”Kerroin Laurille, että haluan eron ja että olen järjestänyt hänelle hoitopaikan. Se oli hänelle shokki”, kertoo nyt 64-vuotias Riitta. Kuvituskuvan nainen ei liity artikkeliin.
”Kerroin Laurille, että haluan eron ja että olen järjestänyt hänelle hoitopaikan. Se oli hänelle shokki”, kertoo nyt 64-vuotias Riitta. Kuvituskuvan nainen ei liity artikkeliin.

Riitta päätti erota Parkinsonin tautia sairastavasta miehestään 36 avioliittovuoden jälkeen. Hänestä se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, mutta hinta oli kova: välit menivät sekä anopin että esikoispojan kanssa.

”Oikea käsi oli mennyt hervottomaksi ja tipahtanut ratista. Sen jälkeen auto oli ajautunut keskiviivalle, penkereelle, pientareelle ja takaisin, kunnes oli ollut pakko pysähtyä ja hengitellä. Loppumatka oli pitänyt ohjata vasemmalla kädellä.

Mieheni oli hermostunut ja järkyttynyt, kun hän kertoi minulle työmatkastaan, josta olisi voinut tulla viimeinen. Elettiin 1980-luvun loppua, Lauri ei ollut vielä neljääkymmentä. Seisoin eteisessä keskellä yötä ja ajattelin, miten hauras elämä lopulta on.

Asuimme Oulussa, mutta Lauri oli paljon tien päällä. Hän vastasi useiden elintarvikekauppojen toiminnasta eri puolilla Suomea. Teille oli vuosien mittaan osunut hirviä ja poroja, muutama rekkakin liian lähelle, mutta kontrolli ratin takana ei ollut koskaan pettänyt. Oli käsi kuulemma puutunut joskus, mutta ei näin pahasti. ’Ei hätää. Ei tässä mitään. Ei hätää’, Lauri lohdutteli minua.”

Diagnoosi oli ensin helpotus

”Pitäisit miehesi pois ratista! Sehän on vaaraksi muille! Kännissä ajelee!

Ihmisillä oli oudon varma ajatus siitä, että mieheni on alkoholisti. Moni myös kertoi sen avoimesti. Kerran joku Laurin perässä ajanut oli soittanut poliisit, koska auto oli heittelehtinyt epäilyttävästi.

Laurin puhe sammalsi, mutta juoppo hän ei ollut.

Pahinta oli kuulla lasten koulukavereiden kommentteja: Juopon pojat! Miltä tuntuu, kun isä on aina kännissä?

Oli totta, että Laurin puhe sammalsi ja liikkuminen oli hapuilevaa, mutta juoppo hän ei ollut.

Hän itse oli varma, että oli tullut hulluksi. Kun korvien välissä heittää niin, että kontrolli omaan kehoon pettää, niin hulluuttahan sen täytyy olla.

Olin huolissani, tietysti, koko ajan enemmän ja enemmän. Lopulta Lauri meni lääkäriin.

Kun diagnoosi varmistui, se oli helpotus. Istuimme neurologin vastaanotolla odottamassa tuloksia, kun nuori lääkäri astui huoneeseen. Parkinson, hän sanoi saman tien.

Laurilla oli neurologinen sairaus, joka saa alkunsa, kun liikkeiden, asennon ja tasapainon säätelyyn osallistuvat hermosolut aivoissa alkavat hiljalleen tuhoutua. Oireita olivat vapina, liikkeiden hidastuminen, lihasten jäykkyys ja tasapainovaikeudet. Tauti oli parantumaton ja etenevä.

Minun teki mieli huutaa maailmalle, että katsokaa nyt, ihan oikea sairaus tämä on!

Laurin toive kuitenkin oli, ettemme kertoisi kenellekään. Emme edes pojillemme.

Anopilta oli vaikea pitää sairautta salassa. Olin hänen kanssaan erityisen läheinen. Ei ollut helppo kierrellä, vaihtaa puheenaihetta ja selitellä, kun tuli puhe Laurin oudoista oireista. Anoppi oli varma, että kyseessä on aivokasvain. Hän oli hirveän huolissaan.

Esikoiseen isän sairaus tuntui iskevän kovimmin. Hän otti huomaamattaan perheessä isän roolin.

Kun tajunnanmenetykset alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus, totuus oli pakko kertoa. Uutinen oli monille tavallaan hyvä. Tämä ei ole syöpä, Lauri ei kuole tähän eikä hän todellakaan ole kännissä. Tauti etenee, mutta pärjäämme kyllä.

Vanhin kolmesta pojastamme oli diagnoosin saamisen aikaan teini-ikäinen. Häneen isän sairaus tuntui iskevän kovimmin. Hänestä tuli vastuunkantaja, ja varmaan huomaamattaan hän otti perheessä isän roolin.”

Riitta järjesti Laurille laitospaikan. "Tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle."
Riitta järjesti Laurille laitospaikan. "Tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle."

Teineistä saakka kuin paita ja peppu

”Tapasimme Laurin kanssa alkujaan Sonkajärvellä. Kurottelin A-tikkailla ja pesin valintamyymälän ikkunaa, kun linja-auto toi pihaan armeijasta päässeitä nuoria miehiä.

Lauri käveli tikkaiden juurelle ja sanoi jotenkin, että vau. Mehän tavataan sitten illalla lavalla, eikö? Olin 17-vuotias ja tietysti, että totta kai!

Muutimme parin vuoden välin. Olin koko ajan valmis kaikkeen.

Siitä illasta lähtien olimme kuin paita ja peppu, todellinen tiimi. Puhalsimme kaikissa asioissa yhteen hiileen. Teimme yhdessä töitä. Muutimme parin vuoden välein aina, kun työtilanne muuttui ja jossain kaupassa tarvittiin meitä enemmän kuin jossain toisaalla. Olin koko ajan valmis kaikkeen, mitä työ, perhe tai parisuhde vaativat.

Alahan kerätä pahvilaatikoita, kohta taas mennään, Lauri tapasi todeta. Niin sitä mentiin, kakarat kainaloon ja kapsäkit peräkonttiin. Tein kodin sinne, minne koti kulloinkin oli tarpeen tehdä.

Näin jälkeenpäin voin tunnustaa, että aina en olisi halunnut lähteä. Lapset niistä liikkeistä eniten kärsivät. Koulukaverit vaihtuivat liian tiuhaan.

Olen oikeastaan vasta nyt käynyt menneitä läpi ja kerrannut yhteistä tarinaamme. Laurin sairastumisen aikaan elämässämme oli niin paljon kaikkea: työt, lapset, tulevaisuuden miettiminen, omat tunteeni.”

Yritin jaksaa, koska niin kuuluu tehdä

”Laurin sairaus eteni 2000-luvun alussa siihen vaiheeseen, että hänen piti jäädä kotiin. Minusta tuli omaishoitaja. Työskentelin samaan aikaan kaupassa ja nautin työstäni suunnattomasti, mutta arjen hallinta kävi aika pian mahdottomaksi.

Töissä ollessani olin huolestunut Laurista ja soittelin kotiin. Jos puhelin ei vastannut, jäin miettimään, miksi.

En nukkunut neljään vuoteen yhtään kokonaista yötä.

Soitin ja soitin. Ajatus harhaili. Onko hän lyönyt päänsä? Oli lähdettävä kotiin tarkistamaan tilanne. Usein Lauri oli kaatunut eikä päässyt ylös.

Minun piti olla yhtä aikaa joka paikassa, töissä ja kotona. Pojat olivat siinä vaiheessa jo onneksi omillaan, mutta riittämättömyys oli silti kova.

En nukkunut neljään vuoteen yhtään kokonaista yötä. Kello herätti parin tunnin välein, sillä Laurille piti antaa lääke ja muutenkin huolehtia, että kaikki oli hyvin.

Yritin jaksaa, koska niin kuuluu tehdä, mutta lopulta masennuin. Elin yli voimieni ja uuvuin. Ruokahalu katosi. En muistanut syödä, ja silloin kun muistin, ei tehnyt mieli. Laihduin muutamassa kuukaudessa 25 kiloa.

Kamppailin pari vuotta ennen kuin hyväksyin: en halua elää näin.

Aina, kun sain jonkun hoitamaan Lauria, urheilin. Vedin itseni ihan piippuun. Hiihdin vuodessa lähes 3 000 kilometriä. Kuntosalilla kävin kolme tai neljä kertaa viikossa. Kun elämä ympärillä mureni, sain voimaa siitä, että kykenin ylittämään rajani.

Kamppailin vielä pari vuotta ennen kuin hyväksyin: en halua elää näin. En päässyt spontaanisti mihinkään. Jos pääsinkin, huoli Laurin voinnista ei väistynyt.

Halusin lähteä ystävieni kanssa hiihtoreissuille Lappiin, kun kevään aurinko oli kirkkaimmillaan. Halusin käydä kahviloissa ilman huolta ja stressiä.

Lapsenlapsiakin meillä oli jo. Halusin riittää myös heille, mutta aikaa ja mahdollisuuksia heidän hoitamiseensa ei ollut.”

Uusi rakkaus löytyi hiihtoladulta Ylläksellä.
Uusi rakkaus löytyi hiihtoladulta Ylläksellä.

Lauri ei ymmärtänyt eropäätöstäni

”Haluan eron. Olen järjestänyt sinulle sellaisen laitospaikan, jossa saat ympäri vuorokauden hyvää hoitoa ja jossa ihmiset ovat sinua varten, sanoin Laurille.

Olimme olleet naimisissa 36 vuotta. Olin 54-vuotias. Sanoin, että minulla on vielä terveitä vuosia, joista haluan nauttia. Että en jaksa näin.

Uutinen oli Laurille sokki. Hän ei ymmärtänyt päätöstäni.

En muista viikonpäivää enkä edes vuodenaikaa, jolloin kerroin erosta, mutta muistan Laurin järkytyksen. Uutinen oli hänelle sokki. Hän ei ymmärtänyt päätöstäni.

En syytä häntä siitä. Silti tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle.

Myimme omakotitalomme, ja muutin kerrostaloon. Ensimmäinen tunne oli huojennus: mihin kaikkeen minulla nyt onkaan aikaa.

Ratkaisuni oli minusta ainoa oikea, mutta helppo se ei ollut. Vanhin poikani otti eropäätökseni läheisistäni kaikkein raskaimmin ja kertoi sen minulle suoraan. Välit huononivat pitkäksi aikaa.

Eräs sukulainen sanoi, että olen huono ihminen, josta ei ole mummuksi. Mieluummin hän ottaisi kuulemma kadulta vieraan ihmisen kotiinsa kuin päästäisi minua enää lähelleen.

Anoppi lopetti yhteydenpidon. Kun soitin hänelle, hän sulki puhelimen.

Sanat satuttivat, mutta olin valmistautunut ottamaan iskuja vastaan. Ne eivät vaikuttaneet ajatuksiini, sillä olin tehnyt päätökseni, hyväksyttiin sitä tai ei.

Anoppini, joka oli minulle kuin äiti, lopetti yhteydenpidon. Kun soitin hänelle, hän sulki puhelimen.

Ei ole helppoa olla itselleen rehellinen tai tehdä ratkaisuja, jotka ovat monen mielestä ehkä väärin, mutta joiden itse tietää olevan ainoita oikeita vaihtoehtoja. Tuomitsijoita riittää aina.

Jos olisin tehnyt kaikki ratkaisuni muiden neuvojen ja ohjeiden mukaan, olisin melko solmussa. Poikien kanssa kävimme pitkiä keskusteluja, ja annoin heille tilaa tuntea kipunsa ja puhua tunteistaan. Se auttoi. Välit vanhimman poikani kanssa eivät ole vielä lämpimät, mutta hyvät kuitenkin.

Meistä kaikista ei ole omaishoitajaksi

Erosta on nyt kymmenen vuotta. Hyvä oloni näkyy ulospäin. Se on auttanut läheisiä hyväksymään ratkaisuni. Entiselle anopilleni soitin tänä syksynä, ja nyt hän suostui puhumaan kanssani. Vaihdoimme kuulumiset asiallisesti hyvässä hengessä. Luulen kyllä, että puhelu kouraisi meitä molempia.

Laurin kanssa olemme hyvissä väleissä ja käyn katsomassa häntä usein, vaikka olen uusissa naimisissa. Tapasin uuden puolisoni Ylläksellä, missä olin hiihtoreissulla ystäväni kanssa. Olin puhdistamassa suksien pohjaa nuoskalumesta, kun Reino hiihti paikalle ja pyysi saada auttaa. Vuotta myöhemmin tapasimme samassa mutkassa uudelleen, ja se oli menoa sitten.

Olen ymmärtänyt, että ellen hoida ensin itseäni, en voi hoitaa muita.

Totta kai tunnen yhä pistoja sydämessäni siitä, että en jaksanut hoitaa miestäni. Olen kuitenkin vuosien kuluessa ymmärtänyt sen, että ellen hoida ensin itseäni, en voi hoitaa muita. Olen riittävän hyvä muille vasta sitten, kun olen hyvä myös itselleni.

Omaishoitajille nostan hattua. He tekevät raskasta ja tärkeää työtä. Meistä kaikista ei sellaiseen elämään ole.”

Riitan, Laurin ja Reinon nimet on muutettu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2017.

Oikea päätös

Riitta, 64, uupui miehensä hoitamiseen ja erosi 36 vuoden liiton jälkeen: ”Tuntui ainoalta ratkaisulta”

Ainoa oikea ratkaisu. Jos hän olisi jatkanut miehensä omaishoitoa, olisi potilaita ollut kohta kaksi...kaikilla meillä ei vain ole samalla lailla voimavaroja ja on rohkeutta tunnustaa se. Millähän oikeudella vanhin poika tuomitsi äitinsä, oliko itse hoitanut isäänsä 24/7/365? Itse en haluaisi, että kukaan uhraa oman elämänsä, jos sattuisin vakavasti sairastumaan. Hyvä, että teit ratkaisusi -kellään muulla ei ole oikeutta sitä tuomita, kukaan muuhan ei elä elämääsi!
Lue kommentti
mietityttää

Riitta, 64, uupui miehensä hoitamiseen ja erosi 36 vuoden liiton jälkeen: ”Tuntui ainoalta ratkaisulta”

Miksi piti erota, eikö laitospaikan saaminen ja omaishoitajuudesta luopuminen olisi riittänyt? En tuomitse mutta tuntuu pahalta että ihminen hylätään silloin kun hän on heikoimmillaan. Ollut todella kova paikka miehelle. Hänellä ei ollut mahdollisuutta uuteen elämään ja suhteeseen toisin kuin vaimolla. Parkinsonin tauti ei muuta psyykeä, vie ainoastaan liikuntakyvyn. Entä jos tilanne olisi ollut toisinpäin ja vaimo olisi sairastunut?
Lue kommentti