelijoita Pierre Cardinista Yves Saint Laurentiin. Sain kuulla siitä maatessani leikkauspöydällä sairaalassa.
Olin ylpeä päästessäni siihen joukkoon, mutta olin vihainen, kuinka lehdille oli annettu lupa soittaa sairaalaan. Haukuin ne kaikki. Seuraavana päivänä Iltalehden lööpissä luki: Tähtisuunnittelijaa ujostuttaa.

Tasaraitaa jonotettiin heti

Tasaraitaakin Armi vastusti. Hän sanoi, että saan tehdä sen omalla riskilläni.

Niin tein. Suunnittelin vuonna 1968 koko setin t-paidasta vauvan paitaan ja sukkiin. Ensimmäistä erää jonotettiin Marimekon myymälässä, ja se myytiin loppuun muutamassa päivässä.

Olin ajatellut Tasaraitaa demokraattisina vaatteina, mutta minua hirvitti myydä niitä Amerikassa, koska siellä hintaan oli lisätty 85 prosenttia puuvillatuotteille asetettua tuontitullia.

Tähän mennessä Tasaraitaa kaikissa muodoissaan on myyty yli 14 miljoonaa kappaletta, vaatteet tahkoavat Marimekolle rahaa jatkuvasti. Ne ovat päässeet postimerkkiinkin.

Amerikan myyntiä hoitanut arkkitehti Benjamin Thompson sanoi, ettei hän tiedä muodin historiassa yhtään muuta vaatekappaletta, josta jokainen ikään, sukupuoleen ja kokoon katsomatta löytäisi omansa.

Itse en ole Tasaraidasta vaurastunut. Se oli vain yksi työ monien joukosta. Olen toki iloinen sen suosiosta.

Suunnittelemiani keltaviolettisia mekkoja ja hattuja Armi kutsui väreiltään skitsofreenisiksi.

– Skitsofreenitkin ostavat meiltä vaatteita, vastasin.

Kun vaatteet sitten komeilivat Ellen ja Voguen kansissa, kysyin Armilta, ovatko toimittajatkin skitsofreenejä.

Armi ei vastannut, sillä rahasta hänkin piti.

Hänellä oli tapana soittaa minulle aamuisin ja pyytää tulemaan taksilla asunnolleen Kaivopuistoon ”Syvempien ajatusten kokoukseen”. Joimme kotihengetär Kertun keittämää teetä samalla, kun Armi kertoi ideoistaan.
Ymmärsin, että Armi tarvitsi kuulijan, jotta hän saisi omat ajatuksensa järjestykseen.

Rakas Amerikan-myynti

Teimme Armin kanssa monia ex tempore -matkoja. Joskus lensimme Pariisiin, istuimme siellä katukahvilassa ja kun näimme jonkun kulkevan ohi Marimekko yllään, kiitimme hiljaa.

Kävimme usein myös Amerikassa. Armi rakasti Amerikan-myyntiä.

Ensimmäisen New Yorkin -näyttelymme jälkeen hän totesi minulle koneessa:

– Me taidamme nyt olla universaalisti tykättyjä.

– Entäs pekingiläiset?

– Ilonpilaaja, Armi tokaisi ja ryhtyi lukemaan kirjaa.

Thompsonilla oli tapana järjestää mukavia yllätyksiä. Kerran hän tilasi taksin ja ajoi minut lentokentälle. Siellä odottivat lentoliput. Lensimme Kennedyn kentälle, jossa sain nähdä Eero Saarisen suunnitteleman paviljongin.

Lounaan jälkeen lensimme takaisin lähtöpisteeseen.

Muotia on vaikea ennustaa. Armi sanoi jokaisesta kokoelmasta, että nyt Marimekko on menossa konkurssiin.

Silloin tiesimme tehneemme hyvän ja myyvän kokoelman.

En koskaan seurannut kansainvälistä muotia, vaan tein sen, mikä kulloinkin tuntui hyvältä ja täysin suomalaisista lähtökohdista. Luulen, että juuri se oli ”marimekkoa”.

Tosin minunkin ensimmäiset kankaani Marimekossa olivat luonteeltaan hiljaisia ja pienikuvioisia.

Rohkaistuin käyttämään kirkkaampia värejä ja suurempia kuvioita sen jälkeen, kun olin päässyt matkustelemaan Armin kanssa maailmalla.

Lasse Pöysti vei teatteriin

Vuonna 1970 minulla todettiin MS-tauti. Lopullinen diagnoosi tehtiin 1973. Olin arvannut jo sairauteni laadun, sillä myös äidilläni oli sama tauti.

Se oli alkanut jalkapohjien pistelyllä New Yorkin koneessa. Olin menossa Pariisiin, jossa meillä oli näytös. Armi toi mekot sinne, meillä oli ranskalaiset mallit. Vähän vaikeaa se oli, kun kumpikaan meistä ei osannut ranskaa. Näytös meni silti hyvin. Tämän jälkeen Ranskan Elle esitteli pitkän aikaa keväisin trikoomallistomme.

Ohjaaja-näyttelijä Lasse Pöysti soitti minulle ja pyysi minua suunnittelemaan teatteripukuja Lillaniin. Luulin puhelua pilaksi ja suljin luurin.

Onneksi Pöysti uskalsi soittaa uudelleen. Ensimmäiseksi suunnittelin puvut Shakespearen Loppiaisaattoon. Jäin teatteriin kuin takiainen.

Mieheni Ilkka suunnitteli lavasteita ja minä tein pukuja. Niitä syntyi 36 näytelmään.

Työstin myös tekstejä. Kun Lasse valittiin Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi, hän vei minut mukanaan. Nimikkeeni oli apulaisohjaaja ja puvustaja.

Konkurssi ja pyörätuoliin

Vaikka Armi oli ystäväni, hän ei oikein osannut suhtautua sairauteeni. Kun en jaksanut enää tehdä töitä entiseen tahtiin, hän pyysi minua perustamaan oman firman.

Niin teinkin. Neulevaatteisiin erikoistunut Santtu avattiin Bulevardi 1:ssä. Jo seuraavana päivänä lehdistö totesi, että santunharmaasta oli tullut käsite.

Liike meni konkurssiin 1985, koska alihankkijamme toinen toisensa jälkeen olivat menneet nurin. Samalla Suomesta katosi paljon vanhaa tekstiiliosaamista. Surin sitä kovasti.

Sairauteni paheneminen ja pyörätuoliin joutuminen vaikeuttivat työtä. Suomen-kontaktini alkoivat rakoilla sen jälkeen, kun muutimme terveyteni takia Espanjaan. Siellä aika kului uuden kielen ja ruuanlaiton opetteluun.

Pian takaisin Helsinkiin

Marimekosta lähdin senkin takia, että olin väsynyt taloon. Kun sinne Liisa Suvannon kuoleman jälkeen tuli Marja Suna, katsoin, että aikani Marimekossa oli ohi.

Suna suunnitteli upeita villavaatteita, mutta puuvillakankaiden ja -vaatteiden suunnittelusta hän ei mielestäni tiennyt mitään. Enemmän kuin Marimekosta olin niihin aikoihin kiinnostunut teatterista.

Suomessa vietimme aikaa Kemiöstä vuokraamassamme talossa. Koska olimme ihastuneita Salon toriin, ostimme asunnon Salosta. Kaupunki on osoittautunut meille kuitenkin liian syrjäiseksi paikaksi. Nyt olemme hankkineet asunnon Helsingistä, Sinebrychoffin taidemuseon kulman takaa. Sinne pääsemme muuttamaan remontin valmistuttua.

Rakastan edelleen Marimekkoa ja olen suunnitellut sinne jotain pientä. Ensi syksyn mallistoon on tulossa Tintti-kangas, josta tehdään tunika, mekko ja haalari. Toivoisin olevani paremmassa kunnossa, jotta voisin tehdä enemmän töitä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2011.

Hiukset voi suojata saunoessa myös pyyhkeellä.
Hiukset voi suojata saunoessa myös pyyhkeellä.

Saunoessa tärkeintä on muistaa hiusten suojaaminen kuumuudelta, sanoo kampaaja Marja Liimatainen. Siihen käy perinteinen saunahattu.

Toinen menee saunaan kuivilla hiuksilla, toinen kastelee tukan ensin suihkussa. Mutta kumpi tapa on se oikea?

Asia ei ole yksioikoinen. Parturi-kampaaja Marja Liimatainen kuitenkin kehottaa menemään lauteille mieluummin kuivalla tukalla. Hiusten kasteleminen avaa niiden pintasuomuja.

”Kun hiukseen kohdistuu kova lämpö, siitä poistuu aina kosteutta. Jos suomukko on auki, kosteus pääsee poistumaan hiuksesta paremmin”, hän selittää.

Kun hiuksista poistuu kosteutta, ne kuivuvat. Ja kaikkihan tietävät, mitä kuivat hiukset lopulta tarkoittavat: rasahtelevia ja katkeilevia latvoja.

Suojaa hiukset saunahatulla

Liimatainen huomauttaa, että saunassa ilma on yleensä kosteaa joka tapauksessa. Löylyhöyryn kosteus voi tarttua hiukseen ja avata sen pintasuomuja samalla tavalla kuin suihkussa käyminen ennen saunomista.

”Siksi kaikista paras on suojata hiukset kuumuudelta.”

Se onnistuu kääräisemällä pyyhkeen päähän. Myös perinteinen huopainen saunahattu ajaa asian erittäin hyvin.

”Villa eristää hyvin sekä kuumaa että kylmää.”

Normaalit löylyt eivät pilaa hyväkuntoista tukkaa.

Vaikka hiukset kannattaakin suojata saunan kuumuudelta, voi hyväkuntoisella, käsittelemättömällä tukalla saunoa huoletta, Liimatainen sanoo. Normaalit löylyt eivät pilaa hyväkuntoista tukkaa.

Mutta jos hiuksia on värjätty ja käsitelty paljon, ja ne ovat huonossa kunnossa muutenkin, saunan kuumuus voi aiheuttaa hiukselle lisävaurioita.

Silloin saunahattu on aivan erityisen tärkeä laudekaveri.

Asiantuntija Marja Liimatainen työskentelee Suomen Hiusyrittäjät ry:n toiminnanjohtajana.

Läpivetolettiä voi jatkaa hiusten latvoihin asti. Erilaisen lopputuloksen saa, kun latvat jättää auki.

Lettiharrastajien ihanat kampaukset on helppo opetella omaan tai kaverin päähän. Katso video-ohjeet läpivetolettiin, kumilenkkilettiin, kukkalettiin ja ranskalaiseen köysilettiin.

Kumilenkkiletti

Juhlava kumilenkkiletti on helpompi kuin miltä näyttää. Kahden puoliranskalaisen letin jälkeen loppu syntyy sujauttamalla poninhäntien päät niiden läpi. Kun hiukset on etukäteen kiharrettu, lopputulos näyttää kuohkealta.

Kukkaletti

Ihanan helppo kukkaletti syntyy, kun tavallisen letin kiepauttaa kerälle ja kiinnittää pinneillä ohimolle. Jos kampauksesta haluaa juhlavamman, vapaaksi jääneet hiukset voi kihartaa.

Ranskalainen köysiletti

Ranskalainen köysiletti letitetään kahta suortuvaa kieputtamalla. Nappaa vuorotellen lisää hiuksia ohimolta ja ylhäältä jakauksen vierestä. Pyörittele hiukset latvaan asti ja viimeistele lätyttämällä eli levittämällä silmukoita sormin.