Sanna Tyry miettii, miten voisi suojella nelivuotiastaan rakkaussuruilta. Voiko? Pitäisikö edes?
Tänä kesänä ilmassa on ollut ensirakkautta.
Nelivuotias on ihastunut. Hän tuijottaa ihastustaan niin pitkään, että tämä irvistää. Hän myy kahvilaleikissä sushia, koska se on ihastuksenkin lempiruoka.
Kun ihastus moikkaa nelivuotiasta leikkipuistossa ja juoksee kompastumatta liukumäen ylös, nelivuotias heittäytyy polvilleen hiekkaan ja kikattaa niin, ettei pysty vastaamaan.
Ennen nukkumaanmenoa nelivuotias miettii, voitaisiinko joskus pussata.
Yhdestä asiasta nelivuotias on varma:
"Tykkään Paavosta, joten Paavo on mun poikkis. Mutta sitä ei saa kertoa Paavolle!"
Se, että Paavo ehdottomasti ei saa kuulla olevansa poikaystävä, ei viilennä tunteita. Sisarukset ja vanhemmat kuulevat lemmestä monta kertaa. Naurunkiherrys on sokerihattaraa.
Toivon hänelle ainakin kymmentä yhtä lailla polvet veteläksi vievää ihastusta.
Ensireaktioni on suojella pikkuistani.
Toivon hetken, että hänen ihastukseensa vastattaisiin aina vain ihastuksella. Toivon, ettei hän koskaan pety rakkaudessa.
Sitten tajuan, että itse asiassa toivon hänelle ainakin kymmentä yhtä lailla polvet veteläksi vievää ihastusta ja että se vaatii melkein yhtä monta katkeran opettavaista pettymystä.
Lopulta toivon, että ainakin yksi ihastuksista kestäisi. Toivon että se kestäisi niin kauan, etteivät kummankaan polvet lopulta kestä maahan heittäytymistä. Ja toivon että se sisältäisi monta yhteistä sushiateriaa ja paljon rohkeaa puhetta rakkaudesta.
Paavon nimi on muutettu.
