Kauan kestänyt rakkaus ei ole lumivalkoinen eikä mustavalkoinen vaan paljon enemmän.

Tänä kesänä olen miettinyt rakkautta. Se alkoi kyynelten pidättelemisellä työhuoneessani, kun juhannuksen alla luin lehdestämme työkaverini Sannan kirjoittaman pienen jutun suurista, arkisista lemmentöistä.

Sellaista on meidän ruuhkavuotiaiden rakkaus: vastuuvuorojen vaihtamista ovensuussa ja asiallisia aikatauluneuvotteluja.
Sitä, että mies nousee lauantaiaamuna katsomaan lapsen kanssa telkkarista Anniina-balleriinaa, jotta minä voin kääntää kylkeä. Sitä, että tänäkään syksynä minä en joudu päällystämään koulukirjoja kontaktimuovilla.

Lomalla rakkaus vilahti taas mielessä. Ehkä silloin, kun mies polki pyörällä Siwaan, koska haaveilin fetajuustosta. Ja kun lapsi sanoi, että jäätelö ja suklaakastike sopivat hyvin yhteen ja tiesin täsmälleen, mitä mies sanoo: joskus jopa puoli kahteen.

Se vitsi ei tosiaan enää naurata. Mutta ilmankin olisi outoa.

Outoa oli myös sinä kesäpäivänä, jolloin olimme miehen kanssa kahdestaan koko päivän. Oli heinäkuun helle ja hieno Jyväskylä.
Emme oikein osanneet olla.
Kävelimme harjulla, istuimme torilla ja seisoimme festareilla. Puhuimme päivällä lapsista ja kuuntelimme illalla Yötä, joka lauloi lumivalkoisesta rakkaudesta.
Tiesimme, että siihen ei ole paluuta. Ei kenelläkään, joka on ollut vuosia ja vuosikymmeniä yhdessä.

Tänään mietin taas rakkautta. Äidin ja isän hääpäivästä on 50 vuotta.
Tuolloin elokuussa 1964 he menivät häämatkalle Hämeenlinnaan. Sinne he menevät taas tänään, ja niin myös me lapset ja lapsenlapset, joita ei olisi ilman heitä.
Arvaan, että illallispöydässä isä kertoo, kuinka aikoinaan heidän hääjuhlissaan vieraat onnittelivat vain häntä: hän oli se, jolla oli käynyt hyvä mäihä.

Äitiä naurattaa.

Kun äiti kertoo 50 vuoden takaisesta ajomatkasta häistä Hämeenlinnaan, isä täsmentää: Ei se ollut vielä kuplavolkkari vaan Anglia ja matkalla ostettiin mustaamakkaraa Tampereelta.
Välillä jompikumpi ei kuule, mitä toinen sanoo, tai ei ole kuulevinaan.

”Ette sitten laita lehteen hääpäiväilmoitusta”, äiti sanoi juhannuksena. Ei laitettu. Tuli vain tämä blogipostaus.
Tänä syksynä äiti ja isä aikovat ostaa tabletin ja opetella internetin. Ehkä he sitten löytävät täältä kuvansa. Onnea heille myös silloin! Hyvin tahdottu.

ps. Lue tästä pieni juttu suurista lemmentöistä.