Puhelimesta kuului: sinä olet voittanut auton!

Oli todistusten jakopäivä. Minä kampasin tukkaa. Vuosi oli 1984. Aurinko paistoi niin kuin viimeisenä koulupäivänä kuuluukin.

Taivas oli Suomen lipun väreissä. Meidän kotitalomme etukallioilla kasvoivat jo kesäheinät, kärpäset pörisivät ja moottoripyörät.

Minulla oli hieno mekko, se oli morsiusneidon mekko, oli valkoiset polvisukat ja liian pienet kengät.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sitten soi puhelin, sellainen vanha lankapuhelin. Juoksin vastaamaan, että Nurmella Veera puhelimessa. Puhelimessa oli mies, joku tuntematon, ja hän sanoi:

"Onnea! Sinä olet voittanut auton!"

Sisältö jatkuu mainoksen alla

EN VASTANNUT MITÄÄN. Pyörittelin luurin kiemuraista johtoa sormeni ympärille, en tiennyt mitä olisin sanonut. Ei kahdeksanvuotias voi voittaa autoa.

Päässä alkoi pyöriä, sydän hakkasi ja heitin äkkiä luurin kädestäni puhelinpöydälle.

Katsoin kauhuissani luuria.

Kuka siellä oikein oli? Sanoiko hän, että minä olen voittanut auton?

Jalkani alkoivat täristä. Seisoin edelleen eteisessä ja katsoin kauhuissani luuria. Se makasi pöydällä. Sieltä kuului etäisesti miehen kysyvä ääni:

"Haloo?".

ÄITI MEIKKASI VESSASSA. Hiivin ovelle.

"Äiti."

"Tulen just", sanoi äiti.

"Äkkiä! Joku puhelimessa sanoo että olen voittanut auton."

Äiti ampaisi rakettina ulos ja juoksi eteiseen. Pöydällä lojui luuri. Haloota ei enää kuulunut. Me katsoimme toisiimme, ja sitten äiti tarttui luurin.

"Päivää", äiti sanoi.

Kauhu vaihtui jännitykseksi. Oliko mies vielä siellä?

Äiti alkoi vastailla innostuneesti. Hän kysyi luurin ohi, olinko osallistunut Muoti-Hokki-kaupan nimikilpailuun. Nyökkäsin hymyillen. Tietysti olin. Sehän oli parasta, mitä ikäiseni saattoi näillä kulmilla tehdä, täyttää kuponkeja, osallistua jokaiseen kilpailuun, mitä tarjolla oli.

Koko ajan oli jossain jokin kilpailu. Mutta olinko minä tosiaan voittanut auton?

KATSOIN KELLOA. Se oli paljon. Oli todistusten jako. Pian alkaisi kesäloma.

Hypin tasahyppyjä äidin vierellä.

Olinko voittanut? Olinko? Minä hypin tasahyppyjä äidin vierellä.

Lopulta äiti sulki luurin. Minä olin voittanut auton.

Tosin vain kesäksi, mutta mitä väliä, kesähän oli ihan loputtoman pitkä! Oma auto! Mitä kaverit sanoisivat?

En muista, mitä kaverit sanoivat. En muista, minkälainen todistus tuli. Mutta auton minä muistan.

Auto lensi raketin nopeudella kohti kesäseikkailuja.

Se oli Citroën BX 16 TRS, merkki ja malli tatuoitui muistiini, ja siellä se säilyy hamaan loppuuni saakka. Ritari Ässällä oli ihmeauto Kittinsä, minulla vähintäänkin yhtä fantastinen ystävä, kesäkaverini, jota en unohda koskaan. Se puhui minulle, vilkutti lamppusilmiään iltaisin seisoessaan kadun varressa ja lensi raketin nopeudella kohti kesäseikkailuja.

Sen jälkeen en ole kiintynyt autoihin. Ei ole ajokorttiakaan.

Mutta jokaisena keväänä tulee varmasti päivä, jolloin aurinko ja taivas on värittynyt samoin, kärpäset ja moottoripyörät pörisevät. Päivä, jolloin lapset juoksevat kouluun hienoissa vaatteissaan, intoa täynnä, sillä kesäloma on alkamassa. Silloin muistan millainen hetki se oli. Kaikkien keväiden keväisin onnen hetki.

Veera Salmi on kirjailija, lastentarhanopettaja ja kahden lapsen äiti. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

Vierailija

Eipä muistanut ainakaan meidän lapsen syntymän kohdalla että jokaiselle perheelle syntymän hetki on ainutlaatuinen kokemus . Tyly ja tunteeton kätilö oli tämä Reija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla