TÄTÄ MIELTÄ. Mökillä saunominen on meditaatiota, joka alkaa heti, kun saavun autolla mökin pihaan, kirjoittaa Anne Soininen.
”Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.”
Kyltti on roikkunut kesämökin saunan verannalla niin kauan kuin muistan. Lause on kirjoitettu mustalla fraktuuralla, sillä vanhan ajan koukeroisella fontilla.
Kun olin pieni, sanat näyttivät ja kuulostivat juhlallisilta, jopa vähän pelottavilta.
Pelottava mökkisauna ei tietenkään ollut. Se oli kesäparatiisi.
Isä lämmitti saunan joka päivä, ja siellä ylälauteilla kylvin serkkujeni kanssa tunteja tehden saunomaennätyksiä ja kysellen arvoituksia. Suurin osa ajasta pulikoitiin tietysti järvessä, ja saunaan kipaistiin vasta, kun hampaat kalisivat.
Enää en sauno tuntitolkulla, eivätkä hampaat ole kalisseet uimisen takia vuosikausiin.
Mökkisauna on silti paras sauna maailmassa. Se on varmimmin rentouttava meditaatiokeskus, jonka tiedän.
Heti kun saavun mökille, alan ajatella saunomista.
Kannan vedet, täytän pesän puilla ja raapaisen tikun. Jään odottamaan. Jos puut eivät heti syty, haen tuohta, keksin keinot. Ajankulku pysähtyy. Sillä hetkellä saunan lämmittäminen on kaikkein tärkeintä. Samalla kuuntelen ulkoa kantautuvia ääniä: ropiseeko sade peltikattoon, kukkuuko käki, molskahtaako rantakaislikossa hauki.
Saunan löylyt ovat pehmoiset ja happi kulkee. Jos en aina uskalla uida, järven katseleminenkin riittää.
Kuistilla katseeni osuu kyltin koukeroisiin kirjaimiin. Nyökkään itsekseni: Tässä paikassa arjen surut unohtuvat kuin itsestään. Siksi yksikään tänne ajetuista 350 kilometristä ei tunnu turhalta.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2017.
