Laura Kokkonen on 35-vuotias kulttuurituottaja, joka vetää itsemyötätuntokursseja. Hän asuu Lempäälässä.

Moni osaa olla kiltti muille, mutta piiskaa itseään armotta.

Lopeta rypeminen.

Suomalaisessa kulttuurissa tunteiden näyttämistä on perinteisesti pidetty heikkoutena. Ne on tukahdutettu ja piilotettu.

Ihmiset on vedetty tiukalle niin töissä kuin kotonakin. Hyväksyntä pitää ansaita suorittamalla. Liian moni kokee, että on huono, ei riitä eikä kelpaa.

Voisimme paljon paremmin, jos tunnistaisimme ja uskaltaisimme näyttää tunteemme.

Muutos lähtee meistä itsestämme. Sen sijaan että pohdit virheitäsi ja ryvet epäonnistumisissasi, opettele huomaamaan vahvuutesi. Kerro itsellesi, että olet rakastettu ja ihana. Ansaitset elämääsi hyvää.

Tunteita kannattaa opetella.

Olin vuosia solmussa itseni kanssa. Jo lapsena koin, etten ole tarpeeksi hyvä, vaikka sain erinomaisia todistuksia ja pärjäsin.

En osannut näyttää muita tunteita kuin kiukkua. Purin sitä repimällä paksuja, kiiltäväpintaisia taloesitteitä, joita sain isältäni.

Minua on ajanut eteenpäin vahva riittämättömyyden tunne. Vasta kun löysin japanilaisen rentoutustekniikan shindon, jokin minussa loksahti kohdalleen. Shindoon kuuluu muun muassa venytyksiä, jotka auttavat rentoutumaan ja päästämään irti kehon ja mielen jännityksistä.

Nyt haluan auttaa muita tunnetaitojen opettelussa. Huono olo johtuu usein patoutuneista negatiivisista tunteista. Jos opit hyväksymään ne, olosi helpottuu.

Murhe on osa elämää.

Omien tunteiden tunnistaminen on ensimmäinen askel, kun opettelet olemaan itsellesi armollinen.

Ei ole ihmistä, joka ei kantaisi jonkinlaista murhetta tai huolta. Kompastuskivi voi olla vaikka laskupino, suru läheisen menetyksestä tai pahoinvointi parisuhteessa. Kannattaa miettiä, mitkä asiat aiheuttavat kärsimystä elämässäsi. Huono fiilis koostuu usein monesta yhteen kietoutuneesta tunteesta: vihasta, surusta, kateudesta.

Kärsimystä on jokaisella, mutta voit itse päättää, miten siihen suhtaudut. Hyväksytkö myös vaikeat tunteet? Heittäydytkö uhriksi vai keskitytkö hyvään, mitä elämässäsi on?

Tunteet heijastuvat kehoon.

Ihminen alkaa oireilla, jos hän patoaa asioita ja hautoo ikäviä tunteita. Yksi saa stressivatsan, toinen migreenin, kolmas selkäsärkyä. Venytykset, lempeä liikunta ja syvät hengitykset onneksi auttavat. Rakkaudellinen kehonhuolto heijastuu suoraan tunteisiimme ja mielialaamme.

Mieti omia tarpeitasi. Kehu itseäsi onnistumisista. Kun surettaa, lohduta itseäsi vaikka halaamalla. Uskalla nauraa, itkeä ja suuttua, kun siltä tuntuu. Suojele omia rajojasi ja opettele sanomaan ei. Kun kohtelet itseäsi hyvin ja arvostavasti, elämääsi syntyy hyvän kierre.

Lohduta itseäsi.

Kun sinulla on vaikea olla, kokeile avuksi lempeitä, pieniä keinoja. Juo vaikka kuppi teetä, ota syliin lämmin kauratyyny. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi. Rohkaise samalla lailla itseäsi.

Älä ruoski itseäsi.

Jos oikean puheäänen löytäminen tuntuu vaikealta, kuvittele, että löytäisit kadulta eksyneen, hätääntyneen lapsen. Valitse sisäiseen puheeseesi samoja sanoja, joilla juttelisit hänelle. Ei hätää. Kaikki järjestyy. Ei tarvitse pelätä.

 

Itseluottamus ei ole ylimielisyyttä, vaikka meillä usein niin luullaan.

Usko, että onnistut.

Itseluottamus on Suomessa tabu. Ajattelemme helposti, että näkyvästi itseensä luottava on ylimielinen. Se ei pidä paikkansa. Itseluottamus on ihmisen synnynnäinen ominaisuus, kun taas ylimielisyys kumpuaa sisäisestä epävarmuudesta.

Olen asunut Australiassa, ja vaimoni on sieltä kotoisin. Australiassa ihmiset uskaltavat sanoa, että ovat jossain asiassa hyviä ja toisessa huonoja. Myös Pohjois-Amerikassa voi huoletta tuoda esiin, että on aika taitava siinä mitä tekee.

Itseluottamusta tarvitaan kaikkialla: töissä, kotona ja ihmissuhteissa. Lisäksi useat tutkimukset ovat osoittaneet, että ne, jotka uskovat onnistuvansa, myös onnistuvat.

Sinussa on kaikki valmiina.

Kuvittele yksivuotias, joka opettelee kävelemään. Harjoitellessaan lapsi tarvitsee oppimishalua, luovuutta, periksiantamattomuutta, sinnikkyyttä ja kykyä aloittaa alusta epäonnistumisen jälkeen. Jokainen terve lapsi käyttää hyväkseen näitä taitoja, joita kutsun nimellä ”menestyjän tehdasasetukset”.

Kaikki, mitä menestymiseen ja onnistumiseen tarvitaan, on meissä jo valmiina. Itseluottamus on eräänlainen ihmisenä olemisen perustila. 

Luontainen itseluottamus alkaa kadota 3–5 vuoden iässä, kun lapsen ajattelutaidot kehittyvät. Tuossa iässä lapset alkavat matkia ja oppivat vertailemaan itseään muihin.

Oregonin yliopiston tutkimuksessa haastateltiin ala-asteikäisiä, joilta kysyttiin, osaavatko he mielestään tanssia, laulaa, piirtää ja kertoa tarinoita. Jokainen lapsi kertoi osaavansa kaikkia. Noin viisitoista vuotta myöhemmin heitä haastateltiin uudelleen. Nyt yksikään ei vastannut osaavansa kaikkia. Suurin osa kertoi osaavansa yhtä ja muutama vastaaja kahta asiaa.

Tulos tuskin tarkoittaa, että haastateltavien taidot huonontuivat. Sen sijaan itseluottamus ja usko omiin taitoihin laskivat.

Yksi syy huonoon itseluottamukseen olivat korkeat vaatimukset, joita aikuisiksi kasvaneet haastateltavat asettivat omalle suoritukselleen. Nuo kuvitteelliset rajat estivät heitä kokemasta itseluottamusta.

Virhe on opettaja.

Luontaisen itseluottamuksen voi löytää, kun alkaa ymmärtää omaa ajatteluaan. On hyvä oivaltaa, että luontainen itseluottamus ei riipu ulkoisesta palautteesta. Sen ainoa lähde on ihmisen oma mieli. 

Mieti, miten suhtaudut virheisiin. Ovatko epäonnistumiset sinulle ongelmia, joita pitää kaikin keinoin välttää? 

Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että etenkin naisilla on taipumusta perfektionismiin, joka johtaa virheiden välttelyyn. Virheet ovat kuitenkin väistämättömiä ja kehittymisen kannalta tärkeitä. 

Jos epäonnistuminen pelottaa, kannattaa käyttää ”onnistun tai opin” -ajattelua. Silloin yrittämisestä voi seurata kaksi asiaa: joko onnistuminen tai epäonnistuminen ja oppiminen. Kun virheet eivät ole isku itseluottamukseen, voi huoletta kokeilla ja epäonnistua.

Meistä tulee kiitollisia vasta, kun menetämme sen, mitä meillä on.

Keskitymme puutteisiin.

Terapeutin työssä olen huomannut, että emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on.

Todellisuudessa useimmilla meistä on kaikki hyvin. Kun kaikki on hyvin pitkään, totumme siihen ja kaikesta hyvästä ympärillämme alkaa tulla itsestäänselvyys. Ei aikaakaan, kun se, mikä alun perin oli meille lahja, etu ja hyvä asia, on mielessämme muuttunut oikeudeksi. Oikeus taas muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi, ja lakkaamme keskittymästä siihen, mitä meillä on. Alamme ajatella puutteita ja lopulta kiitollisuutemme katoaa.

Vasta menetys tekee kiitolliseksi.

Ihmiset, jotka ovat menettäneet eniten, ovat usein kaikkein kiitollisimpia. Kun joutuu luopumaan jostain tärkeästä, havahtuu ajattelemaan, mikä elämässä on merkityksellistä.

Itse havahduin, kun olin hiljattain menettää koko omaisuuteni. Olin mukana epäonnistuneessa yrityskaupassa ja ajauduin tilanteeseen, jossa oli todennäköistä, että muutamien kuukausien päästä meillä ei olisi enää kotia eikä minulla töitä. Tein kaikkeni asian korjaamiseksi, mutta mikään ei tuntunut auttavan.

Tilanne oli vaikea pitkään, mutta hiljalleen aloin hyväksyä kohtaloni. Lakkasimme vastustamasta tulevaa. Lopulta kuin ihmeen kaupalla tilanne ratkesi niin, ettemme menettäneet mitään. Kokemus kuitenkin opetti sen, ettei onnellisuuteni ole kiinni olosuhteista.

Ole kiitollinen vastoinkäymisistäsi.

Meidän tulisi nöyrästi hyväksyä se, kun jotain pahaa tapahtuu. Vastoinkäymiset usein kasvattavat meitä ihmisinä, vaikka sitä on hetkessä vaikea huomata.

Voimme itse valita, miten suhtaudumme vaikeuksiimme. Voimme joko katkeroitua ja muuttua kyynisiksi tai nöyrtyä ja kuunnella, mitä vaikeudet tahtovat meille opettaa. Kun hyväksyt vastoinkäymisesi, huomaat, mitä hyvää ne sinussa synnyttivät.

Kuolemansairas ihminen on äärimmäinen esimerkki siitä, miten vastoinkäyminen kasvattaa ihmismieltä. Tieto omasta kuolemasta järkyttää, mutta asian käsiteltyään ja hyväksyt­tyään ihminen muuttuu. Hänessä alkaa näkyä valo. Kun omaiset tulevat lohduttamaan kuolevaa, hän lohduttaakin heitä. Se on ihmeellistä.

Kiitollisena saat olla oma itsesi.

Jos vastustat sitä, mitä sinulle tapahtuu, luot elämääsi kärsimystä. Kiitollisuus on kykyä olla läsnä. Jos et voi elää tässä hetkessä, et voi myöskään olla oma itsesi.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, pidämmekö maailmaa hyväntahtoisena vai pahantahtoisena. Kysymys tarkoittaa perimmiltään sitä, elämmekö pelossa vai rakkaudessa.

Pelossa elävä on vakuuttunut siitä, että maailma on pahantahtoinen ja näkee ympäröivät ihmiset uhkana. Ihminen, joka näkee maailman hyväntahtoisena, saa sen myötä luvan olla oma itsensä. Hän kokee olevansa riittävä ja hyvä eikä hänen tarvitse osoittaa muille olevansa jotain muuta kuin on. Silloin voi myös tehdä virheitä ja olla keskeneräinen.

Ja kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.

text.

6|

Verkossa ilkeily on helpompaa kuin vitsailu, sanoo aivotutkija Katri Saarikivi.

Tunnemme, vaikka se ei näy.

Internet on puutteellinen. Siellä keskusteluista välittyy vain asiasisältö, tunteet jäävät vähemmälle huomiolle. Laitteemme eivät välitä hymyjämme tai tuohtunutta ilmettämme.

Kun tunteet puuttuvat, empatia estyy. Silloin on helppo laukoa kamaliakin asioita, nimitellä ja kirjoittaa tappouhkauksia.

Monet keskustelupalstat ovat vihoviimeinen paikka, mihin kenenkään kannattaa mennä. Valitettavasti.

Ongelma piilee siinä, että sosiaalinen media ja pikaviestintäsovellukset matkivat kasvokkain tapahtuvaa viestintää. Kasvokkain me kuitenkin näemme toisen eleet ja ilmeet, somessa emme.

Vaikka tunteet eivät näy, ne ovat olemassa. Iloa tai surua voi toki yrittää ilmaista netissä hymiöillä, mutta silloin kyse on aina tietoisesta valinnasta. Emoji ei välttämättä kerro lähettäjän todellisesta mielialasta mitään.

Emme ymmärrä, mitä empatia on.

Netissä vellovaa keskustelukulttuuria parantaisi paljon jo se, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä empatia todella on. Usein siitä puhutaan jotenkin pehmeänä asiana tai tunteena.

Empatia ei kuitenkaan ole tunne, vaan isompi kokoelma taitoja, joita tukee liuta aivojen mekanismeja. Niiden avulla ihmisten välille syntyy yhteys, ja saamme mahdollisuuden astua hetkeksi toisen ihmisen saappaisiin.

Silloin myös toisen ajatuksia ja tunteita ymmärtää paremmin.

Tutun ihmisen kanssa on jo olemassa yhteys, jolloin hänen äänensävynsä ja tapansa puhua pystyy paremmin kuvittelemaan myös pikaviestistä.

Tuntemattoman ihmisen teksti sen sijaan on meille aivan tyhjää. Mielellämme ei ole aineksia, joista rakentaa empatiaan tarvittavaa kuvaa ihmisestä. Emme tunne hänen persoonaansa tai elämäntilannettaan. Siksi emme myöskään osaa niin hyvin samaistua häneen.

Kun toisen loukkaantunutta mieltä ei joudu itse kohtaamaan, on helppo päästää ilkeyksiä suustaan.

Netissä vitsailu on riski.

Käytämme digitaalisia työkaluja kommunikoimiseen yhä enemmän, vaikka ne eivät toimi riittävän hyvin.

Siihen asti kunnes tunteemme välittyvät netinkin kautta sulavasti, meidän ihmisten tulisi itse kiinnittää huomiota käyttäytymiseemme.

Viestiin voi rohkeasti kirjoittaa, että nyt jostain syystä tuohduin. Jo se avaa väylän empatian syntymiselle ja auttaa vastaanottajaa ymmärtämään tilannetta paremmin.

Somekeskusteluissa unohdamme usein, että joku ihan oikeasti lukee lähettämämme viestin. Tai että se lukija on toinen ihminen.

Erityisen vaikeaa netissä on huumori. Kun vitsailijan äänensävyä ei kuule, emme ymmärrä sanomaa vitsiksi. Kasvokkain leikkisästi heitetty letkautus kääntyy pelkän tekstin muodossa aivan eri sävyyn.

Ota vastuu puheistasi.

Netti ei tunteiden puuttumisen vuoksi ole aina paras paikka keskustelulle, joten kannattaa miettiä, kenen kanssa ja mistä siellä ylipäätään haluaa jutella.

Ihmisten pitäisi yhdessä huomata ja tunnustaa, että internet estää empatian synnyn. Sen myötä alkaisimme ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestämme.

Jokainen voi nimittäin harjoitella empatiaa läpi koko elämänsä. Myös netissä.

Artikkeli julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.