Laura Kokkonen on 35-vuotias kulttuurituottaja, joka vetää itsemyötätuntokursseja. Hän asuu Lempäälässä.

Moni osaa olla kiltti muille, mutta piiskaa itseään armotta.

Lopeta rypeminen.

Suomalaisessa kulttuurissa tunteiden näyttämistä on perinteisesti pidetty heikkoutena. Ne on tukahdutettu ja piilotettu.

Ihmiset on vedetty tiukalle niin töissä kuin kotonakin. Hyväksyntä pitää ansaita suorittamalla. Liian moni kokee, että on huono, ei riitä eikä kelpaa.

Voisimme paljon paremmin, jos tunnistaisimme ja uskaltaisimme näyttää tunteemme.

Muutos lähtee meistä itsestämme. Sen sijaan että pohdit virheitäsi ja ryvet epäonnistumisissasi, opettele huomaamaan vahvuutesi. Kerro itsellesi, että olet rakastettu ja ihana. Ansaitset elämääsi hyvää.

Tunteita kannattaa opetella.

Olin vuosia solmussa itseni kanssa. Jo lapsena koin, etten ole tarpeeksi hyvä, vaikka sain erinomaisia todistuksia ja pärjäsin.

En osannut näyttää muita tunteita kuin kiukkua. Purin sitä repimällä paksuja, kiiltäväpintaisia taloesitteitä, joita sain isältäni.

Minua on ajanut eteenpäin vahva riittämättömyyden tunne. Vasta kun löysin japanilaisen rentoutustekniikan shindon, jokin minussa loksahti kohdalleen. Shindoon kuuluu muun muassa venytyksiä, jotka auttavat rentoutumaan ja päästämään irti kehon ja mielen jännityksistä.

Nyt haluan auttaa muita tunnetaitojen opettelussa. Huono olo johtuu usein patoutuneista negatiivisista tunteista. Jos opit hyväksymään ne, olosi helpottuu.

Murhe on osa elämää.

Omien tunteiden tunnistaminen on ensimmäinen askel, kun opettelet olemaan itsellesi armollinen.

Ei ole ihmistä, joka ei kantaisi jonkinlaista murhetta tai huolta. Kompastuskivi voi olla vaikka laskupino, suru läheisen menetyksestä tai pahoinvointi parisuhteessa. Kannattaa miettiä, mitkä asiat aiheuttavat kärsimystä elämässäsi. Huono fiilis koostuu usein monesta yhteen kietoutuneesta tunteesta: vihasta, surusta, kateudesta.

Kärsimystä on jokaisella, mutta voit itse päättää, miten siihen suhtaudut. Hyväksytkö myös vaikeat tunteet? Heittäydytkö uhriksi vai keskitytkö hyvään, mitä elämässäsi on?

Tunteet heijastuvat kehoon.

Ihminen alkaa oireilla, jos hän patoaa asioita ja hautoo ikäviä tunteita. Yksi saa stressivatsan, toinen migreenin, kolmas selkäsärkyä. Venytykset, lempeä liikunta ja syvät hengitykset onneksi auttavat. Rakkaudellinen kehonhuolto heijastuu suoraan tunteisiimme ja mielialaamme.

Mieti omia tarpeitasi. Kehu itseäsi onnistumisista. Kun surettaa, lohduta itseäsi vaikka halaamalla. Uskalla nauraa, itkeä ja suuttua, kun siltä tuntuu. Suojele omia rajojasi ja opettele sanomaan ei. Kun kohtelet itseäsi hyvin ja arvostavasti, elämääsi syntyy hyvän kierre.

Lohduta itseäsi.

Kun sinulla on vaikea olla, kokeile avuksi lempeitä, pieniä keinoja. Juo vaikka kuppi teetä, ota syliin lämmin kauratyyny. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi. Rohkaise samalla lailla itseäsi.

Älä ruoski itseäsi.

Jos oikean puheäänen löytäminen tuntuu vaikealta, kuvittele, että löytäisit kadulta eksyneen, hätääntyneen lapsen. Valitse sisäiseen puheeseesi samoja sanoja, joilla juttelisit hänelle. Ei hätää. Kaikki järjestyy. Ei tarvitse pelätä.

 

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.

Intohimo ei ole työssä välttämätöntä, mutta motivaatio on. Sinä voit antaa sitä työkaverille.

Työlläsi on merkitystä.

Suurin osa maailman ihmisistä tekee työtä saadakseen leivän pöytään. Palkka on ihan riittävä motivaatio työn tekemiseen, suurta intohimoa ei tarvita.

Työhönsä voi motivoitua, vaikka se ei kutsumusammatti olisikaan. Työ kuin työ voi imaista mukaansa, jos sille antautuu. Kassatyöntekijä voi ajatella vain työntävänsä leipäpaketteja eteenpäin tai sitten olevansa aitiopaikalla kohtaamassa ihmisiä heidän arjessaan. Sairaalan siivooja voi ajatella vain luuttuavansa lattiaa tai nähdä itsensä tärkeänä osana sairaalan henkilökuntaa.

Kun merkityksen näkee, työn ilo ja imu säilyvät. Motivaation kannalta oleellista on, että tunnemme hallitsevamme tehtävän, meillä on siihen vaikutusvaltaa ja olemme työyhteisömme tarpeellisia ja hyväksyttyjä jäseniä.

Sinäkin osaat kehua.

Arvostuksen saaminen kasvattaa motivaatiota ja tekee työstä entistä helpompaa ja mielekkäämpää. Jokaisella on oikeus saada työstään palautetta.

Jokainen myös tietää, miten hyvältä kehut tuntuvat. Siksi niitä kannattaa opetella antamaan myös itse. Sen sijaan, että odotat palautteen antamisen olevan vain esimiehesi tehtävä, voit kannustaa työkaveria itse. Paljon ei vaadita. Pystyyn nostettu peukku, henkilökohtainen kiitos tai julkinen kehu saavat aikaan paljon hyvää.

Vähän sinnepäin riittää.

Työhömme liittyy paljon turhakkeita. Aikaa kuluu oheistoimintoihin kuten erilaisten raporttien ja kirjausten tekemiseen. Jos ydintyö peittyy kaiken sälän alle, turhaudumme ja väsymme. Itse olen yrittänyt poistaa turhat kokoukset, jotta saan aikaa ydintyölle. 

On turha haaskata voimavaroja tehtäviin, jotka eivät vaadi täyttä panosta. Mieti, mitkä asiat voit tehdä vähän vasemmalla kädellä ilman, että siitä on haittaa kokonaisuudelle. Kukaan ei ehdi kaikkea ja kaikki mokaavat joskus. Täydellistä ei ole kenelläkään. Pääasia on, että kaikki palapelin palat eivät ole hukassa yhtä aikaa.

Pysähdy ja palaudu.

Lomasta lomaan sinnittely uuvuttaa. Palautua pitää muulloinkin kuin lomalla, ihan joka päivä. Arjen taakkaa pitäisi laskea selästään usein vaikka vain vähän kerrallaan.

Nykyelämässä riittää vaatimuksia: työssä pitäisi antaa itsestään 110 prosenttia, ja vapaa-ajasta pitäisi vähintään nauttia täysillä.

Kiireessä kytkemme itsemme helposti automaatio-ohjaukselle ja suoritamme elämää. Elämä on nyt, ei vasta lomalla tai eläkkeellä.