TÄTÄ MIETIN. Rakastan laulamista, mutta vain jouluisin, kertoo Jenni Rinkinen.
Laulaminen on vaikeaa, ääneni on soinnuton. En todellakaan avaa suutani kuin pakolla sukujuhlissa.
Onneksi on taas joulu: se yksi aika vuodesta, kun unohdan ongelmallisen laulusuhteeni ja annan äänen vain tulla. Tärkeintä joululaulujen laulamisessa onkin tunne, jonka laulaminen herättää – iloisen tai hartaan, molemmat käyvät. Yksin en laula, joululaulut tarvitsevat seurakseen laulukaverin.
Laulut lauletaan yhdessä tunteella
Parasta on laulaa yhdessä ekaluokkalaisen kanssa. Koulusta tuliaisena ovat tänä vuonna tulleet vanhat hengelliset joululaulut: Heinillä härkien kaukalon, Maa on niin kaunis, Enkeli taivaan. Suosikkimme on lystikäs Kulkuset. Sitä laulamme eniten, monta kertaa päivässä. Lapsi aloittaa ja minä seuraan. Vielä joulukuun alussa lapsi tokaisi: Äiti älä! Mutta lauloin vain ja nyt marmatus sanojen muistamattomuudesta tai äänen särkymisestä on poissa. On vain yhteinen laulun ilo.
Toiseksi parasta joululaulujen laulaminen on autossa. Jouluradio on hyvä laulukaveri, koska uusia lauluja voi vain hyräillä. Tuttuja lauluja voikin sitten laulaa niin kovaa kuin ääntä lähtee.
Kolmanneksi mieluiten laulan kirkon joululaulutapahtumassa ja aaton hartaudessa. Välillä keskeytän laulun ja vain kuuntelen: miten hienoa onkaan, kun kerrankin kaikki laulavat juuri niin hyvin kuin osaavat.
Ehkä tänä jouluna uskallan olla se, joka aloittaa laulun ensimmäisenä.
Miehen ja vanhempien kanssa laulamista jännitän vielä vähän – kuorolaulajia kun ovat ja laulu on kovin moniäänistä. Siirryn helposti säestäjäksi ja annan muiden hoilottaa. Ehkä tänä jouluna uskallan olla se, joka aloittaa laulun ensimmäisenä. Tai se, joka alkaa laulaa silloin, kun appi vain hyräilee Oi jouluyötä.
