Kun joulukuu alkaa, joulukalenterit täyttävät kotimme. Väitän, että se johtuu lapsista.

Yöllä ennen joulukuun ensimmäistä päivää kotiimme tulee joulu. Sinä yönä viritän joulukalenterit valmiiksi aamua ja lapsia varten. Tai myönnetään: valmiiksi myös itseä varten. Etenkin itseä varten.

Säkkikankaasta tehdyssä kalenterissa olohuoneen seinällä on 24 tulitikkurasian kokoista taskua. Niitä taskuja koputtelin salaa ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten. Jos kolisi, rasiassa oli kolikko eikä konvehti.

Mummin tekemän ristipistojoulukalenterin sain 18-vuotislahjaksi. Se näkyy joka joulu eteisen seinältä ensimmäisenä kotiin tullessa.

Serkkuni huovutti meille kuusikalenterin häälahjaksi. Siitä roikkuu keittiössä 24 koristeltua ja avattavaa pakettia. Portaiden kaiteen ja kirjahyllyn väliin taas viritän narun, johon ripustan työkaverin kymmenen vuotta sitten ompelemat 24 pientä kangaspussia.

Sitten on vielä yksi kestokalenteri, kangastaskuinen. Pitää kai sillekin joku paikka löytää. Aika monena jouluna en löytänyt, mutta mies etsi itse. Se on hänen lapsuuden joulukalenterinsa.

Kun lapset aamulla heräävät, he ryntäävät ensimmäisenä sen kaupasta ostetun kalenterin luo, jonka suklaata ei silmät kiinni suklaaksi tunnistaisi. Minä koputtelen säkkikankaista taskua.

Ps. Samana yönä kotiimme tulee paitsi joulu myös stressi: Millä ihmeellä nämä kaikki kalenterit täytämme? Onneksi karkkien ja tarrojen lisäksi on palapelit. Jaamme niiden paloja jokaiselle joulukuun päivälle. Mitä lähempänä aatto on, sitä valmiimmaksi palapelin kuva tulee. Jotta palat osaa jakaa oikeassa järjestyksessä, palapelit pitää ensin koota. Marraskuu vaihtuu joulukuuksi palapelin palat sohvapöydällä levällään.

Pystytä joulukalenteriksi kuvan joulukuusimetsä! Ohjeet tässä.

Tai miten olisi kankainen joulukuusikalenteri? Ohjeet tässä.

Lue myös:

Näin vältät joulustressin

Näin tuot joulun tuoksun kotiin

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.