Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen seuraa kauhulla ruokakaappien tyhjentymisvauhtia.
SE, JOKA VÄITTÄÄ, että pienet lapset tulevat vanhemmilleen kalliiksi, puhuu vastoin parempaa tietoa. Todennäköisesti puhujan omat lapset ovat alle kouluikäisiä.
Totuus nimittäin on, että murrosiästä lähtien lapset vasta kalliiksi tulevatkin. Etenkin, jos perheessä on useampia lapsia.
Kaihoten muistan, kuinka lapset leikkivät pienenä itse tehdyillä puuleluilla ja nukeilla. Kaikki kelpasi, ja niihin tyydyttiin, mitä äiti ja isä antoivat. Vaatteet haettiin kirpputorilta ja ne kiersivät vanhemmilta nuoremmille. Vaunut, rattaat ja turvaistuimet saatiin kierrätyksenä sukulaisilta.
Lapset pitivät pienenä meitä vanhempia mahdottoman viisaina ja kaikkitietävinä.
Silloin vielä isääkin uskottiin, kunnioitettiin ja arvostettiin. Isän puoleen käännyttiin aina, kun oli jokin visainen kysymys mielessä. Isä vastasi parhaansa mukaan, eikä vastauksia koskaan asetettu kyseenalaisiksi, saati naurunalaisiksi. Isähän tiesi kaiken.
Oli se aikaa.
Hauskat hetket ovat tuiki tarpeellisia, vaikka ne tapahtuisivatkin isän kustannuksella.
MURROSIKÄISET KÄÄNTYVÄT kääntyvät isän puoleen lähinnä kun rahat ovat loppu tai mopoa pitäisi korjata. Nuorten maailmaan kuuluvat yhtä luonnollisesti kännykät ja mopot kuin aikanaan isälleen hieman nuorempana ritsa ja fillari.
Kännyköistä ja muista mediavälineistä isän tietämys on murrosikäisten mielestä nippa nappa esihistoriallisella tasolla. Joskus lapset muka vakavissaan kysyvät jotain älypuhelimeen liittyvää ja nauravat sitten katketakseen isänsä vastaukselle.
Käsittääkseni kuitenkin hauskat hetket yhdistävät perheenjäseniä ja ovat tuiki tarpeellisia, vaikka nauraminen tapahtuisikin isän kustannuksella.
Nauramiseen osallistuu myös nainen, joka meillä asuu. Eikä vähiten ollenkaan.
Syöminen lisääntyy katastrofaalisesti murrosiässä.
OMA LOHKONSA lasten kalliiksi tulemisessa on syöminen, joka lisääntyy katastrofaalisesti murrosiässä.
Kaupasta kannetaan kassikaupalla ruokaa, ja kauhulla me vanhemmat seuraamme, kuinka nopeasti ruokakaapit tyhjenevät. Vaikka hyllyt olisi juuri täytetty, murrosikäisen ennakoiva vakiokommentti kaappeja avatessa on "Meillä ei ole mitään syötävää".
Eikä hetken päästä olekaan.
Vanhin tyttäremme muutti keväällä omilleen. On ollut hauska huomata, että kotona käydessään tytär nykyään ihmettelee, kuinka paljon ruokaa meillä on kotona kaapeissa. Hän kun on rahojen loputtua elänyt puurolla koko viikon ja nauttii siitä, että kotona voi syödä muutakin.
Tytär lähtee yleensä tyytyväisenä takaisin kämpilleen mukanaan pari kassillista kaapeista kerättyä ruokaa. Me vanhemmat voimme vierailun jälkeen ihan aiheellisesti sanoa, että meillä ei ole taaskaan mitään syötävää.
Alle tunnin ajomatka kotiin on nuorelle riittävän pitkä mutta sopivan lyhyt, kun nälkä yllättää.
Odotan, että poika pitkästä aikaa kääntyy isänsä puoleen ja puhuu suoraan kuin mies miehelle.
PERHEESSÄMME ON pitkään lähes vuorovuosina ollut aina uusi mopoikäinen ja uusi ajokortti-ikäinen. Se tarkoittaa vuorovuosina uuden mopokortin ja ajokortin hankkimista sekä mopon ja auton hankkimista. Syrjäseudulla julkisia liikennevälineitä ei juuri pysty hyödyntämään, joten kuskaamisia helpottaa, kun lapsi jossain vaiheessa kulkee itse matkansa menopelillään.
Bensarahoja saati vakuutusmaksuja ei silti nuoren omasta pussista läheskään aina löydy.
Tänä syksynä nuorin poika suunnittelee autokouluun menemistä. Kesän tienestit eivät käsittääkseni riitä ajokorttiin. Odotankin, että poika pitkästä aikaa kääntyy isänsä puoleen ja puhuu suoraan kuin mies miehelle. Että anna rahaa.
Ensi vuonna nuorinkin lapsista on mopoikäinen. Taas tarvitaan isää, jonka puoleen kääntyä.
Täytynee ottaa kaikki irti näistä luottamuksen hetkistä ja toivoa, että lapset tulevaisuudessakin asioissaan rohkenisivat kääntyä meidän vanhempien puoleen. Sitä vartenhan me olemme olemassa.
P.S. Iltamyöhällä tuli soitto. Mopo oli sammunut tien päälle. Peräkärry auton taakse, ja yksi isä lähti taas auttamaan mopoa ja kuskia matkan päästä takaisin kotiin. Päätinkin juuri viettää huomisen vapaapäivän mopoa korjatessa.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2013.
