Kirjailija pohti lapsensa kanssa rakkausasioita.
Auttaisivatko appelsiinit muistamaan ensirakkauden?
Olen pohtinut rakkausasioita. Mietintäni saavuttivat huipentumansa eräänä sateisena aamuna, kun sain tilaisuuden puida tyttäreni kanssa matojen rakkauselämää. Kerron siitä tuonnempana lisää, mutta pahoittelen, matojutussa ei ole onnellista loppua.
Kirjailijantyöni vuoksi joudun ajattelemaan useinkin epämääräisiä juttuja, omia rakkaudenhetkiäni unohtamatta.
VASTIKÄÄN KIRJOITIN erästä tarinaa, jonka takia minun oli palattava ensirakastumisen päiviin. Muistin, että ensirakastunut on sekaisin. Ensi-rakastunut ei elä ruualla eikä juomalla. Ensirakastunut ei tarvitse juuri mitään. Omiin hetkiini kuuluivat appelsiinit, joten juoksin Alepaan ostamaan kilon appelsiineja.
Kirjoitin tarinaani ja söin appelsiineja puoli päivää. Niiden voimalla yritin mielikuvitella tarinaani imelän lopun. Eihän siitä hyvä tullut.
"Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas!"
Ensirakkauden harhaa on juuri se, ettei muka tarvitse mitään. Haha. Tarvitseepas! Jotain suolaista! Oliiveja! Suolakurkkuja!
Mielikuvittelin myös lasten romanssikesän Pasilan betoniviidakossa. Oma esiteinini ei juurikaan suostunut auttamaan. Hänen näkyvin rakkautensa suuntautuu tällä hetkellä kännykkään.
MUTTA NYT KOHTI luvattuja matoja.
Kaupunkilaislasteni suhtautuminen hyönteisiin noudattaa hienoa kaarta: viha, epäluulo, tutustuminen, kiinnostus, ihastus, rakkaus - ja syksyn tullen kaipuu.
Aina alkukesästä sekä iso että pieni lapsi kirkuvat kauhusta kaikille lähelle tuleville pienillekin hyönteisille banaanikärpäsistä lähtien. Hitaasti pelko muuttuu epäluuloksi, jonka jälkeen rakkausläpimurto on yleensä lähellä.
Loppukesästä:
"Ooh, kato äiti, tosi iso kärpänen. Ihana. Mä haluun sen kotieläimeksi! Pliis!"
TÄNÄ VUONNA RAKASTUMINEN alkoi päiväkotimatkalla pelastaessamme kastematoja, jotka hukkumiskuoleman pelossa olivat nousseet asfaltille haukkaamaan happea. Me päätimme pelastaa ne kaikki.
Sitten yksi mato katkesi.
Tytär alkoi järkyttyneenä itkeä. Minä jaoin lohtua:
"Ei kuule mitään hätää, sillä katso."
Nostin kämmennelleni madon kaksi puolikasta. Ja kas, nehän mönkivät oikein terhakkaasti molemmat.
"Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot."
"What?" ihmetteli tytär. Itku katkesi. Ei meinannut tällainen matomeininki mahtua hänen maailmankuvaansa.
"Siis rakastuuko noi?" hän kysyi, enkä totta puhuen tiedä, oliko äänessä iloa vai järkytystä.
"Ehkä", sanoin vähän varauksella. "Ainakin ne voivat nyt mönkiä yhtä matkaa maan alle."
Siitä meinasi tulla sadistinen loppumatka. Tytär olisi halunnut pätkiä kaikki madot.
ILLALLA TARKISTELIN vähän matotietouttani, eikä madonpätkien tarina päättynyt kovinkaan romanttisesti. Katkaistujen kastematojen osat vain näyttävät jäävän eloon. Todellisuudessa madon etu- ja takapää eivät voi tulla toimeen ilman toisiaan.
Joka tapauksessa juuri nyt kesäilma on täynnä rakkautta, moniäänistä, monen näköistä. On lentävää rakkautta ja mönkivää rakkautta. On appelsiinin tuoksuista imelää ihastusta ja merisuolaista, oliivipuita humisuttavaa huumaa. On teinin piippaileva kännykkä ja sinne tuleva ensi-ihastumista enteilevä pieni viesti.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2016.
